Ursula Poznanski - Sokeat linnut
Atena, 2014
s. 425
Alkuteos: Blinde Vögel, 2013
Suomentaja: Anne Mäkelä
Me kaikki tuudittaudumme kovin mielellämme turvallisuudentunteeseen. Kokemukseni mukaan kuitenkin pisimpään selviävät ne, jotka hyväksyvät epämiellyttävän totuuden. Kyllä minäkin uskoisin riemumielin älyttömään sattumaan, se vain olisi hyvin tyhmää. Yhtä tyhmää kuin virhe, jonka te teette: pidätte itseänne anonyymeina, luulette, ettei teihin pääse käsiksi. Vaikka teidän olisi pitänyt tajuta tapahtuneet päivänselvästi: ne ovat verenpunaisia merkkejä, jotka jokaisen teistä olisi pitänyt ymmärtää.
(s. 100)
---
Salzburgilaiselta leirintäalueelta löytyy kaksi ruumista, joista toinen on kuristettu ja toista on ammuttu päähän. Poliisit ovat nopeasti valmiita julistamaan tapauksen murha-itsemurhaksi, mutta Beatrice Kasparyn mielestä tapahtuneessa on jotain hämärää. Kaikki palaset eivät sovi yhteen ja avoimia kysymksiä on liikaa. Beatrice tuntuu kuitenkin olevan yksin uskomuksensa kanssa, joten hän lähtee omin päin tutkimaan hyvin hataralla pohjalla olevaa johtolankaa: Facebookin runoryhmää, johon molemmat uhrit kuuluivat. Kovin paljon runoryhmää harmittomampaa paikkaa on ehkä vaikea kuvitella, mutta Beatrice alkaa saada työkavereita puolelleen, kun seuraava runouden ystävä löydetään kuolleena.
Murhatutkimus ei ole ainoa päänvaivaa aiheuttava asia, vaan myös Beatricen pomon käytös kummastuttaa niin häntä kuin työkavereitakin, eikä Beatrice ole aivan selvillä tunteistaan työpariaan Florinia kohtaan. Tämän tekee vielä hankalammaksi se, että Florin kamppailee tahollaan saadakseen etäsuhteen naisystävänsä kanssa toimimaan. Myös kotirintamalla riittää tekemistä, sillä etsivän ja äidin roolien yhdistäminen ei aina onnistu läheskään saumattomasti, ja Beatricen ex-mies ja lasten isä tuntuu tekevän kaikkensa saadakseen Beatricen tuntemaan olonsa huonoksi.
---
Siitä on jo vierähtänyt hetki, kun sain Ursula Poznanskin uuden kirjan luettua, mutta selailin yhä minulla lainassa olevaa kirjaa ennen kuin aloin kirjoittaa, ja se sai tapahtumat palaamaan melko hyvin mieleeni. Luin Poznanskin esikoisteoksen puolisentoista vuotta sitten, ja tunteeni sen suhteen olivat hieman ristiriitaiset, joten luvassa on varmaan väistämättäkin hieman vertailua näiden kahden kirjan välillä. Jos et ole lukenut arvosteluani esikoistoksesta Vii5i, niin löydät sen [url=http://metsanpeikon.blogspot.fi/2014/01/ursula-poznanski-vii5i-atena-2013-s.html]täältä[/url]!
Sokeiden lintujen idea on vähintäänkin yhtä kiinnostava ja ajankohtainen kuin esikoisteoksenkin: Vii5i kietoutui geokätköilyn ympärille, ja Sokeiden lintujen keskiössä on Facebook-ryhmä. Mikäpä sen ajankohtaisempaa nyt, kun lähes kaikilta löytyy oma Facebook-tunnus, ja kun suurin osa jäsenistä on mukana ryhmässä jos toisessakin. Sosiaalista mediaa on käytetty romaaneissa vielä melko vähän, joten aihe on ajankohtaisuutensa lisäksi myös tuore, ja itse kiinnostuin kirjasta heti siitä kuullessani. Lisäksi Vii5i oli sen verran kiinnostava kirja, että olin ehdottomasti halukas tutustumaan Poznanskin tulevaan tuotantoon. Lopulta Sokeiden lintujen kanssa kävi kuitenkin samalla tavalla kuin Poznanskin esikoisenkin, enkä pitänyt siitä niin paljon kuin olisin halunnut. Päälimmäiset tunteeni ovat ristiriitaiset, sillä kirjan idea on nerokas ja olisin hirveästi halunnut rakastaa kirjaa, mutta toteutuksessa jokin jäi uupumaan.
Suurimmat ongelmat omalla kohdallani olivat juonen toteutuksessa. Lähtöasetelma on hirvittävän kiinnostava, ja odotin innolla mitä Facebook-ryhmän ympärille kietoutuvien murhien takaa löytyy. Juonikuviot alkaessa hiljalleen hahmottua isommaksi kokonaisuudeksi, muuttuu tarina kuitenkin hieman epäuskottavaksi. Beatricen oivaltama yhteys ryhmässä julkaistujen runojen välillä tuntuu kaikkea muuta kuin ilmeiseltä, ja sen johdattaessa Beatricea eteenpäin muuttuvat asiat aina vain uskomattomammiksi. Runoryhmän takaa paljastuva tarina kurottaa juurensa kauas menneisyyteen, tapahtumiin, joilla on runouden kanssa todella vähän tekemistä. Mielestäni juoni kasvaa jossain vaiheessa liian suureksi ja monimutkaiseksi ja alkaa sen seurauksena sortua omaan niskaansa. Kaiken selvitessä ja palasten lopulta loksahdellessa paikoilleen oma oloni oli lähinnä epäuskoinen ja hieman hämmentynyt.
Kirjan henkilöistä pidin huomattavasti enemmän kuin edellisen kirjan kohdalla. Esikoisteoksessa Beatrice ärsytti minua suunnattomasti, vaikka en enää selkeästi muistakaan kaikkia syitä siihen. Nyt paikoittain jopa pidin Beatricesta, ja moni minua hänessä ärsyttänyt asia tuntui korjaantuneen tai ainakin muuttuneen parempaan suuntaan. Poznanski on mielestäni ehdottomasti kehittynyt hahmojen luomisessa kirjojen välillä, ja se oli mukava huomata. Toisaalta nyt Beatricen ärsyttävien piirteiden tilalle oli astunut tietynlainen täydellisyys. Olen dekkareita lukiessani ennenkin miettinyt tätä: miksi sen pitää olla aina päähenkilö, joka päättelee kaiken oikein? Sokeissa linnuissa oli osan ajasta hyvin vahvasti näkyvillä monista muistakin dekkareista tuttu asetelma, jossa Beatrice teki suorastaan uskomattomilta tuntuvia päätelmiä ja johdatti tutkimusta yksin oikeaan suuntaan, vaikka kukaan muu ei ollut hänen teorioidensa tukena. Tämä on dekkareita lukiessa aina mielestäni hyvin ärsyttävää, ja niin oli Sokeiden lintujenkin kohdalla.
Juoni oli mielestäni myös tasapainotettu esikoisteosta paremmin. Vii5i-kirjaa lukiessa minua ärsytti ja paikoitellen jopa pitkästytti se, että alkupuolella tarina eteni todella hitaasti. Keskityttiin lasten hoitamiseen, viinin juomiseen ja ties mihin muuhun sen sijaan, että olisi keskitytty itse kirjan juoneen. Nyt tämä oli mielestäni korjaantunut, enkä muista kertaakaan törmänneeni loputtoman tuntuiseen arjen pikkuasioiden kuvailemiseen. Arjen asiat oli sekoitettu paremmin rikostutkinnan lomaan: toimintaa ei ollut liikaa, mutta tarina ei myöskään tuntunut junnaavan paikkoillaan tai keskittyvän epäolennaisuuksiin. Toisaalta kun Vii5i pääsi alun hitauden ylitse, se tempasi mukaansa sellaisella voimalla, että kirjan käsistä laskeminen oli mahdotonta ennen viimeisenkin sivun lukemista. Sokeiden lintujen kohdalla en muista minulle käyneen näin, vaan tämä imu tuntui puuttuvan, enkä niin palavasti välittänyt saada tietää miten lopussa kävisi. Juoni oli siis tasapainoisempi kuin esikoisteoksessa, mutta minun mielestäni ikävä kyllä myös kokonaisuutena tylsempi.
Hahmoista suosikkini on edelleen ahkera, iloinen ja kaikesta innostunut Stefan. Soisin mielelläni Stefanin olevan suuremmassakin roolissa kirjoissa, sillä nyt hänet oli jätetty hyvin selkeästi vain sivuhahmoksi. Sellaiseksi, joka ilmestyy paikalle kun tarvitaan, mutta joka heti sen jälkeen unohdetaan johonkin.
Kokonaisuudessaan kyllä pidin Sokeista linnuista, mutta pienoisella varauksella ja vähän ristiriitaisin tuntein. Aion siitä huolimatta ehdottomasti lukea Poznanskin seuraavankin kirjan sillä toivon, että hän vielä kirjoittaisi kirjan, jota rakastaisin niin paljon kuin olisin halunnut Sokeita lintuja rakastaa.
3,5/5
Muistan millaista oli, kun ei ollut mitään menetettävää. Se tekee tokkuraiseksi, huumaa pitkäkestoisemmin kuin yksikään huume. Kuinka olinkaan halveksinut heitä, pikku ihmisiä, joiden piti pitää kaikesta kiinni ja jotka eivät pystyneet kohtaamaan minua vapaina ja nauramaan päin naamaa, niin kuin minä olisin tehnyt heidän sijassaan.
(s. 60)
S. J. Watson - Kun suljen silmäni
Bazar, 2012
s. 385
Alkuteos: Before I go to sleep, 2011
Suomentaja: Laura Beck
Tänä aamuna heräsin hyvin varhain, ja hän nukkui vieressäni. Jälleen muukalaisena. Huone oli pimeä, hiljainen. Makasin jäykkänä pelosta, tietämättä kuka tai missä olin. En voinut ajatella muuta kuin lähtemistä, pakenemista, mutta en pystynyt liikkumaan. Mieleni tuntui tyhjiin ammennetulta, ontolta, mutta sitten pintaan kohosi sanoja. Ben. Aviomies. Muisti. Onnettomuus. Kuolema.
(s. 149)
---
Chrstine herää vieraasta makuuhuoneesta vieraan miehen vierestä vailla mitään muistikuvia siitä, kuinka on sinne päätynyt. Paniikissa hän pakenee kylpyhuoneeseen, missä peiliä ympäröivät valokuvat hänestä ja makuuhuoneen oudosta miehestä, ja peilistä vastaan katsoo oletettua kaksikymmentä vuotta vanhempi nainen. Miehen, Benin, herättyä selviää, että he ovat olleet pitkään naimisissa, ja että Christine kärsii amnesiasta, joka pyyhkii hänen muistinsa tyhjäksi joka yö. Hänen pitää joka aamu opetella oma historiansa uudelleen, koska hän ei herätessään muista siitä mitään.
Benin lähdettyä töihin Christine saa puhelun mieheltä, joka kertoo olevansa hänen lääkärinsä, jota Christine on tavannut salassa aviomieheltään. Lääkäri on antanut Christinelle päiväkirjan, johon kirjoittaa päiviensä tapahtumat muistiin, koska uskoo sen auttavan naisen muistin palautumista. Itse kirjoitettu päiväkirja tuntuu kuin jonkun toisen kirjoittamalta, mutta sen kautta Christine sukeltaa omaan tarinaansa, joka herättää paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ennen kaikkea miksi Benin tarinat eivät ole johdonmukaisia, ja tahtooko mies todella Christinen saavan muistinsa takaisin. Päiväkirjan etusivulta Christine löytää uhkaavilta tuntuvat sanat: Älä luota Beniin.
---
Luin tästä kirjasta jonkun blogista arvostelun ja tiesin heti, että haluan saada kirjan hyppysiini. Tämän oli tosin tainnut todeta muutama muukin, sillä mun piti kokeilla onneani muutamaan kertaan, ennen kuin satuin kirjan kanssa samaan aikaan kirjastoon... :D Varailen kirjoja todella harvoin, musta on jotenkin mukavaa bongailla kirjoja ns. "sattumalta". Yleensä turvaudun varaamiseen vain, jos kyseessä on joku kirja, jonka haluan käsiini todella pahasti, tai jos en ole pitkään aikaan yrityksistäni huolimatta onnistunut bongaamaan jotain kirjaa. Kun suljen silmäni löytyi kirjastosta muutaman yrityksen jälkeen, ja aloin lukea sitä melkein saman tien sen kotiin kannettuani.
Kirjan alkuasetelma on todella mielenkiintoinen. Amnesia ylipäätään aiheena kiinnostaa, ja kirjan sijoittaminen jännitysosastolle vihjasi, että Christinen muistinmenetyksen takaa löytyy jotain muutakin kuin pelkkä onnettomuus. Aluksi sitä saattoi kuitenkin vain arvailla, sillä Christinen kanssa jakaa hyvin todentuntuisesti epätiedoisuudentunteen siitä, kuka on kuka ja mitä ylipäätään tapahtuu. Kirjoittaja on mielestäni samaistunut Christinen tilaan todella hyvin ja kirjoittanut siitä uskottavasti. Se näkyy myös kirjan tunnelmassa, joka on yhtä hämmentynyt ja jopa ahdistunut, kuin Christinen tuntemuksetkin. Kaikkia epäilee, eikä keneenkään voi varauksettomasti luottaa. Tarina myös aukeaa lukijalle aivan yhtä pienissä palasissa ja samaan tahtiin kuin Christinelle.
Toistoa kirjassa on arvatenkin etenkin alussa paljon, koska Christine menettää muistinsa joka yö ja joutuu joka aamu oppimaan samat asiat uudelleen. Alussa toisto ei mitenkään haitannutkaan, koska sitä oli osannut odottaa kirjan aiheen ja päiväkirjamuodon vuoksi, mutta keskivaiheilla se alkoi hieman tökkiä. Ehkä olen vähän kärsimätön ja olisin toivonut jonkinlaista kehitystä nopeammin, ja siksi toisto alkoi häiritä minua. Edistymisen puute alkoi turhauttaa, ja jossain vaiheessa aloin pelätä, ettei sivumäärä riittäisikään minkäälaiseen tyydyttävään loppuratkaisuun. Että Christinen tila jäisi sellaiseksi kuin se oli kirjan alussakin. Päästiin kuitenkin reilusti ylitse puolivälin, ennen kuin mihinkään alkoi merkittävästi tulla järkeä.
Kirjaa lukiessa aina pohtii mielessään, mitä tarinan edetessä saattaa tapahtua ja miten kaikkia voisi päättyä, mutta ikinä ei pääse lähellekään todellista ratkaisua. Ja sitten loppua lukiessa voi todeta, että näinhän sen tietysti piti mennäkin, ja että kirjailija on keksinyt juuri oikean lopetuksen tarinalleen. Jossain kirjan puolivälissä aloin pelätä, että omat arveluni päätyisivät olemaan parempia kuin kirjan todellinen loppuratkaisu, mikä olisi kirjan kannalta ollut melko huono merkki. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt, vaan lopussa tapahtui nopealla aikavälillä monta yllättävää käännettä, jotka paljastivat totuuden kaiken takana. Eivätkä ne omat arvailuni tietenkään taaskaan päässeet lähellekään totuutta... :D
Loppu jäi kuitenkin ikävän avoimeksi, tarina tuntui tavallaan päättyvän jopa vähän kesken. Olisin mielelläni lukenut vielä ainakin luvun verran lisää, jotta olisin saanut jonkin selkeämmän päätöksen kaikelle. Nyt kirjasta jäi hyvästä tarinasta huolimatta hieman laimea maku vaisun lopetuksen vuoksi.
Esikoisteokseksi Kun suljen silmäni oli todella hyvä, ja lukisin mielelläni Watsonilta muutakin! :)
3,5/5
Denise Mina - Kammio
Like, 2007
s. 437
Alkuteos: Sanctum, 2002
Suomentaja: Risto Raitio
Syyllinen murhaan. Murhaaja. Murhaajatar. Minun oma kultainen Susieni, kullannuppuni, höpönassuni, ristuksen rakas vaimoni.
(s. 12)
---
Lachlan Harriot on vähintäänkin sokissa, sillä hänen vaimonsa Susie on saanut tuomion sarjamurhaajan murhasta. Susie on tunnettu ja arvostettu psykiatri, ja mies, jonka murhasta häntä syytetään, oli hänen asiakkaansa. Onko mahdollista muuttua nuhteettomasta perheenäidistä ja vaimosta raa'aksi tappaksi? Siitä Lachlan on valmis ottamaan selvää, koska ei aio hylätä vaimoaan yksin vankilaan istumaan tuomiota rikoksesta, johon ei usko tämän syyllistyneen.
Valitus Susien tuomiosta vaatii perusteluja, joten Lachlan käyttää kaiken vapaa-aikansa vaimonsa tapaukseen pureutuakseen. Pian hänen totuudenetsintänsä alkaa kuitenkin herättää enemmän uusia kysymyksiä kuin vastata vanhoihin. Miksi Susie on varastanut asiakirjoja vankilasta, jossa hänen entinen asiakkaansa kärsi tuomiotaan? Mikä hänen todellinen suhteensa nyt jo kuolleeseen vankiin oli? Ja mitä hän ei halua Lachlanin löytävän työhuoneestaan?
---
Siitä on jo melkoisesti aikaa, kun kuin Kammion, mutta muistiinpanojani lueskellessani kirja palasi melko elävästi mieleeni. Kirjan asetelma on hyvin kiinnostava, en muista ennen törmänneeni vastaavanlaiseen, ja mahdollisen murhaajan puolison ajatusten lukeminen kuulosti hauskalta. Odotin innolla Lachlanin tutkimuksia siitä, oliko hänen vaimonsa todella syyllistynyt murhaan, ja siitä mitä kaikkea kuvion takaa mahdollisesti paljastuisi. Myöskin päiväkirjatyylinen toteutus oli kiinnostava, mutta kirjoitustyyli toisinaan hieman häiritsi. Sekaan täysin varoittamatta (ja mielestäni tarpeettomasti) ripotellut härskit ja hiukan groteskit sanat häiritsivät ja saivat olon joka kerta tuntumaan yhtä hämmentyneeltä. Muutenkin Lachlanin kerronta tuntui ajoittain hiukan tönköltä, aivan kuin kirjailija itse ei olisi aivan osannut samaistua omaan hahmoonsa.
Kirja oli kuitenkin ajoittaisista pienistä häiritsevyyksistään huolimatta kiinnostava, ja sitä luki mielellään. Sekaan ripotellut arkiset asiat, kuten lapsen päiväkotiin vieminen ja sukulaisten kanssa riiteleminen, tuntuivat aika turhilta ja hieman puuduttavilta. Tuntui, kuin kirjalle olisi yritetty väkisin keksiä lisää sisältöä itse Lachlanin tutkimusten rinnalle, vaikka mielestäni tarinalle olisi tehnyt oikeutta, jos tällaiset turhuudet olisi jätetty pois. Arkisten asioiden kuvaamisen sijaan kirjailija olisi voinut keskittyä varsinaiseen tarinaan ja hioa siitä toimivamman. Kai näillä arkisilla asioilla oli joku suurempi merkitys, kuten kuvata elämän jatkuvuutta tai jotain, mutta minua ne lähinnä haukotuttivat.
En tarkalleen muista missä vaiheessa tarina alkoi hajota käsiin, mutta se taisi tapahtua jossain puolivälin jälkeen. Tuntui, että mitä pidemmälle Lachlan tutkimuksissaan eteni, sitä sekavammaksi kerronta muuttui. Asioita ei selitetty lainkaan riittävän selvästi, jos niitä nyt ylipäätään selitettiin ollenkaan, ja olisin tarvinnut vähintään jonkinlaisen kaavion pysyäkseni ollenkaan kärryillä. Kerronta oli hyvin sekavaa, eikä asioita välttämättä selitetty ollenkaan, vaan niihin vain viittailtiin. Olisin tarvinnut hieman enemmän "aukiselittämistä" ymmärtääkseni missä mentiin milloinkin. Viimeiset luvut olisi varmaan pitänyt lukea toiseen kertaan, jotta olisi EHKÄ tajunnut mitä tapahtui, mutta olin loppuun niin pettynyt muutenkin, ettei minua siinä vaiheessa enää edes kiinnostanut. Halusin jättää lukukokemuksen vain mahdollisimman äkkiä taakseni. Jos joku kysyisi minulta, kuka murhaaja loppujen lopuksi oli, en pystyisi vastaamaan kysymykseen, koska minulla ei ollut kirjan lopetettua siitä minkäänlaista käsitystä. Kirjan kannalta huonoin asia on ehkä se, että minua ei jäänyt edes vaivaamaan, etten tiennyt kuka lopulta oli syyllinen. Minua ei yksinkertaisesti kiinnostanut tarpeeksi, että olisin jaksanut välittää. Se ei ole minkään kirjan kohdalla hyvä merkki, mutta ei etenkään dekkarin.
Kirjan luettuani oloni oli lähinnä hämmentynyt ja ennen kaikkea pettynyt. Odotin kirjalta paljon enemmän, mutta se ei edes lähestulkoon vastannut odotuksiini, ja tämän kokemuksen jälkeen kierrän ikävä kyllä jatkossa Denise Minan kirjat turvallisen välimatkan päästä.
---
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Skotlanti
1/5
Pitkän hiljaiselon jälkeen olen palannut takaisin linjoille kera uuden arvostelun! Oikeastaan kirjoitin tämän arvostelun jo aikoja sitten, mutta silloin se jäi julkaisematta ja on vain pölyttynyt tietokoneeni uumenissa siitä lähtien. Henkilökohtainen elämäni on ollut yksi iso sotku, eikä lukemisesta ole tahtonut ihan liian pitkään aikaan tulla mitään, mutta nyt tilanne tuntuu vihdoin rauhoittuneen, ja lukeminenkin on alkanut maistua! :) Yritän läihipäivinä palata asiaan toisen vanhan mutta vielä keskeneräisen arvostelun kanssa, ennen kuin siirryn tämän vuoden puolella luettuihin kirjoihin ;) Nauttikaahan arvostelusta, ja loistavaa alkavaa kesää kaikille!
---
Siri Kolu - Metsänpimeä
Otava, 2008
s. 394
Metsä päästi vastentahtoisesti irti vasta, kun olin täysin kylmennyt, kun olin niin rajalla kuin pystyin kuolematta kokonaan. Vasta silloin nousin. Metsä päästi minut, koska se tiesi, että minä tulisi takaisin.
(s. 173)
---
Laajan kirjallisuuden linjalla lukiossa opiskeleva Laura Ranta on luokkansa priimus, joka lukee kymppejä pahaan oloonsa. Isän kuolema ja äidin turtunut masentuneisuus ovat luistaneet arjen Lauran hallinnasta, mutta omien salaisten keskittymisharjoitustensa ja kävelyretkiensä kautta hän pyrkii kontrolloimaan edes osaa elämästään. Kunnes eräs äidinkielentunti muuttaa kaiken ja esittelee Lauralle uudenlaisen pakokeinon radanvarsikaupungin puuduttavasta arjesta. Suomen salaperäinen, synkkä ja villi luonto näyttäytyy Lauralle aivan uudessa valossa. Se, mikä alkaa Lauran omina salaisina metsäretkinä, karkaa hallinnasta ja johtaa Metsän piirin, eräänlaisen salaseuran, perustamiseen. Hiljalleen Lauralle kuitenkin paljastuu pelottava totuus: metsä ei ole valmis taistelutta päästämään ketään, jonka on kerran saanut otteeseensa...
---
Kun luin ensimmäisen arvostelu Siri Kolun esikoisromaanista, tiesin että tämä kirja on ihan pakko lukea. Kehystarina vaikuttaa hyvin perinteiseltä nuoren tytön kasvutarinalta, mutta jo takakannen teksti lupaa kirjan tarjoavan myös hyvin paljon muuta. Luonto on kirjassa hyvin vahvasti läsnä, äärettömän kauniisti ja maalauksellisesti kuvattuna, mutta myös synkkänä ja ahdistavana. Metsä on ehkä jopa enemmän tarinan pääosassa kuin Laura itse. Laura on vain yksi niistä monista, joita metsä vuosisatojen kuluessa on viekoitellut otteeseensa. Metsänpimeä olisi jonain kesäpäivänä upeaa ottaa mukaan, ja lähteä lukemaan ulos, keskelle kirjassa niin suuressa osassa olevaa luontoa. En ole ihan varma, olisiko kokemus hieno vai ahdistava... Vai ehkä vähän molempia?
Lauraan samaistuminen oli minulle vaikeaa, paikoittain koin hänet lähinnä todella ärsyttävänä. Monet eri tarinat risteävät Laurassa, hän on osa niitä kaikkia, ja usein vielä hyvin suuressa osassa. Kuitenkin Laura seuraa kaikkea jotenkin ulkopuolisena, aivan kuin katselisi vain sivusta omaa elämäänsä. Minusta tuntui, että Laura ei ottanut vastuuta mistään tai tehnyt edes tietoisia päätöksiä, vaan antoi vain ihmisten ja tapahtumien pallotella itseään ja velloi omassa itsekeskeisyydessään. Pariin otteeseen tämän vuoksi olisi tehnyt mieli astua sisälle kirjaan ja ravistella Lauraa ihan kunnolla. Laura ei vain tuntunut saavan mitään otetta yhtään mistään, ja myöhemmin hän vain voivotteli tapahtumia aivan kuin ne olisivat täysin hänestä itsestään riippumattomia, eikä hän voisi vaikuttaa mihinkään mitenkään.
Kirjassa kuljetettiin rinnakkain kahta tarinaa. Suuremmassa roolissa oli seitsemäntoistavuotiaan Lauran kertomus Metsän piiristä, mutta rinnalla päästiin pienissä pätkissä kurkistamaan Lauran elämään myös joitain vuosia lukiosta valmistumisen jälkeen. Itselleni nämä tulevaisuuteen sijoittuvat pätkät jäivät jokseenkin irrallisiksi, enkä oikein tiedä mitä niillä ajettiin takaa. Ehkä niiden oli tarkoitus kuvastaa sitä, miten elämä vaikeidenkin asioiden jälkeen kuitenkin jatkuu? Tai sitä, ettei menneisyyttään pääse pakoon? (Etenkään jos on itsekeskeinen ruikuttaja niin kuin Laura.)
Pienoisen pettymyksen minulle tuotti se, että Metsän piiri oli harmillisen pienessä ja epämääräisessä roolissa. Olisin halunnut tietää Metsän piiristä enemmän, ja etenkin siitä mitä piirissä varsinaisesti tehtiin. Sitä valotettiin vasta ihan kirjan lopulla, ja silloinkin vain melko vähän. Paljon jätettiin arvailujen varaan, ja asioiden suuntaan vain vihjailtiin sanomatta mitään ihan varmasti. Ja kuten tähän mennessä on jo ehkä käynyt selväksi, minä en tällaisesta hämärän peittoon jättämisestä pidä. En sitten yhtään. Tämän arvailujen varaan jättämisen vuoksi minusta tuntui, etten saanut Metsänpimeästä irti kaikkea, mitä sillä olisi ollut tarjottavana.
Hahmoista lempparini oli ehdottomasti pieni, hauras ja epävarma Jenni, joka niin epätoivoisesti yritti päästä mukaan ja kuulua porukkaan. Ja etenkin juuri Jennin suhteen Lauran totaalinen flegmaattisuus otti minua päähän ihan erityisen paljon. Pidin myös räväkästä ja rempseästä Katjasta, joka tuntui kätkevän paljon asioita liioitellun kovan ulkokuorensa taakse. Sitä en osaa päättää, pidinkö vähiten Laurasta vai Makista... Etenkin noiden kahden yhdistelmä sai sormeni syyhyämään halusta ravistella jompaa kumpaa - tai molempia. Sekin minua hämmensi, että Lauran ja Makin suhde jäi lopulta hyvin avoimeksi, enkä ollut ihan perillä, että mitä heidän välillään lopulta tapahtui.
Esikoisteokseksi Metsänpimeä oli loistava, ja tulen ehdottomasti lukemaan enemmänkin Siri Kolun tuotantoa!
4/5
---
Minä makasin metsässä, olin maannut niin kauan, etten tuntenut enää kylmää. Tuntui siltä että lämpöni oli valunut jonnekin sammaliin. Selkäranka tuntui puun juurelta, joka painui jokaisella hengityksellä maan sisään, kutoutui muihin juuriin, juuret puhkoivat minut myös, kasvoivat sisääni, kutoivat minua selkäpuolelta kiinni verkkoonsa. Tarvitsin aina vähemmän ja vähemmän ilmaa, metsä rutisti minua niin, ettei keuhkoilla ollut enää tilaa. Viimeisellä hengityksellä kaikki sammui.
(s. 111)
