Nicolas D'estienne D'orves - Pahan orvot
Gummerus, 2009
s. 639
Alkuteos: Les Orphelins du Mal,2007
Suomentaja: Pirjo Thorel
"Te ja minä, me sukellamme pian historian salatuimmille vesille; alueelle, jolla ei ole minkäänlaisia lakeja ja joka usein perustuu tappaviin salaisuuksiin... --- Kukaan ei voi tulla hakemaan meitä sieltä, minne menemme. Olemme yksin, aivan yksin, te ja minä..."
(s. 66)
---
Vuonna 1995 neljä miestä löydetään samana päivänä kuolleina eri puolilta Saksaa. Kaikki neljä löydetään tismalleen samalla tavalla: alasti, rikkinäinen syanidikapseli suussaan ja oikea käsi kateissa.
Vuonna 2005 nuori journalisti Anaïs tapaa eriskummallisen norjalaisen miehen, Vidkun Vennerin, joka harrastaa kaiken natsi-Saksaan liittyvän esineistön keräilemistä. Venner on saanut oudon lähetysen: matkalaukun, joka sisältää neljä muumioitunutta oikeaa kättä. Hän on täysin vakuuttunut siitä, että kyseessä ovat kymmenen vuotta aikaisemmin Saksassa kuolleiden miesten kädet. Vidkun ei kuitenkaan tiedä, miksi joku on lähettänyt kädet hänelle, ja tahtoo sen selvittämiseen Anaïsin apua. Vain yksi asia vaikuttaa varmalta: vuonna 1995 kuolleet miehet ovat lähtöisin Lebensborn-klinikalta, natsien salaiselta siitos- ja synnytyslaitokselta.
Vennerin ja Anaïsin kaivautuessa syvemmälle natsi-Saksan ja Lebensbornin salaisuuksiin käy nopeasti selväksi, että joku on valmis tekemään mitä tahansa heidän estämisekseen. Todistusaineistoa katoilee, osa todistajista kieltäytyy puhumasta, ja osa yksinkertaisesti katoaa. Lopulta Anaïsin mielessä herää epäilys: mitä jos natsit eivät lopettaneetkaan kokeitaan sodan päätyttyä?
---
Pahan orvot oli alusta asti kiinnostava kirja, joka piti otteessaan hyvin. Tapahtumat etenivät suhteellisen rauhallisesti, ja asiat paljastettiin sopivaan tahtiin. Itse en lukiessa oivaltanut asioita liian aikaisin, mutta normaalisti itseäni ärsyttävää "ylisalaperäistämistäkään" ei ollut. Ärsyynnyn helposti, jos kirjoissa jostain asiasta vihjaillaan jatkuvasti, ja tulee sellainen tunne, että lukija yrittämällä yritetään saada uteliaaksi, mutta sitten asiat paljastetaan vasta tuskastuttavan pitkän ajan kuluttua. Pahan orpojen kanssa näin ei käynyt, vaan uteliaisuus heräsi aidosti ilman tällaista pakonomaisuutta, eikä asioiden paljastumista tarvinnut odottaa tuskastumiseen asti. Tietoja pudoteltiin kuitenkin murunen kerrallaan, kuva alkoi rakentua vasta hiljalleen, ja koko ajan oli sellainen tunne, että melkein saattoi aavistaa mitä seuraavaksi on tulossa. Mutta ei sitten ihan kuitenkaan. Sivumäärästä huolimatta ei myöskään tullut missään vaiheessa sellaista tunnetta, että kirjaa olisi voinut tiivistää tai jotain jättää pois, eikä tarina jäänyt polkemaan paikalleen kirjan paksuudesta huolimatta.
Tällä kirjassa oli kaikki potentiaali olla minulle hyvin ahdistava ja pelottavakin kokemus. Sodat, natsit ja keskitysleirit ovat minulle hyvin helposti todella ahdistavia aiheita, mutta ristiriitaisesti silti myös yksiä kiinnostavimmista. Alun kohtalaisen rauhallisesta etenemisestä tunnelma muuttuikin ajoittain painajaismaiseksi, ahdistavaksi ja jopa hiukan kuvottavaksi, kun Halgadomin saaren tapahtumat alkoivat hiljalleen paljastua. Loppua kohti tarina meni kuitenkin sen verran reilusti epäuskottavan puolelle, että ahdistavuus katosi, ja luin eteenpäin lähinnä kulmat hämmennyksestä koholla. Hyvin rakennetun ja kiinnostavan tarinan imu haihtui loppua kohti lähes kokonaan, enkä osannut ottaa lopun tapahtumia enää edes vakavissani.
Viimeisen sivun luettuani oloni oli lähinnä hämmentynyt, enkä ollut ihan varma siitä, mitä olin juuri lukenut. Irrallisia langanpätkiä jäi liikaa, tarinaa ei mielestäni koottu erityisen hyvin kokoon. Esimerkiksi neljästä kädestä puhuttiin kirjan aikana kohtalaisen paljon, mutta minulle jäi lopulta täysin hämärän peittoon, mikä niiden idea oikeastaan oli. Ja vaikka pistettäisiin tällaisen pienet yksityiskohdat sivuun, niin en isommassa mittakaavassakaan onnistunut ymmärtämään, mitä kirjassa oikein tapahtui, tai [i]miksi[/i]. Siinä vaiheessa, kun mukaan alkoi hyppiä kaikenmaailman klooneja ja ties mitä muuta, lakkasin edes yrittämästä ymmärtää. Toinen lukukerta saattaisi auttaa asiaa, mutta rehellisesti sanottuna minulla ei ole mitään kiinnostusta lukea tätä kirjaa uudestaan. Tällä kirjalla olisi ollut mahdollisuus nousta yhdeksi lempikirjoistani, ja vielä suunnilleen sata sivua ennen loppua uskoin niin käyvän, mutta sitten tapahtui... jotain. Epäuskottava loppu pilasi koko lukukokemuksen, ja lopulta olin lähinnä hämmentynyt ja hieman ärtynyt.
Hahmoja kirjassa oli hyvin paljon, ja aikakaudeltakin hypittiin toiselle aina joka toisessa luvussa. Sitten kun soppaan lisätään vielä se, että hahmoista puhuttiin monilla eri nimillä, ja paikoittain jopa peitenimillä, niin toisinaan oli hiukan hankala pysyä kartalla. Joskus piti palata taaksepäin tarkistamaan, kuka sattuikaan olemaan kyseessä. Nimimuistini ei ole mitenkään kaksinen, ja kun hahmoista käytettiin vielä näin montaa eri nimeä, olin paikoittain aika hukassa.
---
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Saksa
2/5
Romain Sardou - Kolmastoista kylä
Bazar, 2010
s. 366
Alkuteos: Pardonnez nos offenses, 2002
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Sidoine Méliesse ei tuntenut alkuvaiheita siitä tapahtumasarjasta, joka oli tehnyt Draguanin hiippakunnasta kuuluisan. Hän oli kuullut rahvaan pelosta ja kauhistuksesta, lopun murhenäytelmästä, huhuista joita luurovioista kiersi, mutta sitä hän ei ollut tiennyt, että tarinan alussa kaksi tavallista maalaistyttöä leikki virran rannalla.
(s. 12)
---
Vastavalmistunut pappi, Henno Gui, saapuu syrjäiseen Draguanin hiippakuntaan varsin dramaattisen tilanteen keskelle. Vasta edellisenä päivänä kylän piispa Haquin on tapettu, ja kyläläiset uskovat murhaajan liikuskelevan vieläkin lähettyvillä. Henno Gui ei kuitenkaan anna tapahtumien häiritä itseään, vaan keskittyy tehtävään, jonka on saanut piispa Haquinilta ennen tämän kuolemaa. Hennosta on tarkoitus tulla hiippakunnan kolmannentoista kylän pappi.
Kolmastoista ylä, Heurteloup, on ollut vuosikymmeniä vailla sielunpaimenta ja eristäytyneenä muusta maailmasta, sillä kylän luultiin olevan ruton autioittama. Henno Gui joutuukin suuntamaan kohti tuntematonta kolmanteentoista kylään lähtiessään, sillä kukaan ei tiedä kylän nykyisestä tilanteesta mitää, ja harvat suostuvat edes puhumaan koko paikasta. Uuden papin on vaikea löytää edes etään, joka suostuisi näyttämään hänelle tietä hänen uuden seurakuntansa luokse. Herteloupissa on jotain, mikä saa Draguanin kylän asukkaat silmittömän kauhun valtaan.
---
Huh, Kolmannentoista kylän lukemisesta on tainnut vierähtää jo yli puoli vuotta aikaa! Luin kirjan jo ennen lukujumin iskemistä, mutta en onnistunut raapimaan kasaan inspiraatiota kirjoittaa teoksesta, ja sitten lukujumin puskettua päälle tuntui lukemisen lisäksi myös blogin päivittäminen hankalalta ja vähän vastenmieliseltä. Kirja oli jo kokonaan päässyt haihtumaan mielestäni, kunnes eräänä päivänä lueskelin muistiinpanojani bloggausta odottavista kirjoista. Siellähän Kolmastoista kylä kiltisti odotti vuoroaan, ja jouduin harkitsemaan melkoisen tovin, viitsinkö enää näin pitkän ajan jälkeen kirjoittaa tästä blogimerkintää. Olin kuitenkin lukiessani kirjoittanut niin hyvät muistiinpanot itselleni, että ne pariin kertaan lukemalla Kolmastoista kylä palautui kohtalaisen elävästi mieleeni, ja päätin sitten kuitenkin tämän postauksen kirjoittaa. Tässä siis mennään, pahoittelen jo etukäteen jos en kaikkea ihan kristallinkirkkaasti enää muista!
Tartuin Kolmanteentoista kylään aluksi hieman epäluuloisin mielin. Muistan vielä tilanteen, olin tapani mukaan kuluttamassa aikaa kirjastossa ja harhailin päämäärättömästi dekkarihyllyjen välissä. Kolmannentoista kylän nimi pisti silmääni muiden kirjojen joukosta, ja takakansi sai minut kiinnostumaan kirjasta enemmänkin. Ensimmäinen mielleyhtymäni oli elokuva Sauna, jonka olen nähnyt useammankin kerran yrittäessäni epätoivoisesti ymmärtää mitä siinä tapahtuu. Kaikesta hämmentävyydestään huolimatta Sauna on kuitenkin hyvä elokuva, ja odotin saavani Kolmanneltatoista kylältä jotain hiukan samanlaista. Unohdettu kylä keskellä suota vaikutti kiinnostavalta miljööltä, ja odotin kirjalta ehkä hieman kauhumaisiakin elementtejä. Se mikä minut sai hieman epäröimään, oli kirjan sijoittuminen 1200-luvulle. Vaikka historia onkin itselleni aiheena kovin rakas, niin pelkäsin, että ehkä kirja sijoittui vähän liian kauas historiaan, aikakaudelle joka ei olen ihan niin lähellä sydäntäni kuin jotkut muut.
Lukiessakin mielleyhtymäni Sauna-elokuvaan oli melko vahva, vaikka kirjassa ei loppujen lopuksi kovin paljon samoja elementtejä ollutkaan. Tunnelma oli tosin paikoin samanlainen; sai aikaan puistatuksia ajoittain kauhumaisella, pahaenteisellä tunnelmallaan ja oli ainakin ihan yhtä hämmentävä kuin ko. elokuvakin. Tunnelma oli koko ajan hieman pahaenteinen, jotenki painostava, vaikka kirjassa ei muistaakseni edes tapahtunut kauhean paljoa. Raskas tunnelma teki myös lukemisesta hiukan raskasta, enkä hetken tauon jälkeen tarttunut kirjaan sellaisella innolla kuin olisin tahtonut. Ennemminkin eteenpäin lukeminen tuntui hieman vaikealta, ja harkitsin jopa kirjan jättämistä kesken. Juoni oli kuitenkin sen verran kiinnostava, että tahdoin tietää, miten kirjailija sitoisi lopulta kaikki langat yhteen.
Minulle olisi varsin hyvin riittänyt, jos tarina olisi keskittynyt vain kirjalle nimenkin antaneeseen kolmanteentoista kylään. Siitä olisi mielestäni saanut riittävästi aineksia, ja kirja olisi todennäköisesti ollut paljon parempi niin. Kolmastoista kylä muodosti kuitenkin lopulta vain pienen osan kirjan koko juonesta, ja välillä hypittiin pitkin muuta Ranskaa ja jopa Italiaa. Uusia hahmoja esiteltiin tiuhaan, ja nimet olivat etenkin lievällä lukihäiriölläni hyvin vaikeita luettavia ja etenkin muistettavia. Menin hahmoissa toivottomasti sekaisin jo ennen kirjan puoliväliä, koska en jaksanut muutaman sivun välein palata taaksepäin tarkistamaan kuka kukin oli. Jotenkin tuntui, ettei se olisi antanut tarinalle mitään lisää, vaikka olisinkin tiennyt kenestä puhutaan, eikä kirja tuntunut jatkuvan tarkitselemisen ja taaksepäin selaamisen arvoiselta. Suurimman osan ajasta olin siis vähän hämmentynyt siitä, kenestä milloinkin puhuttiin, ja Henno Gui on hahmoista ainoa, jonka nimen pystyn palauttamaan mieleeni - tämä siksi, että hänet olin maininnut muistiinpanoissani.
Kirjan genre jäi itselleni lopulta vähän hämäräksi - en olisi sijoittanut tätä dekkariksi, mutta kun mietin asiaa niin en keksi mitään sopivampaakaan määritelmää. Ehkä olisin kuitenkin sijoittanut kirjan ennemmin historialliset romaanien sekaan kuin dekkareihin, koska dekkarimaisia piirteitä tässä oli aika vähän.
Romain Sardoun hyväksi sanottakoon, että hänellä on selkeästi paljon hyviä ideoita ja loistava mielikuvitus. Paikoittan tuntui, kuin kirjailija olisi tavoitellut jotain Da Vinci-koodin tapaista, mutta läheskään sellaiselle tasolle kirja ei kuitenkaan yltänyt. Hahmoja oli liikaa ja niitä esiteltiin liian nopeaan tahtiin, tarina eteni hurjaa vauhtia ja kaikki jäi jotenkin etäiseksi. Jotenkin Kolmastoista kylä tuntui hieman viimeistelemättömältä. Kehystarina oli kiinnostava ja kirjailijan ideat hyviä, mutta ne olivat jääneet jotenkin keskeneräisen oloisiksi. Jos kirjassa olisi ollut paksuutta tuplasti enemmän, tai jos lukuisat ideat olisi jaettu useampaan tarinaan, olisi kokonaisuus saattanut olla yhtenäisempi. Lisäämällä kirjan sivumäärää olisi kaikille sivujuonille ja juonenkäänteille voinut antaa enemmän aikaa ja huomiota, ja hahmoista olisi saanut syvällisempiä ja vähemmän yksiulotteisia. Tällaisenaan tarina tuntui kiirehtivältä ja hiukan hengästyttävältä, kun kaikki nopeaan tahtiin kerrotut asiat piti omaksua kerralla ja tarina oli sivumäärään nähden ihan liian monimutkainen. Myös hahmot jäivät pinnallisiksi ja etäisiksi, eivätkä oikein tuntuneet uskottavilta.
Vaikka luinkin kirjan loppuun vain, koska halusin tietää mitä lopussa tapahtuu, niin en ikävä kyllä muista siitä enää yhtään mitään. Muistan vain, että olin viimeisen sivun käännyttyä jokseenkin pettynyt, ja ihan yhtä hämmentynyt kuin lukiessanikin. Kaikkia irtonaisia langanpätkiä ei muistaakseni sidottu yhteen kovin taitavasti, enkä lopultakaan ihan ymmärtänyt mitä olin juuri lukenut. Pitkäksi aikaa en myöskään jäänyt tarinaa pohtimaan, vaan pakenin sen painostavaa ja hämmentävää tunnelmaa seuraavan kirjan pariin, ja annoin Kolmannentoista kylän haihtua mielestäni hyvin nopeasti.
---
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Ranska
1,5/5
