Arto Salminen - Kalavale

Hetken hiljaisenelon jälkeen täällä ollaan taas! Älkää pelätkö, en ole teitä hylkäämässä, sikäli kuin tätä nyt ylipäätään kukaan lukee... :D On jotenkin ollut sellainen olo tässä hetken, etten ole oikein osannut muotoilla ajatuksiani sanoiksi. Olen aloittanut arvostelua useammastakin lukemastani kirjasta, mutta jotenkin kaikki on tuntunut tönköltä, enkä ole saanut mitään kirjoitettua loppuun. Koitan alkuvuodesta saada kirjoiteltua arvostelut pois alta sellaisista kirjoista, jotka olen tänä vuonna lukenut! 

Mutta nyt asiaan sellaisen kirjan kanssa, jonka sain juuri äsken luettua loppuun... :)

---

  

Arto Salmiinen - Kalavale
Wsoy, 2005

s. 232

"Totta kai se on liian julmaa, mutta se on tasan yhtä jumaa kuin tää maailma. Me heijastetaan todellisuutta, tuodaan se kiteytettynä koteihin. Idolsit ja niiden rääväsuut tuomarit on meidän rinnalla pehmeitä kuin Pikkukakkosen Ransu. Me sublimoidaan syrjäytyminen, puristetaan työttömyyden henki aineeksi ja työnnetään se ruudun läpi koko valtakuntaan, jokaiselle sohvalle, luo köyhän niin kuin rikkahan." 
s. 36

---

Hanski on vanheneva bisnesguru, joka on tehnyt suuren omaisuuden viihdealalla Fisu-Hanski - yrityksellään. Vanhoilla päivillään Hanski on alkanut seurustella itseään melkoisesti nuoremman missitaustaisen Oonan kanssa, jonka motiivit miehen suhteen tuntuvat melko kyseenalaisilta. Yhteen muuttamista Oona vastustaa, ja tapailee Hanskin selän takana toista miestä. Oona on kova tuomitsemaan muita ja mielessään oikeuttamaan omat tekonsa, erottelemaan ne muiden vastaavankaltaisista teoista. Kolmas päähenkilö on Kasperi, Hanskin firman työntekijä, joka nykyisin vastaa firman ideoinnista ja pääasiassa pyörittämisestäkin, ja selittää ideansa Hanskille sanoilla, joita tämä ei oikeastaan tajua.

Tällä kolmikolla on kehitteillä uudenlainen viihdesarja, Auschwitz, joka on juuri niin paha kuin miltä sen nimikin kuulostaa. Osallistujat jaetaan kahteen leiriin, vankeihin ja vartijoihin, jotka usutetaan toistensa kimppuun ja joita provosoidaan olemaan mahdollisimman kamalia toisiaan kohtaan. Voittaja saa kaksisataatuhatta euroa, muut eivät saa mitään. Olennainen osa kilpailua ovat myös lähes hengenvaarallisiksi nousevat sähköiskut, joista kilpailijoiden on kisasta putoamisen uhalla kestettävä. Nelonen ostaa ohjelman, Oonasta tehdään sen juontaja ja skandaali on valmis syntymään.

--- 

Kalavale on odottanut kirjapinossani jo aika kauan, kun jostain syystä ei ole ollut innostusta tähän kirjaan tarttua. Ja nyt kirjan luettuani voin sanoa, ettei siihen olisi kyllä kannattanut tarttuakaan. Kalavale maalasi mieleeni hyvin inhottavia tulevaisuudennäkymiä, ja tarina oli ahdistava. Ilmeisesti kirjasta olisi pitänyt löytää huumoriakin (?), mutta omaan silmääni sitä ei kyllä osunut. Tai sitten se vain oli niin mautonta, etten sitä edes huomannut. En ole koskaan ollut tällaisten "reality"-sarjojen ystävä, ja voin puhtaalla omallatunnolla sanoa, että jos Auschwitzia oikeasti televisiosta esitettäisiin, en haluaisi sen kanssa mihinkään tekemisiin.

Suoraan sanottuna kirja oli mielestä inhottava. Kun lukemisen oli kerran aloittanut, tuntui siltä, että haluan lukea tämän mahdollisimman nopeasti alta pois. Ja vaikka kirja ei ole paksu, niin harkitsin puolivälin tienoilla keskenjättämistäkin. Nyt haluan kirjoittaa lukemastani heti, jotta pääsen sitten unohtamaan kaiken tähän kirjaan liittyvän. Itselleni tuli kirjaa lukiessa fyysisesti paha olo, paikoitellen itkettikin, etenkin erään kilpikonnan kohtalon vuoksi... Ja sanottakoon nyt, etten yleensä ole kovin herkkä, ja huumorintajuni on melkoisen synkkää!

Päähenkilöistäkään en kenestäkään erityisemmin pitänyt... Hanskia kävi lähinnä sääliksi, Oona suututti ja kuvotti, Kasperista tuli jotenkin niljainen olo... Lempihahmokseni nimeäisin kuitenkin Kasperin, kaikesta hänen niljaisuudestaan huolimatta... :D Kasperi tuntui kirjan ainoalta rehelliseltä henkilöltä, ja pidin hänen alati väriä vaihtavista hiuksistaan. Viimeinen - ja ainoa Kasperin näkökulmasta kerrottu - luku oli ainoa, josta tässä kirjassa tuli mitenkään hyvä mieli.. :)

Tämän kirjan jälkeen mietin hyvin tarkasti, luenko enempää Salmisen teoksia.

--- 

Arvosana: 1/5

Salla Simukka - Jäljellä

Salla Simukka - Jäljellä
Tammi, 2012
s. 221

"Meidän pitää itse luoda ja löytää tälle kaikelle merkitys. Miettikää nyt. Jos me oltaisiin vielä tavallisessa maailmassa, me pohdittaisiin ihan samaa asiaa. Eli miksi me ollaan olemassa, miksi me ollaan täällä maapallolla, onko universumissa muita? Ei kukaan voi tarjota meille ulkoapäin vastauksia. Ei ole olemassa mitään lopullista totuutta."
s. 157

---

Tulevaisuudessa peruskoulun luokkajako ei enää perustu siihen, että luokilla olisi keskenään samanikäisiä oppilaita. Sen sijaan jaoittelu perustuu oppilaiden persooniin ja erityisosaamisiin, ja jako pyritään tekemään jo päiväkodissa. On Numeerikkoja, Retoorikkoja, Dramaatikkoja, Atleetikkoja, Aktivisteja... Ja on Potentiaaleja, eräänlaisia siirtymävaiheen oppilaita, joiden omaa erityisosaamista ei vielä ole löydetty. 

Emmi on totaalisen kyllästynyt Potentiaali vielä 15-vuotiaanakin. Se on sama kuin ei olisi mitään tai kukaan, hädin tuskin edes olemassa. Friikki, jonka muut oppilaat kiertävät kaukaa, aivan kuin sairastaisi jotain tarttuvaa tautia. Ei Emmiä koulussa kiusata, vaan yksinkertaisesti hänen olemassaoloaan ei tunnuta edes muistavan, ja se on Emmin mielestä melkein pahempaa. Vanhemmatkaan eivät ymmärrä tai jaksa enää kannustaa, vaan keskittyvät mieluummin lupaavammiksi osoittautuneisiin sisaruksiin. Emmi haluaakin epätoivoisesti tulla huomatuksi, muistetuksi ja kaivatuksi. Niinpä hän päättää kadota, ihan päiväksi tai pariksi vain, jotta hänet vihdoinkin huomattaisiin. Emmi piiloutuukin ulkomailla lomailevien naapureidensa leikkimökkiin, mistä häntä ei ainakaan löydetä ennen kun hän haluaa itse palata takaisin. 

Kaikki ei kuitenkaan mene aivan niin kuin Emmi oli suunnitellut. Kun hän palaa kotiin karkuretkeltään, kukaan ei olekaan huolesta sairaana odottamassa häntä. Itse asiassa kukaan ei ole edes kotona. Silti auto on pihassa, ja perheenjäsenten kengät paikoillaan eteisessä. Eikä Emmin puhelin jostain syystä toimi, vaan pitää vain omituista surinaa. Hiljalleen Emmi tajuaa, että koko hänen perheensä on vain... kadonnut. Itse asiassa koko kaupunki on täysin autioitunut yhden ainoan yön aikana. Painajaismainen yksinäisyys muuttuu nopeasti sietämättömäksi, ja Emmiä hirvittää ajatus siitä mitä hänen huomaamattaan on voinut tapahtua. Onko kaikki ihmiset kenties evakuoitu jonkinlaisen tappavan viruksen tai ydinlaskeuman tieltä, ja miksi hänet on jätetty jälkeen? Ja kuka hänelle lähettelee omituisia satuviittauksia, jotka aina katoavat ennen kuin kukaan muu ehtii nähdä niitä? 

---

Luen nuortenkirjoja nykyään aika harvoin. Kirjastomme nuortenosasto tuntuu jotenkin vähän sekavalta, enkä oikein osaa etsiä sieltä mitään ellei minulla ole jotain tiettyä kirjaa mielessä. Ja voi olla, että valitsen kirjani jotenkin huonosti, sillä usein nuortenkirjat päätyvät pettämään odotukseni. Jotenkin kaikista lainaamistani nuortenkirjoista tuntuu puuttuvan tiettyä syvällisyyttä, jota kirjoissa arvostan. Vaikka tarinan lähtökohdat olisivat miten kiehtovat, niin jotenkin tuntuu, että kaikki kerrotaan aika pintapuolisesti eikä mihinkään oikein pureuduta. Ja jos kirjaan onkin yritetty saada syvällisyyttä, niin se tuntuu jotenkin päälleliimatulta. Tässä suhteessa Jäljellä oli loistavaa vaihtelua, ja onnistui hyvin murtamaan osan tästä ennakkoluuloisuudestani nuortenkirjoja kohtaan! Pienellä muokkauksella olisin voinut sijoittaa tämän kirjan aikuistenosastollekin.

Simukka on mielestäni onnistunut loistavasti kuvaamaan dystopista maailmaa, josta kaikki muut ihmiset ovat hävinneet. Myös Emmin ahdistusta ja epätoivoa on kuvattu uskottavasti. Hieman tosin harmitti se, että luin jonkin aikaa sitten blogikirjoituksen Toisaalla-kirjasta, tämän kirjan jatko-osasta. Postauksessa ei ollut minkäänlaista spoilarivaroitusta, joten pahaa-aavistamattomana luin kirjoituksen ja sain siten tahtomattani tietää, mitä jatko-osassa tapahtuu... Tuntui, että olisin saanut kirjasta enemmän irti, jos en olisi jo valmiiksi tiennyt, minne muut ihmiset olivat kadonneet. Jos siis aiotte tämän kirjan lukea, niin neuvon välttelemään jatko-osasta kertovia postauksia :D 

Lukiessa tuli paikoittain mietittyä sitäkin, miten itse tuollaisessa tilanteessa reagoisin, ja miten hirveä tuollainen autio maailma oikeasti olisi. Samaistuin Atroon, joka myöhemmin kirjassa sanoi, ettei aluksi edes huomannut mitään tapahtuneen, koska oli niin vähän tekemisissä muiden ihmisten kanssa :D Koska itsekin asun yksin, saattaisi minulta viedä hetken ennen kuin tajuaisin muiden hävinneen. Luultavasti huomaisin tapahtuneen ensimmäiseksi siitä, että netti ei toimisi... 

Erityisesti kirjassa kuvailtu uusi, erityisosaamisiin perustuva koulutusjärjestelmä oli hyvin kiinnostava. Olisinkin mielelläni lukenut tästä koulutusjärjestelmästä enemmänkin, sillä siitä oli ikävä kyllä kerrottu vain vähän ja aika pinnallisesti. Olisin voinut lukea vaikka kokonaisen kirjan, joka olisi perustunut vain koulunkäyntiin tuollaisella luokkajaolla. Sitäkin tuli lukiessa mietittyä, mihin ryhmään olisin itse mahtanut sijoittua. Ehkä olisin halunnut Aktivisteihin, mutta voi olla, että olisin Emmin tavoin jumittunut Potentiaaliksi :D 

Kirjan lopussa mukaan tarinaan tuli nuorten perustama Suomenlinnan yhteisö, joka oli myös kiinnostava. Jotenkin kirjan loppuosasta ja juuri tästä nuorten yhteisön kuvailemisesta tuli mieleen Kärpästen herra... Joskin Simukan luomalla yhteisöllä menee paljon paremmin kuin Kärpsten herrassa autiosaarelle joutuneilla englantilaispojilla :D Mutta kertokaa ihmeessä, olenko ainoa, jolle tämä mielleyhtymä tuli!

Lempihahmostani en oikein osaa sanoa... Emmi oli ihan mukava hahmo, mutta paikoittain myös aika ärsyttävä. Etenkin se ärsytti, miten Emmi kirjan alussa surkutteli elämänsä kurjuutta ja sitä, ettei kukaan ymmärrä häntä. Myöhemmin ärsyynnyin pariin kertaan hänen vastaanhangoittelevasta asenteestaan. Ehkäpä lempihahmoni oli Emmin ensimmäisenä maailman autioitumisen jälkeen tapaama Onerva. Taisin kokea jonkinasteista samaistumista Onervaan, joka äänekkyydellään ja riehakkuudellaan tuntui piilottelevan sitä miten peloissaan oikeasti oli. Atrosta pidin myös aluksi (ja monen luvun verran luin aluksi hänen nimensä Artona...), mutta myöhemmin käsitykseni hänestä muuttui aika... niljaiseksi. Lopullisen mielipiteen tekeminen Atrosta on vaikeaa, ja sitä oli varmaan haettukin, sillä Emmin tunteet olivat hyvin samanlaiset. En oikein tiedä mihin Atron sanomisiin pitäisi uskoa. Myös pojan motiivi valehteluun aivan kirjan lopussa jäi vaivaamaan mieltäni. 

Arvosana: 3,5/5

Blaine Harden - Leiri 14

Blaine Harden - Leiri 14 
Gummerus, 2012
s. 195
Alkuteos: Escape from Camp 14, 2012
Suomentaja: Ruth Jakobson

Mukavan entisen elämän ja lannistavan uuden elämän vastakohtaisuus järkytti muualta tuotuja niin paljon, ettei monikaan löytänyt elämänhalua tai saanut pidettyä sitä yllä. Leirillä syntyneillä oli puolellaan se kieroutunut etu, ettei heillä ollut minkäänlaisia odotuksia. 
Siksi Shin ei kaikessa surkeudessaan koskaan vajonnut täyteen epätoivoon. Hänellä ei ollut toivoa menetettävänä, ei menneisyyttä murehdittavana, ei omanarvontuntoa vaalittavana. Hänestä ei ollut alentavaa nuoleskella keitontähteitä lattialta. Häntä ei hävettänyt anoa vartijalta anteeksi. Hänen omaatuntoaan ei kolkuttanut ystävän kavaltaminen ruokapalkkiosta. Ne olivat vain selviytymistaitoja, eivät syitä itsemurhan tekemiseen.

Varoitus! Nyt on luvassa tulossa luultavasti hyvin tunnepohjaista tekstiä josta varmasti on kaikki analyyttisyys harvinaisen kaukana, aihe on itselleni sen verran tärkeä :D

---

Shin Dong-hyuk syntyi vuonna 1982 Pohjois-Korean vankileirillä numero 14. Pohjois-Korean valtio ei myönnä näiden leirien olevan edes olemassa, ja niistä paljolti tiedetäänkin satellikuvien sekä maasta paenneiden loikkareiden ansiosta. Leirejä on monia ja niiden tarkoitus vaihtelee hieman sen mukaan millaisia vankeja niillä elää. Leiri 14, Shinin synnyinpaikka, on tarkoitettu poliittisille vangeille, joiden rikokset ovat valtion silmissä sovittamattoman vakavia. Sieltä ei koskaan pääse pois, vaan tuomio on elinkautinen. Elämä vankileireillä on epäinhimillistä ja hirveää, ihmisarvosta ei ole tietoakaan. Shin joutui todistamaan ensimmäistä teloitustaan ollessaan vain nelivuotias. Pojan ollessa kuusivuotias opettaja hakkasi karttakepillä yhden hänen luokkatoverinsa hengiltä, eikä tällaiseen tottunut Shin pitänyt sitä mitenkään erikoisena. 

14-vuotiaana Shin todisti äitinsä ja isoveljensä teloitusta, eikä tuohon aikaan osannut olla edes pahoillaan perheenjäsentensä kuolemasta. Hän oli vain vihainen äidilleen, joka oli yrittänyt pakoa ja siten vaarantanut Shininkin hengen. Shinin mielestä hänen äitinsä ja veljensä ansaitsivat kohtalonsa. Muutenkaan Shinillä ei juurikaan ollut tunnesidettä perheenjäseniinsä, vaan hän kuvaili lapsesta asti pitäneensä äitiäänkin vain kilpailijana ruuasta. 

Vankileirien ulkopuolella Pohjois-Korean valtio aloittaa kansalaistensa aivopesemisen jo varhain häikäilemättömällä propangalla. Jo lapsille opetetaan maata johtavan Kim-dynastian ylivertaisuutta, ylistetään dynastian "isällistä huolenpitoa" ja kerrotaan, että muualla maailmassa asiat ovat paljon huonommin. Koska Shin syntyi elinkautisvangeille tarkoitetulla leirillä, jolta hänen ei ollut koskaan tarkoitus päästä pois, ei häntä vaivauduttu aivopesemään tällä propangalla. Leiri 14:n lapset eivät olleet sellaisen vaivannäön arvoisia, vaan Shin hädin tuskin tiesi mitään maan johtajista tai Kim-dynastiasta. Muutenkaan Shin ei tiennyt ulkomaailmasta paljoakaan, eihän hän sillä tiedolla olisi leirillä mitään tehnyt. Oikeastaan Shin ei kunnolla edes tajunnut, että korkeajänniteaidan takana mitään muuta maailmaa onkaan. Shin ei tiennyt muiden valtioiden olemassaolosta, ei ollut koskaan kuullut Jumalasta, eikä tiennyt mitä "rakkaus" tai "anteeksianto" tarkoittivat. 

Myöhemmin Shinistä tuli tiettävästi ainoa ihminen, joka on koskaan päässyt pakenemaan Leiri 14:ltä.

---

Kuten ehkä jo tässä vaiheessa arvata saattaa, kirja oli hyvin rankkaa luettavaa. Olen ennekin lukenut kirjoja Pohjois-Koreasta ja tiedän siten maan tilanteesta kohtalaisen paljon. Silti aihe onnistuu joka kerta hirvittämään ja luikertelemaan ihon alle fyysisesti tuntuvana ahdistuksen möykkynä. Ja ihan hyvä niin, koska epäilisin hyvin vahvasti omaa inhimillisyyttäni, jos voisin lukea tällaisia tarinoita niistä järkyttymättä. Tapahtumat ovat niin hirveän julmia ja kaukana mistään itse koskaan kokemastani, että niitä on lukiessa vaikea edes uskoa todeksi. Jouduin hokemaan lukiessani tapahtumien olevan totta eikä fiktiota, etten alkaisi vahingossa suhtautua tarinaan fiktiona. Ja siitä huolimatta asioita on vaikea käsittää. Jos itselleni sietämätöntä kipua kuvastaa oven väliin jäämisen seurauksena puolittain irronnut kynsi, niin miten voisin ymmärtää, miltä tuntuu avotulen yllä polttaminen tai sormen katkaiseminen? Aivan, en mitenkään. 

Muihin aiemmin lukemiini Pohjois-Koreaa käsitteleviin teksteihin erona tässä kirjassa oli se, että Shin syntyi vankileirillä. Olen ennekin lukenut kuvauksia elämästä vankileireillä, mutta hahmot ovat joutuneet leireille pääsääntöisesti vasta aikuisina. Heillä on ollut jonkinlainen käsitys ulkomaailmasta ja paremmasta elämästä. Shinin tarinassa itseäni järkyttikin ehkä eniten se, että hän ei tiennyt mistään paremmasta. Hänelle ei ollut olemassa mitään muuta todellisuutta, kuin se jonka keskellä hän joutui leirillä elämään. Hänelle pahoinpitelyt, teloitukset ja jatkuva pelko olivat osa aivan normaalia, jokapäivästä elämää. Eikä Shin ollut tehnyt yhtään mitään kärsiäkseen tällaisen kohtalon. Tietenkään vankileirille joutuminen ei ole kenellekään oikein tai ansaittua, mutta Shin oli yksinkertaisesti vain syntynyt väärien ihmisten lapseksi. Hänellä ei ikinä ollut edes mahdollisuutta vaikuttaa asioihin, ja se tuntuu jotenkin aivan hirvittävän väärältä. Kaiken tämän muun vääryyden keskellä. 

Toinen asia joka mielestäni oli erityisen kieroutunut (vankileirinkin mittapuulla) oli se, että itsemurha on Pohjois-Koreassa kielletty laissa. Ensin ihmiet alistetaan elämään oloissa, joihin kukaan ei varmasti vapaaehtoisesti haluaisi ja joissa elämänhalun ylläpitäminen on varmasti vaikeaa. Ja sitten heitä vielä lailla kielletään tappamasta itseään. Tietenkään itsensä tappanutta ei enää voida teostaan rangaista, mutta hänen perhettään voidaan. Ja mikä tähän kieltoon on syynä? Se, että valtio katsoo itsemurhan olevan yritys vapautua valtion ehdottomasta vallasta. Jotenkin tämä oli mielestäni erityisen sairasta, vaikken itsemurhan missään oloissa kannatakaan. Tämä vain mielestäni oli hyvä esimerkki siitä, miten Pohjois-Korean valtio yrittää riistää asukkailtaan aivan kaiken itsemääräämisoikeuden. 

Huh, tulipahan vuodatettua. En yleensäkään ole kovin syvällinen tai osaa analysoida lukemaani juurikaan, mutta tuntuu, että tästä tekstistä puuttuu se vähäinenkin analysoiminen mihin ehkä kykenen :D Ihmisoikeudet ja juuri Pohjois-Korean sietämätön tilanne vain ovat itselleni hyvin tärkeä aihe. Jotenkin tällaisia kirjoja lukiessa tulee aina niin toivoton olo, kun itse tällaisiin asioihin ei voi vaikuttaa oikeastaan mitenkään... Mutta Shinin tarina osoitti mielestäni ehdottomasti myös toiveikkuutta! 

Vaikka siis tiedämme, että lyhyellä aikavälillä vetoomuksilla on hyvin vähän vaikutusta, kehotan kaikkia silti niitä allekirjoittamaan. -- Kirjoittaessamme ja allekirjoittaessamme vetoomuksia nimillämme me todistamme tietävämme julmuuksista ja julistamme, että ne ovat väärin. Tällä on merkitystä sekä oman ihmisyytemme ylläpitämiselle että viestinä tulevaisuuden maailmalle. Me tiesimme, me yritimme. Me teimme parhaamme.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Pohjois-Korea 

Arvosana: 4/5

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Sielut kulkevat sateessa
Atena, 2013
s. 550

Heti aluksi haluan sanoa, etten tiedä osaanko kirjoittaa tästä kirjasta vahingossa spoilaamatta jotain. Joten jos olet varma, ettet vahingossakaan halua saada tietää mitään kirjan juonesta, ei tätä tekstiä ehkä kannata lukea. Varmuuden vuoksi.

"Haluaisinpa nähdä ne uutiset, joissa kaikkien uskontokuntien johtajat ilmoittaisivat yksissä tuumin, että hei, anteeksi mutta unohtakaa sittenkin se, mitä olemme aiemmin sanoneet, Jumala onkin kuulemma lähtenyt ja jättänyt meidät yksin universumiin."

"Taivaassa kuitenkin on jokin jumalaa muistuttava entiteetti, joka kuulee rukoukset ja toisinaan vastaakin niihin. Omalla tavallaan. Ja näyttää siltä, että se on kiinnostunut meistä. Tai paremmenkin sielullisesta aineksestamme."

Kirjan päähenkilö on nelikymppinen Judit, joka eräänä päivänä tajuaa, ettei ole saanut elämältä juuri mitään mistä on haaveillut. Liitto aviomiehen Niilon kanssa on muuttunut lähinnä kohteliaan toverilliseksi ja välit ainoan tyttären kanssa ovat viileät. Kotitalon katto vuotaa ja työpaikalla on sisäilmaongelmia. Eikä Judit ole päässyt matkustelemaan maailmallekaan, vaikka on siitä lapsesta asti unelmoinut. Judit päättääkin tehdä totaalisen remontin elämälleen. Ja kuin tilauksesta Martalla, Juditin parhaalla ystävällä ja monikansallisen hoitoalan yrityksen Suomen-osaston johtajalla, on tarjota Juditille töitä. Nainen ei kauaa epäröi, vaan pakkaa tavaransa ja muuttaa uuden työpaikkansa F-Remediumin tarjoamaan työsuhdeasuntoon Helsinkiin.

Kaikki ei kuitenkaan mene aivan niin kuin Judit oli ajatellut. Pian muutettuaan Judit saa kuulla kummipoikansa olevan vakavasti sairas ja antaa Martalle, pojan äidille, lupauksen jonka pitäminen tuntuu kovin vaikealta. F-Remediumilla palkka ja työolot ovat loistavat, mutta firmassa tuntuu olevan jotain hämärää tekeillä. Ja eräänä päivänä kotimatkalla Judit tuntee selkeästi jonkun seuraavan itseään... Kun Judit saa hoidettavakseen maailmankuulun julkkisateistin Leo Moreaun ei mikään enää tule palaamaan ennalleen...

Kun huomasin Pasi Ilmari Jääskeläiseltä ilmestyneen uuden teoksen, piti se pistää heti kirjastoon varaukseen. Mulla oli jo silloin Harjukaupungin salakäytävät lainassa, ja oli tarkoituksena lukea se ennen uusimman kirjan aloittamista. Sitten sainkin varaukseni kirjastosta nopeammin kuin olin odottanut, ja tietysti taas sorruin aloittamaan kirjan heti sen haettuani. Joten Harjukaupungin salakäytävät saa odottaa vielä vähän pidempään, mutta enköhän senkin tässä lähiaikoina lue! :) Pidin Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta-esikoisteoksesta hyvin paljon, joten odotukset tämänkin kirjan suhteen olivat hyvin korkealla. Ja ilokseni voin sanoa, että kirja ei missään nimessä pettänyt odotuksiani!

Tarinassa päästiin aika lailla suoraan asiaan, alussa ei ollut mitään turhia tai liian pitkäksi venytettyjä jorinoita. Joidenkin kirjojen kohdalla tuntuu, että alkutilannetta selitellään hiukan liikaa, ja teksti tuntuu junnaavalta ennen kuin varsinaisesti päästään edes asiaan. Tämä kirja ei kuitenkaan siihen sortunut, vaan asioista oli kerrottu juuri sopivasti: liioittelematta, mutta jättämättä mitään olennaista poiskaan. Pidin myös siitä, ettei hahmoja ollut yritetty kuvata liian täydellisiksi, vaan nämä tuntuivat inhimillisiltä ja helposti samaistuttavilta.

Tekstin seassa olevat sivuhuomautukset hämmensivät minua aluksi paljonkin. Mietin, miksi kirjailija on lisännyt omia mielipiteitään ja ajatuksiaan hahmoista tarinan sekaan, aivan kuin ei itse voisi vaikuttaa hahmojesa tekoihin tai tapahtumien kulkuun. Ajattelin, että ehkä kirjailija oli näin yrittänyt saada lukijat pohtimaan hahmojen motiiveja syvällisemmin. Tarinan edetessä totuin näihin sivuhuomautuksiin, mutta edelleen ne tuntuivat aika omituisilta. Mietin jopa, että saattaisin pitää kirjasta enemmän, jos jättäisin sivuhuomautukset kokonaan lukematta. Ennen kuin sitten lopulta tajusin sivuhuomautusten tarkoituksen, ja tajusin olleeni totaalisen väärässä... Lopulta tunteeni sivuhuomautuksia kohtaan olivat hieman ristiriitaiset, mutta uskon, että niistä saisi toisella lukukerralla paljon enemmän irti. (+ Olen näköjään kirjoittanut omiin muistiinpanoihini, että sivuhuomautusten alussa ja lopussa olevat koukerot "näyttävät riemastuttavasti viiksiltä", mikä on kyllä totta :D)

Jääskeläisen tapaan kirja oli hyvin syvällinen. Paikoittain piti pysähtyä hetkeksi kesken lukemisen tuijottamaan seinää ja pohtimaan asioita tarkemmin. Olen kuitenkin itse vähän kärsimätön lukija enkä malta kesken lukemisen kauhean tiiviisti pysähdellä miettimään. Symboliikastakin puhuttiin kirjassa paljon, vaikka ikäväkseni joudun myöntämään, etten siitä itse juuri mitään ymmärrä. Kuitenkin uskon, että symboliikkaa löytyy kirjasta paljon. Joku syvällisemmin asioita miettivä ja ymmärtävä tyyppi saattaisikin saada kirjasta vielä enemmän irti kuin minä.

Itse koen uskontoa käsittelevät asiat helposti ahdistavina, ja kirja olisikin saattanut jäädä lainaamatta, jos olisin varaushetkellä tiennyt mitä kirjassa käsitellään. En kuitenkaan silloin tiennyt kirjasta mitään muuta kuin sen, että haluan lukea Jääskeläisen uuden teoksen. Eikä kirja niin ahdistava ollutkaan kuin aluksi pelkäsin, vaikka siinä synkkiä asioita käsiteltiinkin. Ja synkkien aiheiden seasta löytyi myös ihanaa, täysin omaan makuuni istuvaa huumoria. Etenkin dialogien musta huumori sai jopa hörähtelemään ääneen, olenhan aina ollut suuri mustan huumorin ystävä.

Itseäni huvittaneena yksitoiskohtana mainittakoon Leo Moreaun keräilykohde, kumiankat. Kumiankoista oli muodostunut Moreaulle suorastaan jonkinlainen käyntikortti. Itseäni tämä kiehtoi ja hihityttikin osittain siksi, että ankka sattuu olemaan lempieläimeni ja keräilen itsekin kaikenlaista ankkoihin liittyvää. Myös kumiankkoja. Siksi tästä Moreaun harrastuksesta oli mielestäni kiinnostavaa lukea.

Sekin lämmitti mieltä, että omistusteksti oli kirjabloggaajille suunattu :)

Lempihahmoni taisi olla hiljainen ja omiin oloihinsa vetäytyvä, elinvimansa kirjoista ammentava Nomi. Jo naisen ensinäyttäytyminen sai minut kiinnostumaan hänestä, ja mitä enemmän sain tietää sitä enemmän Nomista pidin. Jollain vähän karmivalla tavalla Nomi oli mielestäni hyvin kiehtova hahmo.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Suomi
4/5

Astrid Lindgren - Yksityisetsivä Kalle Blomkvist & Meidän Marikki

Olen ottanut tavoitteekseni lukea uudelleen kirjoja joista pidin pienempänä, ja listan kärkipäässä sijaitsevat tietenkin Astrid Lindgrenin teokset. Muistan lapsena kuunnelleeni näitä teoksia monet kerrat äänikirjoina, joten niiden pariin oli mukava palata. En kuitenkaan usko, että kirjoittavaa riittäisi erillisiin postauksiin molemmista kirjoista, joten päädyin yhteispostauksen kirjoittamiseen. Kirjojen lukemisesta on kulunut jo tovi, joten kaikki yksityiskohdat eivät ole aivan tuoreina mielessä, pahoitteluni siitä. 

Pidemmittä puheitta tässä lyhyet selonteot muutamasta lapsuuteni lempisadusta :) 

Astrid Lindgren - Yksityisetsivä Kalle Blomkvist
Wsoy, 1976 
Alkuteos: Mästerdetektiven Blomkvist, 1946 
Suomentaja Laila Järvinen

Surkeaa! Miksi eräillä ihmisillä oli onni syntyä Lontoon kurjalisto-osissa tai Chicagon rikollispiireissä, missä murhat ja ampumiset kuuluivat päiväjärjestykseen? -- Tässä kaupungissa oli todella toivoton yritys olla rikosetsivänä! Kasvetuaan suureksi hän lähtisi heti tilaisuuden tultua Lontoon kurjalisto-osiin. Tai ehkä hän sittenkin matkustaisi Chicagoon? Isäukko tahtoi, että hän alkaisi liikkeessä. Liikkeessä! Hän! Niin, kyllä heidän silloin kelpaisi! Kaikkien Lontoon ja Chicagon murhamiesten ja roistojen. Silloin he voisivat murhata muitta mutkitta täyttä päätä, ilman että kukaan heitä pitäisi kurissa. -- Ei totta totisesti, hän ei aikonut ruveta miksikään rusinarotaksi! Ei, etsiväksi tai sitten ei miksikään!

Ystävykset Kalle, Anders ja Eva-Lotta viettävät mukavaa kesää pienessä Lillköpingin kaupungissa, kun yllättäen Eva-Lotan merkillinen ja jopa aavistuksen verran epämiellyttävä Einar-setä ilmestyy kuvioihin. Jokin Einar-sedässä saa Kallen salapoliisinvaistot heräämään, etenkin kun pienessä kaupungissa ei juurikaan ole töitä hänen kaltaiselleen "mestarietsivälle". Kalle alkaa pitää silmällä Einaria, mikä ei ole kovin vaikeaa, sillä mies tuppautuu jatkuvasti Kallen ja tämän ystävien seuraan. Vaikka Anders ja Eva-Lotta usein kiusoittelevat Kallea hänen salapoliisi-innostuksestaan, on heidänkin lopulta myönnettävä, että Einar-sedässä on jotain merkillistä... Ja se johtaakin ystävykset hurjaan seikkailuun! 

Kirja oli mukavan kevyttä luettavaa, sain sen kokonaan luettua yhtensä sairasloma-aamuna. Keveydestä huolimatta jännitystäkin löytyi, ja tapahtumat saivat paikoitellen sydämeni jyskyttämään, vaikka lastenkirjasta onkin kyse. Edellisestä lukukerrasta oli niin kauan, etten enää muistanut kirjan tapahtua kovin selkeästi, joten sekin piti jännitystä yllä. Vaikka kai sen tällaisia kirjoja lukiessa aina tietääkin, että lopulta kaikki kääntyy parhain päin. Sen verran kyyninen kuitenkin olen lukemieni kirjojen suhteen, että minua vähän häiritsi ajatus kolmetoistavuotiaista ratkomassa näinkin helposti rikosta, joka poliiseilta oli jäänyt selvittämättä. Ei se kuitenkaan lukuelämystä tärvellyt, eikä lastenkirjoihin niin vakavasti varmaan ole tarkoitus suhtautuakaan :) 

Erityisesti pidin Valkoisten ja Punaisten ruusujen sodasta, ja siitä miten nämä kaksi ryhmää oli kuitenkin kuvattu hyviksi ystäviksi keskenään. Siinä oli jotain hyvin sympaattista. Lempihahmoni oli ehkäpä Anders, mutta en oikein osaa enää sanoa miksi. Anders oli vain jotenkin mukavan oloinen poika, ja muista hahmoista en erityisemmin perustanut, joten Andreas nousi suosikikseni. 

Voi olla, että joskus luen muutkin tämän sarjan kirjat :) 

2,5/5

Astrid Lindgren - Meidän Marikki 
Wsoy, 1986
s. 370
Alkuteos: Allas vår Madicken, 1983
Suomentaja: Marikki - Laila Järvinen ; Marikki ja Kesäkummun Tuikku - Kristiina Rikman 

Marikki asuu vanhempiensa ja pikkusiskonsa Liisan kanssa Kesäkummuksi nimetyssä talossa ja viettää varsin tavallista pienen tytön elämää. Naapurin Rauhalassa asuva viisitoistavuotias Nilssonin Abbe on Marikin ystävä, vaikka tytön vanhemmat eivät olekaan aivan varmoja Abben seuran sopivuudesta. Marikki sen sijaan on päättänyt, että hän menee aikuisena Abben kanssa naimisiin. Joskaan Abbe ei sitä vielä tiedä, eikä kukaan muukaan. Villinä tyttönä Marikki päätyy osalliseksi kaikenlaisiin seikkailuihin, kuten eväsretkelle puuvajan katolle ja kummitusjahtiin keskellä yötä. Sairaalassakin pitää muutamaan otteeseen käydä, mutta lopulta kaikki tuntuu kuitenkin kääntyvän aina parhain päin. 

Meidän Marikki-kirja on yhteispainos kahdesta Lindgrenin kirjasta, Marikista sekä Marikista ja Kesäkummun Tuikusta. Olisin halunnut lainata aluksi pelkästään Marikin, mutta kirjastosta löytyi pelkästämään tämä yhteysnide, joten lainasin sen. Ensimmäisen kirjan sain luettua aika nopeasti, onhan teksti isoa ja välissä kuviakin piristämässä. Mitenkään erityisen paljoa kirja ei kuitenkaan viehättänyt, ja ensimmäisen kirjan jälkeen kului jonkin verran aikaa ennen Marikin ja Kesäkummun Tuikun aloittamista, ja kun lopulta toisen kirjan lukemisen aloitin ei se oikein ottanut luonnistuakseen. Teksti vain alkoi maistua puulta, ja jouduin pakottamaan itseni palaamaan kirjan pariin. Parin luvun jälkeen annoin periksi ja lopetin lukemisen kesken päättäen, että turhaan pakottaisin itseäni lukemaan kirjaa joka ei innostanut. Onhan maailmassa niin paljon hyviä kirjoja luettavaksi! 

Harmikseni jouduin siis myöntämään, etten nauttinut kirjoista enää ollenkaan niin paljon kuin pienenä. Silloin kuuntelin molempia teoksia äänikirjoina hyvin paljon, ja pääsivätpä kirjojen henkilöt mukaan leikkeihinikin. Etenkin Marikista pidin kovasti, samaistuin kai tyttöön, koska olin itsekin lapsena melkoisen villi ja rämäpäinen :D Nyt koi kuitenkin juuri ne lapsena itseäni viehättäneet Marikin piirteet vain ärsyttävinä. Vaikka Marikki pohjammiltaan onkin hyväntahtoinen ja kiltti tyttö, ei se riittänyt pelastamaan hänen tottelemattomuutensa ja ajattelemattomuutensa ärsyttävyyttä. Olin kyllä kovin pettynyt, etten enää nauttinut näistä kirjoista samalla tavalla kuin lapsena :c 

Se ei kuitenkaan ollut muuttunut, että lempihahmoni oli edelleen Marikin ystävä Abbe. Pienenä taisin olla vähän ihastunutkin Abbeen, ja yhä pidän pojasta kovasti! :) 

1,5/5

Lars Kepler - Nukkumatti

Lars Kepler - Nukkumatti
Tammi, 2013
s. 529
Alkuteos: Sandmannen, 2012
Suomentaja: Anu Koivunen

"Nukkumatti on oikeasti olemassa. Hän haisee hiekalta. -- Olen vain kuullut hänet pimeässä... Hänen sormenpäänsä ovat posliinia, ja kun hän ottaa pussista hiekkaa, sormet kilisevät toisiaan vasten... Ja sitten... -- Hän heittää hiekkaa lasten kasvoille... Ja seuraavassa hetkessä he nukkuvat." 

Kolmetoista vuotta sitten kadonnut ja jo kuolleeksi julistettu Mikael löytyy hengissä, joskin huonossa kunnossa, rautatiesillalta kävelemässä kohti Tukholmaa. Mikaelia ja tämän siskoa Feliciaa pidettiin sarjamurhaaja Jurek Walterin viimeisinä uhreina. Nyt komisario Joona Linna saa epäilyksilleen vahvistuksen - Jurek ei toiminut yksin. Mikaelin yllättävä löytyminen saa poliisit uskomaan, että ehkä Feliciakin on hengissä. Tytön olinpaikasta ei kuitenkaan ole minkäänlaisia johtolankoja, eikä Mikael osaa kuvailla paikkaa, jossa oli siskonsa kanssa vankina kaikki nämä vuodet. Kaappaajansa henkilöllisyydestä Mikael sen sijaan on täysin varma - kyseessä oli Nukkumatti.

Jurek Walter on ollut viimeiset kolmetoista vuotta suljettuna oikeuspsykiatrisella varmuusosastolla visusti eristyksissä, ilman minkäänlaisia yhteyksiä ulkomaailmaan. Jopa hoitajia on kielletty puhumasta Jurekin kanssa, eikä hän ole halukas tekemään yhteistyötä poliisien kanssa. Jurekia pidetään äärimmäisen vaarallisena, ja hän on taitava manipuloimaan ihmisiä ja pääsemään näiden pään sisään. Ei siis ole mitenkään helppo tehtävä saada ongittua sarjamurhaajalta tietoa Felician olinpaikasta. Ja jos Felicia on yhtä huonossa kunnossa kuin veljensä ei aikaa ole paljoa. Vastahakoisesti Joona Linna ehdottaa ainoaa keinoa, jonka uskoo mahdollisesti toimivan - jonkun pitää soluttautua potilaaksi samalle osastolle Walterin kanssa. 

"Jurekin kanssako? Ei hänen kanssaan saa puhua. Siinä käy niin että... hän sanoo sellaisia juttuja, joita ei pysty unohtamaan.  -- Jurek Walter puhuu sinulle, täysin rauhallisesti, varmasti mukavaan sävyyn. Mutta kun lähdet illalla kotiin, koukkaat vastaantulijoiden kastalle ja ajat suoraan päin rekkaa... tai sitten pistäydyt rautakaupassa ostamassa kirveen, ennen kuin haet lapset päiväkodista." 

Joona Linna-sarjan aloitusosa Hypnotisoija on ollut jo hetken lukulistallani, mutta en ole kuitenkaan syystä tai toisesta vielä lainannut kirjaa. Kun sitten eräänä päivänä kirjakaupassa jonotellessani näin Nukkumatin ja aikani kuluksi luin takakannen tekstin, tiesin välittömästi, että tämä kirja olisi pakko lukea. Ja kahdessa päivässä Nukkumatti sitten tuli luettua, kun kirjan hyppysiini sain... Nyt Nukkumatin luettuani voin kyllä sanoa, että Hypnotisoijakin tulee kirjastosta kotiin kannettua mahdollisimman pian, sen verran hyvä Nukkumatti oli. 

Kirjan päähenkilö on suomalaistaustainen komisario Joona Linna, joka on osaltaan vastuussa siitä, että Jurek Walter saatiin kiinni kolmetoista vuotta aikaisemmin. Joonan ja Jurekin yhteistä historiaa valotetaankin kirjan alkupuolella kiitettävästi. Muuten Joona jäi itselleni hieman etäiseksi hahmoksi, koska isoissa rooleissa olevia hahmoja oli kirjassa useampia. Osaltaan tämä saattaa tosin johtua siitäkin, etten ole lukenut sarjan aiempia osia. Joona ei siis hahmona vaikuttanut erityisen kiinnostavalta. Ennemminkin hän vaikutti aika perinteiseltä poliisisarjan päähenkilöltä - aikuinen mies, jolla on ongelmallinen menneisyys. Muita keskeisiä hahmoja olivat 'lähes yliluonnollisen kauniiksi' kuvattu naispoliisi ja nyrkkeilijä Saga, Jurek Walterin osastolla työskentelevä lääkäri Anders Rönn, sekä Mikaelin ja Felician isä Reidar Frost. 

Hahmoista lempparini oli ehkäpä Jurekin osastolla työskentelevä hymykuoppainen ja sanavalmis My, vaikka hänen roolinsa olikin harmillisen pieni. Myöskään naisen lopullinen kohtalo ei kirjassa aivan täysin selvinnyt, mikä itseäni vähän harmitti. Myös Sagasta pidin, vaikka yleensä tuollaiset ylikauniit ja täydelliset naishahmot koenkin ärsyttävinä. Saga oli kuitenkin vahva persoona, ja  hänen puolestaan tuli jännitettyä ja purtua kynsiä. Jurek oli hänkin hahmona kiinnostava, joskaan en mielelläni hänen kaltaistaan henkilöä naamatusten tapaisi :D Jurekin kammottavista teoista huolimatta minussa eniten inhontunteita herätti kuitenkin lääkäri Andres. Toisinaan tämä nuori mieslääkäri sai minut suorastaan vihaiseksi. 

Tarina piti todella hyvin otteessaan, ja kirjan luki hyvin nopeasti sen paksuudesta huolimatta. Luvut olivat lyhyitä, keskimäärin ehkä kolmen sivun mittaisia, joten aika useasta sivusta jäi lähes puolet tyhjäksi lukujen lopussa. Jos jokainen luku ei olisi alkanut uudelta sivulta, olisi kirjasta saanut varmaan viisikymmentä sivua ohuemman. Tosin itseäni tämä ei millään muotoa haittaa, koska olen enemmänkin lyhyiden kuin pitkien lukujen ystävä :) Kirjan tunnelma oli hyvin tiivis, paikoittain se oli suorastaan painajaismainen vaikka paljon mitään ei olisi edes tapahtunut. Ehdottomasti kirja aiheutti ylimääräisiä sydämenlyöntejä! 

5/5

Leah Chishugi - Pitkä matka paratiisiin

Leah Chishugi - Pitkä matka paratiisiin 
Like, 2012
S. 356
Alkuteos: A Long Way From Paradise, 2010 
Suomentaja: Anu Nyyssönen

Ei kai Jumala olisi antanut minulle lasta vain ottaakseen hänet pois niin nopeasti, vakuutin itselleni. Me kaikki uskoimme, että tuona päivänä Jumala lähti Ruandasta. Monen ruandalaisen mielestä kesti hyvin kauan ennen kuin Hän jälleen palasi. 
- Kuoleman henki oli kaikkialla: olimme elossa mutta elimme kuoleman maassa. Olin varma, että kuulin kuolleiden sielujen valituksen.

Leah on ruandalainen tyttö, joka elää hemmoteltua ja etuoikeutettua elämää. Vanhemmat ovat varakkaita ja haluavat tarjota lapsilleen parhaan mahdollisen elämän. Vaikka lapsia on peräti kymmenen löytyy vanhemmilta aina aikaa ja kiinnostusta kaikille lapsilleen. Leah harrastaa tennistä ja tanssia, menestyy koulussa hyvin ja muutenkin kaikin puolin nauttii elämästään. Teini-ikäisenä Leah päätyy myös melkein kuin vahingossa tekemään satunnaisia mallintöitä.

Vaikka Leahin elämä onkin hemmoteltua ei hän milloinkaan ole itsekäs, vaan ennemminkin pitää muiden auttamisesta. Jo lapsena tyttö viettääkin aikaa sekä saiaalassa että läheisessä spitaalisten kylässä auttamassa huono-osaisempia ihmisiä. Auttamishalustaan huolimatta Leah on mukavuudenhaluinen ja aika sinisilmäinen, eikä esimerkiksi tiedä paljonkaan maansa poliittisesta tilanteesta. Tavallaan Leah on hyvä sulkemaan asiat mielestään ja silmistään ja keskittymään vain omaan elämäänsä.

Kun sitten vuonna 1994 presidentin lentokone ammutaan alas käynnistyy hallituksen organisoima kansanmurha, eikä Leahkaan enää voi sulkea asioita pois silmistään. Kigalin kadut peittyvät hetkessä vereen ja ruumiskasoihin. Tästä alkaa lähes sata päivää kestänyt murhenäytelmä, suoranainen teurastus, ja samalla Leahin pakomatka pois painajaismaiseksi muuttuneesta Ruandasta. Kuin ihmeen kaupalla Leah selviääkin pois kansanmurhan keskeltä, mutta pakomatka tuntuu kuitenkin jatkuvan vielä Ruandasta pakenemisen jälkeenkin. Tuntuu, ettei mikään paikka ole riittävän kaukana Ruandasta, eikä Leah enää siedä muita ruandalaisia ympärillään.

Etenkin kirjan alku oli hyvin mukaansatempaava. Tuntui, ettei Leahia voi vain hylätä keskelle kansanmurhaa ja lopettaa lukemista kesken. Huomasin paikoittain jopa jännittäväni Leahin kohtaloa, vaikka tiesinkin lukemaan ryhtyessäni hänen selviävän. Ruandasta pakenemisen jälkeen tuntui kirjan imu kuitenkin vähän laantuvan... Osaltaan tämä varmaan johtuu siitä, että kirjan alkupuoli  oli niin intensiivistä ja karmivaa luettavaa. Ruandasta pakenemisen jälkeen tunnelma muuttui niin toisenlaiseksi, ettei intensiteetti mielestäni oikein pysynyt yllä.

Vaikka kuten sanottua, Leahin pakomatka jatkui vielä Ruandan jälkeekin, eikä hän oikein osannut asettua aloilleen missään. Tavallaan tuntui kuin tarina olisi tässä vaiheessa alkanut toistaa tietynlaista kaavaa. Ylitettiin raja uuteen maahan, vietettiin maassa hetki, alettiin miettiä miten päästäisiin seuraavan rajan yli ja sitten sama uudelleen. Samalla tosin opin hyvin paljon Afrikan eri maista ja kulttuureista. En esimerkiksi tiennyt, että Afrikassa puhutaan niin hirveän montaa eri kieltä. Myös Etelä-Afrikan rasistisuus yllätti minut todella, en tiennyt tilanteen siellä olevan sellainen. Tuntui epäreilulta, että tummaihoisia alkuperäisasukkaita kohdeltiin sillä tavalla omassa maassaan meidän valkoihoisten toimesta. Kirja olikin Leahin selviytymistarinan lisäksi mielestäni monessakin suhteessa hyvin vahva poliittinen kannanotto. 

Mitä olin saavuttanut kannanotoillani? Maailma oli ilmaissut myötätuntonsa ja kääntänyt sitten selkänsä.

Vaikka kirjan aihe olikin hyvin rankka oli siinä myös paljon toiveikkuutta. Leah tapasi pakomatkallaan sekä Ruandassa että muissa Afrikan maassa paljon hyviä ja auttavaisia ihmisiä. Paikoittain huomasin kuitenkin olevani vähän epäileväinen - aina kun asiat olivat vähällä mennä lopullisesti päin mäntyä saapui jostain joku ja pelasti pulasta. En voinut olla ajattelematta sitä, minkä verran asioita oli mahdettu viihdemielessä muunnella. En haluaisi olla kyyninen, mutta paikoittain tuntui vain vähän epäuskottavalta, että aina juuri kriittisellä hetkellä joku ilmestyi auttamaan.Kokonaisuutena kirja oli hyvä, vaikka se mielestäni jakautuikin vähän kahtia kansanmurhan aikaisiin ja sen jälkeisiin tapahtumiin, ja loppupuolella lukeminen vähän tökki.

3/5

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Ruanda

Tess Gerritsen - Kirurgi

Tess Gerritsen - Kirurgi 
Otava, 2002
s. 334
Alkuteos: The Surgeon, 2001
Suomentaja: Annika Eräpuro 

Veri on elämän tuoja, maaginen neste, joka pitää meidät hengissä. -- Yhteys veren ja elämän välillä on tunnettu ihmisen syntyajoista saakka. Entisaikojen ihmiset eivät tienneet, että veri valmistuu luuytimessä, eivätkä he tienneet että suurin osa siitä on pelkkää vettä, mutta he kyllä arvostivat sen voimaa rituaaleissaan ja uhrauksissaan. -- He pistivät reikiä huuliinsa tai kieleensä tai rintaansa, ja ulos vuotava veri oli heidän henkilökohtainen uhrinsa jumalille. 

Ensiksi pahoitteluni kuvan karmeasta laadusta, en tiedä mitä sille tapahtui.. Ja toisekseen en niin kovasti pidä näistä Gerritsenin kirjojen vanhemmista kansista, ne eivät anna kirjoista kovin imartelevaa kuvaa minun mielestäni. :/ 

Nuori nainen löytyy murhattuna vuoteestaan, ja Jane Rizzoli kolleegoineen joutuu selvittämään tapausta. Murha muistuttaa kammottavasti vuosia sitten Havannahissa suoritettuja sarjamurhia, vaikka tekijä ei voikaan olla sama. Sarjamurhaaja Andrew Capra on nimittäin kuollut vuosia aikaisemmin. Onko kyseessä siis jäljittelijä? Ja miten kukaan voisi tietää niin paljon mediassa julkaisemattomia yksityiskohtia Capran murhista? Entä miten kaikkeen liittyy naislääkäri Cordell, ainoa Capran kynsistä hengissä selvinnyt uhri, joka on myös vastuussa murhaajan kuolemasta? 

Luettuani lähiaikoina muutaman Tess Gerritsenin uudemman kirjan päätin palata Rizzoli & Isles - sarjan juurille, alkuun. Niinpä varasin tämän opuksen kirjastosta, ja aika pian sen saatuani aloin lukea. Aluksi pelkäsin, ettei kirja olisi yhtä hyvä kuin Gerritsenin uudemmat, sillä en ole ennen lukenut yhtään Gerritsenin vanhempaa kirjaa. Ja joidenkin kirjailijoiden kohdalla valitettavasti käy niin, että jos aloittaa uudemmasta kirjasta ja palaa sitten vanhempiin, sen kyllä huomaa miten paljon kirjailija on teosten välissä kehittynyt. Sain kuitenkin nopeasti huokaista helpotuksesta, sillä Kirurgi oli taattua Gerritsen-laatua! Kuten aiemmassa Gerritsen-tekstissäni sanoinkin, on naisesta muodostunut minulle eräänlainen luottokirjailija, eikä tämä sarjan avausteos todellakaan horjuttanut ansaittua asemaa! Gerritsen vain on sellainen kirjailija, johon palaa ilolla aina uudelleen, ja jonka kirjoihin on hyvä tarttua jos kaipaa jotain taatusti hyvää luettavaa :) 

Aivan omien lemppareideni Jääkylmän ja Mefisto-klubin tasolle Kirurgi ei yltänyt, mutta ehdottomasti hyvä ja toimiva kokonaisuus tämäkin kirja oli. Gerritsen on ilmiömäinen tunnelmanluoja, jo ensimmäisillä sivuilla huomaan usein pidättäväni hengitystä ja saavani vilunväreitä. Tälläkin kertaa tarina imaisi minut mukaansa, ja kirjaa oli vaikea laskea käsistä vaikka olisi ollut parempaa tekemistä. Onneksi lukemista parempaa tekemistä ei kauheasti ole! ;) Koska kirja oli jälleen kerran niin koukuttava, ei sitäkään kauaa lukenut, niin kuin ei Gerritsenin kirjoja koskaan. 

Muutama kirjoitusvirhe pisti silmään, mutta ei mitään mikä olisi erityisemmin häirinnyt. Lähinnä kyseessä oli yhden kirjaimen huolimattomuusvirhettä, ja pari on-sanaa taisi puuttua jostain väleistä. Muuten suomennos oli sujuva ja mukavaa luettavaa, eikä siinä ole mitään moitittavaa. 

Siitä olin hieman pettynyt, että lempihahmoni Maura Isles ei vielä tässä ensimmäisessä kirjassa ollut mukana. Rizzolikin on kuitenkin ihana hahmo, joten liiaksi en joutunut Mauraa kaipaamaan. Pidin siitä, miten Rizzoli joutui työpaikan ainoana naisena toisinaan taistelemaan oikeuksistaan ja asianmukaisen kohtelun saamisesta. Tai en tietenkään pitänyt siitä, että nainen oli tällaiseen tilanteeseen joutunut tai joutui sellaista sietämään. Lähinnä tarkoitin, että pidin siitä miten Rizzoli tähän epäasialliseen kohteluun suhtautui, ja miten hän ei antanut sen lannistaa itseään. Uudemmissa kirjoissa on joskus mainittukin siitä, miten Jane joutui uransa alussa kahnauksiin mieskolleegoiden kanssa, joten siitä oli mukava saada tietää enemmän. 

Sarjan seuraava osa, Taidonnäyte, onkin jo lainassa, ja odotan innolla, että pääsen sen kimppuun! Siinä kun on ymmärtääkseni jo Maurakin mukana :) 

3,5/5

Ernest Cline - Ready Player One

Ernest Cline - Ready Player One
Gummerus, 2012
S. 508
Alkuteos: Ready Player One, 2011
Suomentaja: J. Pekka Mäkelä

"Ennen kuolemaani", Anorak sanoo entistä tummemmalla äänellä, "minä loin oman pääsiäismunani ja piilotin sen suosituimpaan videopeliini OASISiin. Ensimmäinen ihminen, joka löytää pääsiäismunan, perii koko omaisuuteni."
Jälleen dramaattinen tauko.
"Muna on hyvässä piilossa. En minä jättänyt sitä minkään kiven alle lojumaan. Voisi varmaankin sanoa, että se on lukitussa kassakaapissa, joka on haudattu salaiseen huoneeseen, joka on piilotettu keskelle labyrinttia, joka sijaitsee jossakin" - hän nostaa kätensä ja koputtaa oikeaa ohimoaan - "täällä." 

On vuosi 2044, ja maailman tila on muuttunut melko huolestuttavaan suuntaan. Työttömyys, ilmastonmuutos ja nälänhätä ovat tehneet jokapäiväisestä elämästä melko kurjaa. Päähenkilö on yhdysvaltalainen Wade, joka asuu tätinsä luona parakkialueella. Täti ei kuitenkaan erityisemmin Wadesta välitä, eikä elämä naise luona ole kovinkaan hohdokasta. Miljoonien muiden ihmisten tavoin Wade pakenee kurjaa todellisuutta virtuaalimaailma OASISiin. Tuhansia planeettoja ja miljoonia pelaajia sisältävä OASIS on uskomattoman todentuntuinen virtuaalimaailma, jossa voi jopa käydä koulua ja työskennellä. Wade kuuluu Munastajiin, jotka etsivät OASISin kehittäjän luomaa pääsiäismunaa. Ennen kuolemaansa virtuaalimaailman luoja James Halliday kehitteli eräänlaisen pelin OASISin sisälle. Pelin ideana on selvittää kolme Hallidayn luomaa tehtävää ja löytää "pääsiäismuna". Tämä ei kuitenkaan ole niin helppoa kuin miltä ehkä kuulostaa, ja kirjan alussa onkin kulunut viisi vuotta Hallidayn kuolemasta, eikä kukaan ole löytänyt edes ensimmäistä tehtävää. Ainoat vihjeet ovatkin Hallidayn lähes pakkomielteinen kiinnostus 80-lukuun, ja se että tehtävät löytyvät jostain suunnattoman laajasta OASISista. 

Kun Wade sitten lähes sattumalta keksii ensimmäisen tehtävän sijaintipaikan alkaa pelin kiihkeätahtinen loppuvaihe, sekä kilpailu ylivoimaiselta tuntuvia Kuutosia vastaan. 

Tämä kirja imaisi minut mukaansa ihan täysin. Oli vaikeaa edes laskea kirjaa käsistään, koko ajan oli sellainen tunne, että jos nyt lukisi vielä yhden luvun... Enkä ole kyllä ikinä lukenut mitään kirjaa näin nopeasti, näihin yli viiteensataan sivuun taisi mennä vain kolme päivää! OASISin kuvailu oli kiehtovaa, tähän virtuaalimaailman todella pääsi sisälle itsekin. Asiat oli myös selitetty hyvin, eikä mitään kysymysmerkkejä jäänyt, vaikka jotkin "nörttikäsitteet" aluksi vieraita olivatkin. Myös 2040-luvun maailma oli kuvailtu taitavasti, paikoittain jopa hieman ahdistavasti synkistä tulevaisuudennäkymistä johtuen. Myös hahmot oli kuvailtu hyvin, ja kirjassa oli monta omasta mielestäni hyvin sympaattista hahmoa. Wade oli siitä mukava päähenkilö, ettei hän ollut millään muotoa täydellinen. Pidin siitä, että kirjassa mielestäni vähän nälvittiin nykyajan kauneusihanteita. Pakko myöntää, että itsekin hiukan nörtti olen, joten tämä nörttiyhteisön kuvailu oli muutenkin hyvin mieltälämmittävää.

Omaksi lempihahmokseni kohosi ehkäpä hieman pienemmässä roolissa oleva Shoto, joka vain oli mielestäni hyvin sympaattinen. Pidin kovasti myös Waden parhaasta kaverista Aechista, mutta lopussa tunteet tätä herraa kohtaan olivat hieman ristiriitaiset... Ristiriitaiset olivat tunteeni myös Waden virtuaali-ihastusta ja myöhemmin myös Munastaja-kilpailijaa Art3mista kohtaan... Tavallaan Art3mis oli ihan näpsäkkä hahmo, mutta suurimman osan ajasta tämä neiti vain otti päähän.

Kirjasta olisi saattanut saada vielä enemmän irti, jos olisi minua vanhempi, ja elänyt jo tuolloin 80-luvulla. Hallidayn 80-luvun kiinnostuksesta johtuen kirjassa nimittäin käsiteltiin paljon elokuvia, tv-sarjoja ja pelejä 80-luvulta. Nämäkin oli kuitenkin kaikki kuvailtu ja selitetty niin hyvin, ettei 90-luvun lapsellekaan tullut mitenkään ulkopuolinen olo :D Ennemminkin oli mukavaa oppia uutta etenkin vanhoista video- ja roolipeleistä.

Pakko sanoa, että harvoin tulee luettua näin hyvää kirjaa! Moneen kertaan sain valtavia vilunväreitä, ja jälleen hymyilin kuin mikäkin ääliö istuessani kirjastossa lukemassa. Ja kun sain kirjan loppuun, olisi tehnyt mieli aloittaa se saman tien uudelleen alusta. Luen aika harvoin kirjoja uudelleen, mutta olen aivan varma, että tämä kirja tulee luettua toisenkin kerran!

Arvosanaksi tulee siis täydet 5/5 ! :)

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Yhdysvallat

Anders de la Motte - Peli

Anders de la Motte - Peli
Otava, 2013
s. 397
Alkuteos: [geim], 2010
Suomentaja: Maija Kauhanen

Sanotaan, että silmänräpäys on nopein liike, mihin ihmiskeho pystyy. 
Se jää kuitenkin toiseksi aivojen sähköisille synapseille. 
"Ei nyt!" Se ajatus välähti hänen päässään, kun valonhohde iski häntä vasten. 
Ja omasta näkökulmastaan katsottuna hän oli aivan oikeassa. Aikaa piti olla jäljellä, yllin kyllin aikaa - hänelle oli tosiaan luvattu niin. Hän oli sentään noudattanut ohjeita tarkalleen, tehnyt juuri niin kuin oli sanottu. 

Henrik 'HP' Pettersson on aivan tavallinen nuorehko mies, vaikkakin melkoinen vetelys ihmiseksi. Pienet rikokset, töiden välttely ja jatkuva dokaaminen ovat olleet osa tämän nuorukaisen elämää jo hyvän aikaa. Eräänä krapulantäyteisenä aamuna HP löytää metrosta puhelimen, joka kutsuu hänet mukaan mystissen Peliin. HP luulee Peliä kaverinsa järjestämäksi jekuksi ja suostuu mukaan aluksi vain vitsillä, tarkoituksenaan olla mukana hetki vetääkseen itse kaveriaan nenästä ja näyttääkseen, ettei ole mikään nössö. Peli alkaa kuitenkin tarinan kehittyessä saada melko pelottavalta tuntuvia piirteitä. Ja entä miten kaikkeen liittyy nuori henkivartija Rebecca?

Sain kirjan luettua puolisen tuntia sitten, joten voi olla ettei tätä arvostelua olisi pitänyt kirjoittaa näin nopeasti... En ole ehtinyt vielä sulatella kaikkia kirjan herättämiä ajatuksia tai edes täysin tajuta mitä oikein tapahtui, mutta tuntui kuitenkin siltä, että ajatukset pitää saada mustana valkoiselle heti, ei vasta myöhemmin :D Toivottavasti en spoilaa mitään tai pilaa kenenkään lukukokemusta! Kirja nimittäin oli yllätyksiä täynnä, ja tuntuu, ettei siitä kauheasti voi kertoa paljastamatta liikaa... Moni asia tuli lukiessa täytenä yllätyksenä, aivan viimeisille sivuille asti.

Kirja oli hyvä ja Peli ajatuksena hyvin kiinnostava. Itselleni tuli ensimmäisenä mielleyhtymänä päähän jonkin aikaa sitten katsomani elokuva Rat King, jossa oli taustalla vähän samankaltainen idea. Pakko tosin myöntää, että pidin elokuvasta ehkä vähän enemmän kuin tästä kirjasta. Ja selvennettäköön nyt siis, että kirjalla ja elokuvalla ei siis ole mitään tekemistä keskenään, minusta ne vain muistuttivat vähän toisiaan. Kuitenkin takaisin kirjaan. Olin odottanut vähän toisenlaista juonenkehitystä, ja etenkin HP:n Peliltä saamat tehtävät kiinnostivat kovasti. Tässä suhteessa koin kuitenkin pienen pettymyksen, mutta tuntuu etten oikeastaan voi kirjoittaa siitä enempää spoilaamatta. HP oli hahmona paikoittain suorastaan rasittava, ja paikoittain jo pelkäsin ettei mies tajua virheitään tai ota kokemastaan opiksi ollenkaan. Kasvua ihmisenä oli kuitenkin huomattavissa molemmissa päähenkilöissä, ja se oli hyvin mukava huomata!

Vaikka kirja olikin hyvä, ei se oikein missään vaiheessa imaissut minua mukaansa. Ei ollut vaikeaa laskea kirjaa käsistä ja tehdä välillä jotain muuta, joten kirjan lukemisessa meni ehkä vähän keskivertoa enemmän aikaa. Tarinassa oli mielestäni myös joitain ristiriitoja, tai ainakin aukinaisiksi jääneitä kysymyksiä. Toisaalta en osaa täysin sanoa, johtuuko se tarinasta vai siitä, etten ole vielä ehtinyt sulatella kaikkea ja miettiä tarkemmin. Paikoittain tarina tuntui hieman sekavaltakin, mutta ihan hyvin ne langat kuitenkin aina kerättiin takaisin kokoon, ja minäkin pääsin takaisin kärryille. Lisäksi joissain kohdissa ärsytti se, että paikoista, reiteistä ja kaduista puhuttiin paljon niiden nimillä. Ruotsinkielisten nimien jäsentäminen oli itselleni vähän hankalaa, ja siksi lukeminen vähän tökki, kun piti pysähtyä tavaamaan jotain nimeä hetkeksi. Jos itse asuisi Ruotsissa ja tuntisi seutuja olisi varmaan mukavaa tunnistaa paikkoja tai osata mielessään hahmottaa jotain reittejä, mutta seutua tuntemattomalle ne olivat mielestäni turhia ja vähän turhauttavia.

Salaliittoaineksiakin kirjassa oli melkoinen ripaus, ja ne saivat kyllä miettimään asioita. Olisiko tällainen Peli todellisuudessa mahdollinen? Ja minkä verran tällaisia ratkaisemattomia rikoksia oikeasti löytyy ympäri maailmaa? Voisiko niiden takana olla jotain suurempaa? Itse en tällaisiin salaliittoteorioihin usko, mutta tykkään kyllä ajatella sellaisia ja lukea aiheesta, joten se toi ihan mukavan lisän kirjaan :) En kuitenkaan tiedä, lukisinko tätä teosta uudelleen.

Päätin siirtyä kouluarvosanoista 1-5 - arviointiin, koska tuo 4 - 10 tuntui vähän sotkuiselta. Tykkään kuitenkin jotain arvosana-asteikkoa käyttää, joten oma käytäntö on vielä hiukkasen hakusessa :D

3/5

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Ruotsi 

Lukunopeus

Tervepä terve taas sinne, missä sitten ikinä tätä luetkaan! :D

Ajattelin kirjoitella taas vähän ajatuksia ylös, tällä kertaa sellaisesta aiheesta kuin lukunopeudesta. Seurailen jonkin verran kirjablogeja, ja monenmoista lukutahtia on tullut vastaan, niistä jotka lukevat pari kirjaa kuussa niihin jotka lukevat kirjan päivässä. Eniten henkilökohtaisesti ihmetyttävät ihmiset, jotka lukevat helposti kirjan päivässä, ja parhaimmillaan sen seitsemän kirjaa viikossa. Huh! Ehdottomasti ihailen ihmisiä, jotka kykenevät sellaisiin suorituksiin. Ja olen ehkä vähän kateellinenkin, koska itse en sellaiseen koskaan kykenisi ;)

Luen kyllä päivittäin ainakin jonkin verran, hyvin harvoin tulee vastaan sellaisia päiviä, etten lukisi ollenkaan. Se kuitenkin vaihtelee, minkä verran luen päivässä... Ja osittain se tietysti riippuu siitäkin, kuinka hyvä ja 'koukuttava' kirja on kesken lukemisen. Nopein tällä hetkellä mieleen muistuva suoritukseni on 500 sivua kolmessa vuorokaudessa. (Kyseessä on muuten kirja, josta tulen lähipäivinä bloggaamaan!) Tuota kirjaa lukiessa tuli istuttua kirjastossa lukemassa, ja luin monta tuntia putkeen tekemättä välillä mitään muuta. Yleensä luen päivässä kuitenkin ehkä tunnin tai pari, joten en ihan sieltä lukijoiden intohimoisimmasta päästä ole.

Lisäksi en myöskään ole mikään erityisen nopea lukija. Itse asiassa olen aika hidas. Sen huomaa pelkästään siitäkin, että kun luen jonkun kaverin kanssa samaan aikaan vaikkapa lehtijuttua tai jonkun elokuvan tai kirjan takakannen tekstiä, menee mulla aina siinä enemmän aikaa. Lehteä lukiessa kaveri olisi yleensä aina kääntämässä sivua kun itselläni on vielä lukeminen kesken. Mulla on myös todettu lievä lukihäiriö, mikä osaltaan vaikuttaa tuohon lukunopeuteen. Tai tässä tapauksessa hitauteen :D Olen laskenut, että luen tunnissa suunnilleen 40 sivua.

Millaisia lukijoita te olette? Montako tuntia tulee luettua päivässä, tai montako sivua ehditte lukea tunnissa?

Lähipäivinä on tulossa arvostelua Astrid Lindgrenin Yksityisetsivä Kalle Blomkvist-kirjasta, sekä Ernest Clinen kirjasta Ready player one. Ehkäpä saan kirjoiteltua toisesta arvostelua jo huomenna :) 

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus (+ kirjojen jättäminen kesken)

Tervehdys taas täältä tietokoneen äärestä! :)

Olen aika innokas kirjablogien lukija, ja lempiblogini ovatkin osaltaan toimineet innoittajana oman blogin perustamiseen. Lisäksi saan aika paljon kirjaideoita erilaisten blogien kautta. En oikein osaa mennä kirjastoon ja vain lainata jotain mitä käteen sattuu, joten pitää aina olla kirjalista mukana. Kirjablogeja lukiessa olen myös törmännyt Kaunokirjallinen maailmanvalloitus-haasteeseen, joka on kiinnostanut kovasti. Piti tätä haastetta aloitella jo ihan blogin alussa, mutta sitten se unohtui, ikävä kyllä. Nyt ajattelin kuitenkin tätä haastetta aloitella!

Eli ajatuksissa olisi tehdä uusi välisivu maailmankarttaa varten, tuonne lukulista-sivun viereen. Aina kun luen kirjan, joka sijoittuu uuteen maahan, pistän kirjan tunnisteisiin mukaan "maailmanvalloitus". Lisäksi suunnittelin, että alkaisin laittaa jokaisen kirjan tunnisteisiin maan, johon kyseinen kirja sijoittuu... Mutta tästä en ole vielä aivan varma :) Enkä nyt ainakaan aluksi aio ottaa mitään paineita tästä tai alkaa etsiä kirjoja nimen omaan tuon maan perusteella. Vaan niitä uusia maita kertyy sitä mukaan kun sattuu tulemaan muuten vain vastaan :)

Jos haluat päästä katsomaan tuota maailmankarttaa, löytyy se täältä!


Lisäksi ajattelin puhua vähän kirjojen kesken jättämisestä... Olen aina ollut vähän huono jättämään kirjoja kesken, vaan olen väkisin kahlannut läpi huonotkin kirjat. Ja siksi lukeminen on saattanut toisinaan tyssätä pidemmiksikin ajoiksi, koska kesken on ollut huono kirja, joka ei yksinkertaisesti kiinnosta ja jota ei tee mieli lukea. Mutta jota en silti ole halunnut jättää keskenkään. Vasta ihan hetki sitten olen tajunnut, ettei se kirjojen loppuun saattaminen niin tärkeää ole. Ja ettei ketään oikeastaan kiinnosta luenko jonkun kirjan loppuun vai jätänkö kesken. Joten olen myös itse ainoa ihminen, joka siitä kärsii, että hampaat irvessä luen mielestäni huonoa kirjaa. Lähiaikoina olen siis alkanut vasta antaa itselleni luvan jättää huonoja kirjoja kesken. Tosin edelleen mietin kyllä hyvin tarkkaan, onko joku kirja oikeasti niin huono, etten mitenkään sitä viitsi lukea, vai lukisinko sittenkin...

Tässä viimeisen kuukauden sisällä on tullut jätettyä kesken kaksi kirjaa, ja ajattelin niistäkin kirjoittaa lyhykäisesti. Ensiksi jätin kesken tuossa jonkun verran yli kuukausi sitten Leonie Swannin kirjan Murha laitumella. Kirja kertoo lammaslaumasta, jonka paimen löytyy laitumelta murhattuna, lapio pystyssä rintakehässään. Lampaat sitten päättävät selvittää, kuka murhan takaa löytyy, ja siitä lähtee liikkeelle melko erilainen dekkari. Kirja kiinnostikin osittain siksi, että oli niin erikoinen. Harvoin on kuitenkaan tullut vastaan kirjoja, joiden pääosassa on lampaita :D Kirja oli kuitenkin pienoinen pettymys, koska odotin siltä jostain syystä aika paljon. Olihan se paikoittain hauska, tuli naureskeltua ja luettua pari kohtaa kaverillekin. Kuitenkin suurimmaksi osaksi kirja oli mielestäni aika tylsä, ja jotenkin tapahtumat tuntuivat junnaavan paikallaan tai toistavan itseään... Lopetinkin lukemisen vähän yli sadan sivun kohdalla.

Toisen kirjan jätin kesken suunnilleen viikko sitten. Kyseessä oli tuo kirjastopäivä-postauksessakin mainitsemani nuortenkirja, Jay Asherin ja Carolyn Macklerin Sinä ja minä sitten joskus. Kirja sijoittuu vuoteen 1996, ja tarinan alussa toinen päähenkilö, teini-ikäinen Emma, saa tietokoneen. Tuohon aikaan vain noin puolet Yhdysvaltojen nuorista oli ylipäätään käynyt internetissä, joten se oli aika uusi juttu, eikä tosiaan mitenkään yleinen vielä. Emma saa kaveriltaan Joshilta CD-romin, jonka mukana asentaa koneelleen vahingossa omituisen Facebook-sivun. Tältä sivulta Emma löytää itsensä, mutta viidentoista vuoden kuluttua tulevaisuudesta. Aluksi hän luulee sivustoa jonkun luomaksi pilaksi, mutta hiljalleen sekä hän että Josh vakuuttuvat sivun aitoudesta. Kuviota mutkistaa myös se, että vaikka Emma ja Josh ovat lapsesta asti olleet parhaita kavereita, ovat heidän välinsä nykyisin etääntyneet ja muuttuneet jokseenkin kiusallisiksi.

Ajattelin kirjan olevan hyvä, kuulostaahan alkuasetelma melko lupaavalta. Mielestäni tästä olisi saanut aikaiseksi vaikka mitä hienoa. En kuitenkaan oikein päässyt sisälle tarinaan, ja jotenkin tuntui, etteivät kirjoittajat oikein itsekään tajunneet, miten hyvä idea heillä oli hyppysissään. Teksti oli mielestäni jotenkin vähän tökkivää, ja hahmot hiukan ristiriitaisia. Esimerkiksi Joshin ihastuminen Emmaan oli aikaisemmin mutkistanut kaverusten välejä, mutta mielestäni Josh unohti ihastumisensa omituisen helposti alkaessaan kuolata uuden tytön perään. Lisäksi Emma oli hahmona mielestäni äärettömän ärsyttävä, ja vaikutti ainakin alussa hyvin itsekeskeiseltä. Lopetinkin lukemisen jo 70 sivun kohdalla, joten en tiedä olisivatko asiat kehittyneet parempaan suuntaan tai teinkö liian nopeita johtopäätöksiä. Sivuja olisi kuitenkin ollut muistaakseni vähän yli 300. Olen lukenut kirjasta myös hyvin positiivisia arvosteluja, joten minun sanaani ei kuitenkaan kannata liian vahvasti luottaa :D Voihan olla, että kirja ei vain sattunut olemaan minun tyyliseni. 

Erin Morgenstern - Yösirkus

Erin Morgenstern - Yösirkus
Basam Books, 2012
s. 399
Alkuteos: The Night Circus, 2011
Suomentaja: Hanna Toivonen

(Pahoitteluni siitä että kuva sukkaa...) 

Sirkus saapuu varoittamatta. 
Siitä ei ilmoiteta etukäteen, kaupungin lyhtypylväisiin tai ilmoitustauluill ei ilmesty julisteita, paikallisessa lehdessä ei ole mainosta tai mainintaa. Se vain yksinkertaisesti on paikassa, joka vielä eilen oli tyhjä. 

- Mutta sirkus ei ole auki yleisölle, ei vielä. 

Tervehdys taas teille kaikille siellä ruudun toisella puolella! Sain jo joitain päiviä sitten luettua Erin Morgensternin esikoisteoksen nimeltä Yösirkus. Kirjoitusinspis on kuitenkin ollut vähän hukassa, joten en ole saanut vielä kirjoitettua ylös ajatuksia kirjasta. Nyt kuitenkin ajattelin syntymäpäiväni kunniaksi ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa tästä kirjasta, ennen kuin unohdan mitä siitä olin mieltä :D

No okei, tuskin sitä kovin helposti unohdan... Nimittäin RAKASTIN tätä kirjaa! Jotenkin se vain imaisi ihan kokonaan maailmaansa, ja siinä jäi yöunetkin vähän vähemmälle, kun piti välttämättä lukea kirja loppuun. En olekaan hetkeen lukenut mitään yhtä nopeasti kuin luin tämän. Oli pakko jopa bussissa kaivaa kirja laukusta ja lukea ihan vain pari sivua, vaikka tiedänkin että alan voida pahoin jos luen bussissa.

Yösirkus sijoittuu 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen, ja kuten nimestä saattaa päätellä, se kertoo sirkuksesta. Sirkuksesta, joka saapuu kaupunkiin ilmoittamatta ja ilman että kukaan oikeastaan tietää siitä mitään. Sirkus on auki vain öisin, auringonlaskusta auringonnousuun, ja kaikki sirkuksessa on mustavalkoista. Ilmapiiri on suorastaan käsinkosketeltavan maaginen, ja jos ei pidä varaansa saa sirkus helposti hullaantumaan ja vie mennessään. Sirkuksen 'faneista' muodostuukin kirjan aikana oma ryhmänsä, jolla on oma pukeutumiskoodinsa ja jonka jäsenistä osa jopa seuraa sirkusta ympäri maailmaa. Fantasiamaiset elementit ovat hyvin vahvasti esillä läpi koko kirjan, mutta kuitenkaan teosta ei ainakaan meidän kirjastossa ollut lajiteltu fantasiaksi, vaan se löytyi kaunokirjallisuuden hyllystä. Tiedä sitten löytyykö se sieltä muuallakin, mutta itse olisin melkein voinut kirjan fantasian puolelle siirtää.

Vaikka Yösirkus onkin tarina sirkuksesta ja taikuudesta, jossa itse sirkus taitaa olla pääroolissa, oli kirja minulle ennen kaikkea tarina rakkaudesta. Vahvasta, vastustamattomasta, raastavasta rakkaudesta. Celian ja Marcon rakkaustarina kulki muun tarinan rinnalla, eikä sillä ollut aivan niin suurta roolia kuin olisin suonut, mutta minusta se oli kuitenkin aivan uskomattoman kaunis tarina. Virnuilin varmasti kuin mikäkin idiootti pitkin kirjaa :D Päähenkilöitä oli kohtalaisen paljon, joten tunnelmasta hypittiin toiseen aika tehokkaasti, ja luvut olivat suhteellisen lyhyitä. Etenkin Celian ja Marcon tarinalle olisin suonut enemmänkin tilaa, mutta kuten sanottu, pääosaa taisi näytellä nimen omaan itse sirkus.

Yösirkus oli mielestäni vähän kuin satu aikuisille. Jos sirkus sattuisi tänne saapumaan, menisin kyllä ehdottomasti tutustumaan lähemmin! Lempihahmokseni kohosi Marco, lutuinen ja sympaattinen Marco, joka jotenkin vain sai heltymään.

4,5/5 

Tess Gerritsen - Hiljainen tyttö

Tess Gerritsen - Hiljainen tyttö
Otava, 2011
S. 347
Alkuteos: The Silent Girl, 2011
Suomentaja: Ilkka Rekiaro

"Ja minä tiedän, kuka seurasi teitä tänne."
"Ei minua kukaan seurannut..." Yhtäkkiä mies vaikeni, kun valot sammuivat. 

Sain juuri luettua Tess Gerritsenin teoksen Hiljainen tyttö, ja sen jälkeen oli tarkoitus mennä nukkumaan, koska - köh köh - aamulla on aikainen herätys. Minun asteikollani ainakin. Mutta sitten tulikin vastustamaton tarve päästä kirjoittamaan heti ajatukset ylös tästä kirjasta, joten tässähän sitä taas ollaan, ihan liian myöhään koneella :D 

En yleensä juurikaan perusta dekkareista, ja niitä tulee lainattua kirjastosta todella vähän... Mutta Tess Gerritsen muodostaa poikkeuksen! Lainasin joskus vuosia sitten kaveriltani yhden Gerritsenin kirjan, Mefisto-klubin, ja siitä se sitten lähti. Tuota Mefisto-klubia vanhempaa Gerritsenin tuotantoa ei tosin ole tullut luettua, mutta tarkoitus olisi sekin ottaa vielä työn alle! Laskenhan kuitenkin Gerritsenin yhdeksi lempikirjailijoistani. Osaltaan tämä dekkareiden vieroksuminen saattaa kohdallani johtua siitä, että pääosassa ovat harmillisen usein keski-ikäiset miehet. Ja kun itse olen kaksikymppinen nainen, ei samaistumispintaa löydy keski-ikäisiin miehiin oikeastaan ollenkaan. Siksi Gerritsen onkin niin piristävä poikkeus - pääosassa on peräti kaksi naista, etsivä Jane Rizzoli ja kuolemansyytutkija Maura Isles. Tosin ainakin tässä kirjassa suuremmassa osassa oli myös etsivä Barry Frost, mutta ei se tahtia haitannut.

Hiljainen tyttö alkaa siitä, että Bostonin Chinatownissa kummituskävelyllä oleva turistiryhmä löytää eräältä kujalta irtileikatun käden. Käden omistajan ruumiin poliisit löytävät viereisen talon katolta. Tästä alkaa tapahtumasarja, johon liittyvät niin yhdeksäntoista vuotta vanha murha-itsemurha kuin teini-ikäisten tyttöjen katoamisetkin. Lisäksi tarinaan tuntuu liittyvän myös vanhojen kiinalaisten ledengojen mystinen Apinakuningas, joka saa etsivät epäilemään vuoroin omia aistejaan ja vuoroin vastustajansa inhimillisyyttä. Rizzoli on epävarma siitäkin, onko kyseessä vastustaja ylipäätään.

Jälleen kirja imaisi mukaansa, ja etenkin viimeiset yli viisikymmentä sivua oli pakko lukea yhdeltä istumalta. Myös Aasia ja vanhat tarinat olivat enemmän kuin kiinnostavia. En ymmärrä, miten Gerritsen kerran toisensa jälkeen osaa luoda näin lumoavan ja tiiviin kokonaisuuden! Välillä tuli vilkuiltua jäljellä olevaa sivumäärää hieman huolestuneesti ja mietittyä saako Gerritsen vielä kerättyä langat käsiinsä tarinassa, joka tuntui itselle niin kovin suurelta mysteeriltä. Mutta jälleen kerran Gerritsen teki tässäkin uskomatonta työtä, eikä avoimia kysymyksiä jäänyt. Paikoittain sain mys kokea oivaltamisen riemua, kun tajusin muutaman asian ennen kuin ne kirjan sivuilla kerrottiin. Kerrassaan onnistuneesta kokonaisuudesta on siis kysymys! Tosin itseeni tätä edeltänyt osa Jääkylmää vetosi ehkä vieläkin enemmän. Ja miten iloinen olinkaan, kun edellisestä osasta tuttua Rottaa tavattii tässäkin osassa!

Yöpöydällä odottelisi vielä seuraavakin Gerritsenin teos... Ja mieli tekisi kovasti siihen tarttua! Mutta ehkä koitan nyt rauhoittua nukkumaan, ja seuraavaksi voisin syventyä johonkin toiseen kirjaan ja säästellä Gerritseniä vähän myöhemmäksi. Niinhän sitä sanotaan, että hyvää kannattaa odottaa, ja Gerritsenin teokset ovat kyllä itselleni eräänlaisia luottokirjoja :D

4/5

Kirjastopäivä

Tänään kävin vaihteeksi kirjastossa, tällä kertaa isosiskoni kanssa. Oli mukavaa, etenkin kun siskoni on lähes yhtä paha lukutoukka kuin minäkin. Tosin kirjoja sisko lainasi jopa enemmän kuin minä itse. Kirjastossa pyöriessä sai kyllä aikaa kulumaan, niin kuin siellä aina tuntuu saavan. Sisko oli kirjoittanut itselleen lapulle vain neljä kirjaa jotka aikoi lainata, mutta niistä yksikään ei sattunut pahaksi onneksi olemaan paikalla. Kuitenkin sisko onnistui löytämään jostain mukaansa yhteensä seitsemän kirjaa, yli puolta enemmän kuin minä! Tosin muutama taisi olla allekirjoittaneen suosittelemia... (Insert viatonta viheltyä here.)

Päätin piristykseksi lisätä mukaan kuvan tuosta yöpöydän laidalla lukemistaan odottavasta kirjapinosta. Noista mukaan tarttuivat kirjastosta tänään vain kolme, muut olivat lainassa jo ennestään. Tänään lainasin siis:

Jay Asher &Carolyn Mackler - Sinä ja minä sitten joskus 
Erin Morgenstern - Yösirkus 
Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja 

Muut neljä kirjaa ovat olleet jo lainassa vähän pidemmän aikaa, vaikka kirjastostahan nekin tosiaan kaikki ovat. Lisäksi olisi pari omaa pokkaria, jotka odottelevat lukemistaan. Tällä hetkellä on kesken (kuten muistaakseni edellisessäkin kirjoituksessa mainitsin) Tess Gerritsenin Hiljainen tyttö, eli pinon päälimmäinen kirja. Tuosta tulee luultavasti enemmän tekstiä tässä lähipäivinä :) Meidän Marikki-kirja sisältää kaksi Marikki-kirjaa, joista ensimmäisen olen jo lukenut... Veikkaan kuitenkin, että kunhan saan toisenkin luettua niin niistä tulee yhteistä postausta.

Ei tällä kertaa tämän enempää, ajattelin vain blogin aktivoimisen kunniaksi kirjoitella tällaisen pienoisen postauksen seuraavaa arvostelua odotellessa :) 

Tuuve Aro - Karmiina

Tuuve Aro - Karmiina
WSOY, 2004
S. 270

Tämä kirja on ollut vaiheessa jo hetken, vaikkei sivuja edes ole mitenkään hirvittävää määrää. Tämä johtuu kuitenkin siitä, että kirja ei oikein onnistunut pitämään mielenkiintoa yllä, ja välissä tuli luettua pari muuta kirjaa. Se kertonee jo osaltaan siitä, mitä mieltä Karmiinasta olin. Aluksi kirja kiinnosti - pidän traagisista ihmiskohtaloista, ja sellainen Karmiinan tarina todella on, termin täydessä merkityksessä. Toteutus ei kuitenkaan mielestäni ollut mitenkään erityisen loistava.

Karmiina on kirjan alussa 17-vuotias tyttö, joka on viettänyt koko ikänsä lukittuna pieneen kellarikomeroon. Jo kirjan alussa Karmiinan onnistuu kuitenkin paeta vankilastaan, melko hämäräperäisissä olosuhteissa. Mutta sitä on koko Karmiinan muu tarinakin - hämäräperäinen. Aluksi Karmiinan ikä oli minulle arvoitus, ja olin jostain saanut mielikuvan, että tyttö olisi vasta kymmenen ikävuoden paikkeilla. Ja jo aika kirjan alussa Karmiina päätyy melko intiimiin tilanteeseen erään aikuisen miehen kanssa, mikä sai tästä ikähämmennyksestä johtuen aluksi silmäni laajenemaan melkoisiin mittoihin. Tämän miehen luota Karmiina päätyy pyörätuolissa olevan Maisan seurassa rave-bileisiin, ja sieltä Vihreä Vaara-nimiseen kommuuniin ja sen mukana mieltä osoittamaan. Lopulta selviää myös kaksoissisaren arvoitus. Tapahtumia riitti kyllä läpi kirjan, eikä tylsiä kohtia sinänsä muistaakseni tullut. Tapahtumat kerrottiin myös hyvin monen eri henkilön näkökulmasta, mikä oli yksi asia joka itseäni häiritsi. En erityisemmin pidä kirjoista, joissa on useampi kuin yksi kertoja. 

Kirja oli mielestäni ehkä hieman sekava. Jotkin asiat tuntuivat lähes hiukan yliluonnollisilta tai epäaidoilta, miten sen nyt haluaakin ilmaista. Joku saattaa ottaa sen yliluonnollisuuden ja fantasian kannalta, mutta itseäni nämä pienet seikat jäivät vähän vaivaamaan. Myös Karmiinaan minun oli vähän vaikea samaistua... Karmiina on hyvin epätasapainoinen ja arvaamaton luonne, minkä toki ymmärtääkin kyllä tytön vietettyä koko ikänsä yksin ja eristyksissä. Toinen syy tähän samaistumiskyvyttömyyteen oli varmaan se, että Karmiinalla ei ole sosiaalisia taitoja lähestulkoon ollenkaan, ja siksi hän päätyi moneen myötähäpeää aiheuttavaan tilanteeseen. Enkä kestä myötähäpeää kovin hyvin. Myös kirjan loppu jätti aika monta asiaa avoimiksi ainakin minun mielestäni, enkä siitä oikein pitänyt.

Joku saattaa kyllä pitää tästä kirjasta kovastikin, mutta itselleni ei oikein sytyttänyt, enkä kovin vilpittömästi tätä voisi eteenpäinkään suositella.

1,5/5

Tällaista tänään. Huomenna on kirjastopäivä, saatan kirjoitella siitä jonkun postauksen. Arvostelua tulee seuraavaksi luultavasti Tess Gerritsenin kirjasta Hiljainen tyttö :)