Atena, 2014
s. 425
Alkuteos: Blinde Vögel, 2013
Suomentaja: Anne Mäkelä
Me kaikki tuudittaudumme kovin mielellämme turvallisuudentunteeseen. Kokemukseni mukaan kuitenkin pisimpään selviävät ne, jotka hyväksyvät epämiellyttävän totuuden. Kyllä minäkin uskoisin riemumielin älyttömään sattumaan, se vain olisi hyvin tyhmää. Yhtä tyhmää kuin virhe, jonka te teette: pidätte itseänne anonyymeina, luulette, ettei teihin pääse käsiksi. Vaikka teidän olisi pitänyt tajuta tapahtuneet päivänselvästi: ne ovat verenpunaisia merkkejä, jotka jokaisen teistä olisi pitänyt ymmärtää.
(s. 100)
---
Salzburgilaiselta leirintäalueelta löytyy kaksi ruumista, joista toinen on kuristettu ja toista on ammuttu päähän. Poliisit ovat nopeasti valmiita julistamaan tapauksen murha-itsemurhaksi, mutta Beatrice Kasparyn mielestä tapahtuneessa on jotain hämärää. Kaikki palaset eivät sovi yhteen ja avoimia kysymksiä on liikaa. Beatrice tuntuu kuitenkin olevan yksin uskomuksensa kanssa, joten hän lähtee omin päin tutkimaan hyvin hataralla pohjalla olevaa johtolankaa: Facebookin runoryhmää, johon molemmat uhrit kuuluivat. Kovin paljon runoryhmää harmittomampaa paikkaa on ehkä vaikea kuvitella, mutta Beatrice alkaa saada työkavereita puolelleen, kun seuraava runouden ystävä löydetään kuolleena.
Murhatutkimus ei ole ainoa päänvaivaa aiheuttava asia, vaan myös Beatricen pomon käytös kummastuttaa niin häntä kuin työkavereitakin, eikä Beatrice ole aivan selvillä tunteistaan työpariaan Florinia kohtaan. Tämän tekee vielä hankalammaksi se, että Florin kamppailee tahollaan saadakseen etäsuhteen naisystävänsä kanssa toimimaan. Myös kotirintamalla riittää tekemistä, sillä etsivän ja äidin roolien yhdistäminen ei aina onnistu läheskään saumattomasti, ja Beatricen ex-mies ja lasten isä tuntuu tekevän kaikkensa saadakseen Beatricen tuntemaan olonsa huonoksi.
---
Siitä on jo vierähtänyt hetki, kun sain Ursula Poznanskin uuden kirjan luettua, mutta selailin yhä minulla lainassa olevaa kirjaa ennen kuin aloin kirjoittaa, ja se sai tapahtumat palaamaan melko hyvin mieleeni. Luin Poznanskin esikoisteoksen puolisentoista vuotta sitten, ja tunteeni sen suhteen olivat hieman ristiriitaiset, joten luvassa on varmaan väistämättäkin hieman vertailua näiden kahden kirjan välillä. Jos et ole lukenut arvosteluani esikoistoksesta Vii5i, niin löydät sen [url=http://metsanpeikon.blogspot.fi/2014/01/ursula-poznanski-vii5i-atena-2013-s.html]täältä[/url]!
Sokeiden lintujen idea on vähintäänkin yhtä kiinnostava ja ajankohtainen kuin esikoisteoksenkin: Vii5i kietoutui geokätköilyn ympärille, ja Sokeiden lintujen keskiössä on Facebook-ryhmä. Mikäpä sen ajankohtaisempaa nyt, kun lähes kaikilta löytyy oma Facebook-tunnus, ja kun suurin osa jäsenistä on mukana ryhmässä jos toisessakin. Sosiaalista mediaa on käytetty romaaneissa vielä melko vähän, joten aihe on ajankohtaisuutensa lisäksi myös tuore, ja itse kiinnostuin kirjasta heti siitä kuullessani. Lisäksi Vii5i oli sen verran kiinnostava kirja, että olin ehdottomasti halukas tutustumaan Poznanskin tulevaan tuotantoon. Lopulta Sokeiden lintujen kanssa kävi kuitenkin samalla tavalla kuin Poznanskin esikoisenkin, enkä pitänyt siitä niin paljon kuin olisin halunnut. Päälimmäiset tunteeni ovat ristiriitaiset, sillä kirjan idea on nerokas ja olisin hirveästi halunnut rakastaa kirjaa, mutta toteutuksessa jokin jäi uupumaan.
Suurimmat ongelmat omalla kohdallani olivat juonen toteutuksessa. Lähtöasetelma on hirvittävän kiinnostava, ja odotin innolla mitä Facebook-ryhmän ympärille kietoutuvien murhien takaa löytyy. Juonikuviot alkaessa hiljalleen hahmottua isommaksi kokonaisuudeksi, muuttuu tarina kuitenkin hieman epäuskottavaksi. Beatricen oivaltama yhteys ryhmässä julkaistujen runojen välillä tuntuu kaikkea muuta kuin ilmeiseltä, ja sen johdattaessa Beatricea eteenpäin muuttuvat asiat aina vain uskomattomammiksi. Runoryhmän takaa paljastuva tarina kurottaa juurensa kauas menneisyyteen, tapahtumiin, joilla on runouden kanssa todella vähän tekemistä. Mielestäni juoni kasvaa jossain vaiheessa liian suureksi ja monimutkaiseksi ja alkaa sen seurauksena sortua omaan niskaansa. Kaiken selvitessä ja palasten lopulta loksahdellessa paikoilleen oma oloni oli lähinnä epäuskoinen ja hieman hämmentynyt.
Kirjan henkilöistä pidin huomattavasti enemmän kuin edellisen kirjan kohdalla. Esikoisteoksessa Beatrice ärsytti minua suunnattomasti, vaikka en enää selkeästi muistakaan kaikkia syitä siihen. Nyt paikoittain jopa pidin Beatricesta, ja moni minua hänessä ärsyttänyt asia tuntui korjaantuneen tai ainakin muuttuneen parempaan suuntaan. Poznanski on mielestäni ehdottomasti kehittynyt hahmojen luomisessa kirjojen välillä, ja se oli mukava huomata. Toisaalta nyt Beatricen ärsyttävien piirteiden tilalle oli astunut tietynlainen täydellisyys. Olen dekkareita lukiessani ennenkin miettinyt tätä: miksi sen pitää olla aina päähenkilö, joka päättelee kaiken oikein? Sokeissa linnuissa oli osan ajasta hyvin vahvasti näkyvillä monista muistakin dekkareista tuttu asetelma, jossa Beatrice teki suorastaan uskomattomilta tuntuvia päätelmiä ja johdatti tutkimusta yksin oikeaan suuntaan, vaikka kukaan muu ei ollut hänen teorioidensa tukena. Tämä on dekkareita lukiessa aina mielestäni hyvin ärsyttävää, ja niin oli Sokeiden lintujenkin kohdalla.
Juoni oli mielestäni myös tasapainotettu esikoisteosta paremmin. Vii5i-kirjaa lukiessa minua ärsytti ja paikoitellen jopa pitkästytti se, että alkupuolella tarina eteni todella hitaasti. Keskityttiin lasten hoitamiseen, viinin juomiseen ja ties mihin muuhun sen sijaan, että olisi keskitytty itse kirjan juoneen. Nyt tämä oli mielestäni korjaantunut, enkä muista kertaakaan törmänneeni loputtoman tuntuiseen arjen pikkuasioiden kuvailemiseen. Arjen asiat oli sekoitettu paremmin rikostutkinnan lomaan: toimintaa ei ollut liikaa, mutta tarina ei myöskään tuntunut junnaavan paikkoillaan tai keskittyvän epäolennaisuuksiin. Toisaalta kun Vii5i pääsi alun hitauden ylitse, se tempasi mukaansa sellaisella voimalla, että kirjan käsistä laskeminen oli mahdotonta ennen viimeisenkin sivun lukemista. Sokeiden lintujen kohdalla en muista minulle käyneen näin, vaan tämä imu tuntui puuttuvan, enkä niin palavasti välittänyt saada tietää miten lopussa kävisi. Juoni oli siis tasapainoisempi kuin esikoisteoksessa, mutta minun mielestäni ikävä kyllä myös kokonaisuutena tylsempi.
Hahmoista suosikkini on edelleen ahkera, iloinen ja kaikesta innostunut Stefan. Soisin mielelläni Stefanin olevan suuremmassakin roolissa kirjoissa, sillä nyt hänet oli jätetty hyvin selkeästi vain sivuhahmoksi. Sellaiseksi, joka ilmestyy paikalle kun tarvitaan, mutta joka heti sen jälkeen unohdetaan johonkin.
Kokonaisuudessaan kyllä pidin Sokeista linnuista, mutta pienoisella varauksella ja vähän ristiriitaisin tuntein. Aion siitä huolimatta ehdottomasti lukea Poznanskin seuraavankin kirjan sillä toivon, että hän vielä kirjoittaisi kirjan, jota rakastaisin niin paljon kuin olisin halunnut Sokeita lintuja rakastaa.
3,5/5
Muistan millaista oli, kun ei ollut mitään menetettävää. Se tekee tokkuraiseksi, huumaa pitkäkestoisemmin kuin yksikään huume. Kuinka olinkaan halveksinut heitä, pikku ihmisiä, joiden piti pitää kaikesta kiinni ja jotka eivät pystyneet kohtaamaan minua vapaina ja nauramaan päin naamaa, niin kuin minä olisin tehnyt heidän sijassaan.
(s. 60)
