---
Otava, 2008
s. 394
Metsä päästi vastentahtoisesti irti vasta, kun olin täysin kylmennyt, kun olin niin rajalla kuin pystyin kuolematta kokonaan. Vasta silloin nousin. Metsä päästi minut, koska se tiesi, että minä tulisi takaisin.
(s. 173)
---
Laajan kirjallisuuden linjalla lukiossa opiskeleva Laura Ranta on luokkansa priimus, joka lukee kymppejä pahaan oloonsa. Isän kuolema ja äidin turtunut masentuneisuus ovat luistaneet arjen Lauran hallinnasta, mutta omien salaisten keskittymisharjoitustensa ja kävelyretkiensä kautta hän pyrkii kontrolloimaan edes osaa elämästään. Kunnes eräs äidinkielentunti muuttaa kaiken ja esittelee Lauralle uudenlaisen pakokeinon radanvarsikaupungin puuduttavasta arjesta. Suomen salaperäinen, synkkä ja villi luonto näyttäytyy Lauralle aivan uudessa valossa. Se, mikä alkaa Lauran omina salaisina metsäretkinä, karkaa hallinnasta ja johtaa Metsän piirin, eräänlaisen salaseuran, perustamiseen. Hiljalleen Lauralle kuitenkin paljastuu pelottava totuus: metsä ei ole valmis taistelutta päästämään ketään, jonka on kerran saanut otteeseensa...
---
Kun luin ensimmäisen arvostelu Siri Kolun esikoisromaanista, tiesin että tämä kirja on ihan pakko lukea. Kehystarina vaikuttaa hyvin perinteiseltä nuoren tytön kasvutarinalta, mutta jo takakannen teksti lupaa kirjan tarjoavan myös hyvin paljon muuta. Luonto on kirjassa hyvin vahvasti läsnä, äärettömän kauniisti ja maalauksellisesti kuvattuna, mutta myös synkkänä ja ahdistavana. Metsä on ehkä jopa enemmän tarinan pääosassa kuin Laura itse. Laura on vain yksi niistä monista, joita metsä vuosisatojen kuluessa on viekoitellut otteeseensa. Metsänpimeä olisi jonain kesäpäivänä upeaa ottaa mukaan, ja lähteä lukemaan ulos, keskelle kirjassa niin suuressa osassa olevaa luontoa. En ole ihan varma, olisiko kokemus hieno vai ahdistava... Vai ehkä vähän molempia?
Lauraan samaistuminen oli minulle vaikeaa, paikoittain koin hänet lähinnä todella ärsyttävänä. Monet eri tarinat risteävät Laurassa, hän on osa niitä kaikkia, ja usein vielä hyvin suuressa osassa. Kuitenkin Laura seuraa kaikkea jotenkin ulkopuolisena, aivan kuin katselisi vain sivusta omaa elämäänsä. Minusta tuntui, että Laura ei ottanut vastuuta mistään tai tehnyt edes tietoisia päätöksiä, vaan antoi vain ihmisten ja tapahtumien pallotella itseään ja velloi omassa itsekeskeisyydessään. Pariin otteeseen tämän vuoksi olisi tehnyt mieli astua sisälle kirjaan ja ravistella Lauraa ihan kunnolla. Laura ei vain tuntunut saavan mitään otetta yhtään mistään, ja myöhemmin hän vain voivotteli tapahtumia aivan kuin ne olisivat täysin hänestä itsestään riippumattomia, eikä hän voisi vaikuttaa mihinkään mitenkään.
Kirjassa kuljetettiin rinnakkain kahta tarinaa. Suuremmassa roolissa oli seitsemäntoistavuotiaan Lauran kertomus Metsän piiristä, mutta rinnalla päästiin pienissä pätkissä kurkistamaan Lauran elämään myös joitain vuosia lukiosta valmistumisen jälkeen. Itselleni nämä tulevaisuuteen sijoittuvat pätkät jäivät jokseenkin irrallisiksi, enkä oikein tiedä mitä niillä ajettiin takaa. Ehkä niiden oli tarkoitus kuvastaa sitä, miten elämä vaikeidenkin asioiden jälkeen kuitenkin jatkuu? Tai sitä, ettei menneisyyttään pääse pakoon? (Etenkään jos on itsekeskeinen ruikuttaja niin kuin Laura.)
Pienoisen pettymyksen minulle tuotti se, että Metsän piiri oli harmillisen pienessä ja epämääräisessä roolissa. Olisin halunnut tietää Metsän piiristä enemmän, ja etenkin siitä mitä piirissä varsinaisesti tehtiin. Sitä valotettiin vasta ihan kirjan lopulla, ja silloinkin vain melko vähän. Paljon jätettiin arvailujen varaan, ja asioiden suuntaan vain vihjailtiin sanomatta mitään ihan varmasti. Ja kuten tähän mennessä on jo ehkä käynyt selväksi, minä en tällaisesta hämärän peittoon jättämisestä pidä. En sitten yhtään. Tämän arvailujen varaan jättämisen vuoksi minusta tuntui, etten saanut Metsänpimeästä irti kaikkea, mitä sillä olisi ollut tarjottavana.
Hahmoista lempparini oli ehdottomasti pieni, hauras ja epävarma Jenni, joka niin epätoivoisesti yritti päästä mukaan ja kuulua porukkaan. Ja etenkin juuri Jennin suhteen Lauran totaalinen flegmaattisuus otti minua päähän ihan erityisen paljon. Pidin myös räväkästä ja rempseästä Katjasta, joka tuntui kätkevän paljon asioita liioitellun kovan ulkokuorensa taakse. Sitä en osaa päättää, pidinkö vähiten Laurasta vai Makista... Etenkin noiden kahden yhdistelmä sai sormeni syyhyämään halusta ravistella jompaa kumpaa - tai molempia. Sekin minua hämmensi, että Lauran ja Makin suhde jäi lopulta hyvin avoimeksi, enkä ollut ihan perillä, että mitä heidän välillään lopulta tapahtui.
Esikoisteokseksi Metsänpimeä oli loistava, ja tulen ehdottomasti lukemaan enemmänkin Siri Kolun tuotantoa!
4/5
---
Minä makasin metsässä, olin maannut niin kauan, etten tuntenut enää kylmää. Tuntui siltä että lämpöni oli valunut jonnekin sammaliin. Selkäranka tuntui puun juurelta, joka painui jokaisella hengityksellä maan sisään, kutoutui muihin juuriin, juuret puhkoivat minut myös, kasvoivat sisääni, kutoivat minua selkäpuolelta kiinni verkkoonsa. Tarvitsin aina vähemmän ja vähemmän ilmaa, metsä rutisti minua niin, ettei keuhkoilla ollut enää tilaa. Viimeisellä hengityksellä kaikki sammui.
(s. 111)
