Salla Simukka - Jäljellä
Tammi, 2012
s. 221
"Meidän pitää itse luoda ja löytää tälle kaikelle merkitys. Miettikää nyt. Jos me oltaisiin vielä tavallisessa maailmassa, me pohdittaisiin ihan samaa asiaa. Eli miksi me ollaan olemassa, miksi me ollaan täällä maapallolla, onko universumissa muita? Ei kukaan voi tarjota meille ulkoapäin vastauksia. Ei ole olemassa mitään lopullista totuutta."
s. 157
---
Tulevaisuudessa peruskoulun luokkajako ei enää perustu siihen, että luokilla olisi keskenään samanikäisiä oppilaita. Sen sijaan jaoittelu perustuu oppilaiden persooniin ja erityisosaamisiin, ja jako pyritään tekemään jo päiväkodissa. On Numeerikkoja, Retoorikkoja, Dramaatikkoja, Atleetikkoja, Aktivisteja... Ja on Potentiaaleja, eräänlaisia siirtymävaiheen oppilaita, joiden omaa erityisosaamista ei vielä ole löydetty.
Emmi on totaalisen kyllästynyt Potentiaali vielä 15-vuotiaanakin. Se on sama kuin ei olisi mitään tai kukaan, hädin tuskin edes olemassa. Friikki, jonka muut oppilaat kiertävät kaukaa, aivan kuin sairastaisi jotain tarttuvaa tautia. Ei Emmiä koulussa kiusata, vaan yksinkertaisesti hänen olemassaoloaan ei tunnuta edes muistavan, ja se on Emmin mielestä melkein pahempaa. Vanhemmatkaan eivät ymmärrä tai jaksa enää kannustaa, vaan keskittyvät mieluummin lupaavammiksi osoittautuneisiin sisaruksiin. Emmi haluaakin epätoivoisesti tulla huomatuksi, muistetuksi ja kaivatuksi. Niinpä hän päättää kadota, ihan päiväksi tai pariksi vain, jotta hänet vihdoinkin huomattaisiin. Emmi piiloutuukin ulkomailla lomailevien naapureidensa leikkimökkiin, mistä häntä ei ainakaan löydetä ennen kun hän haluaa itse palata takaisin.
Kaikki ei kuitenkaan mene aivan niin kuin Emmi oli suunnitellut. Kun hän palaa kotiin karkuretkeltään, kukaan ei olekaan huolesta sairaana odottamassa häntä. Itse asiassa kukaan ei ole edes kotona. Silti auto on pihassa, ja perheenjäsenten kengät paikoillaan eteisessä. Eikä Emmin puhelin jostain syystä toimi, vaan pitää vain omituista surinaa. Hiljalleen Emmi tajuaa, että koko hänen perheensä on vain... kadonnut. Itse asiassa koko kaupunki on täysin autioitunut yhden ainoan yön aikana. Painajaismainen yksinäisyys muuttuu nopeasti sietämättömäksi, ja Emmiä hirvittää ajatus siitä mitä hänen huomaamattaan on voinut tapahtua. Onko kaikki ihmiset kenties evakuoitu jonkinlaisen tappavan viruksen tai ydinlaskeuman tieltä, ja miksi hänet on jätetty jälkeen? Ja kuka hänelle lähettelee omituisia satuviittauksia, jotka aina katoavat ennen kuin kukaan muu ehtii nähdä niitä?
---
Luen nuortenkirjoja nykyään aika harvoin. Kirjastomme nuortenosasto tuntuu jotenkin vähän sekavalta, enkä oikein osaa etsiä sieltä mitään ellei minulla ole jotain tiettyä kirjaa mielessä. Ja voi olla, että valitsen kirjani jotenkin huonosti, sillä usein nuortenkirjat päätyvät pettämään odotukseni. Jotenkin kaikista lainaamistani nuortenkirjoista tuntuu puuttuvan tiettyä syvällisyyttä, jota kirjoissa arvostan. Vaikka tarinan lähtökohdat olisivat miten kiehtovat, niin jotenkin tuntuu, että kaikki kerrotaan aika pintapuolisesti eikä mihinkään oikein pureuduta. Ja jos kirjaan onkin yritetty saada syvällisyyttä, niin se tuntuu jotenkin päälleliimatulta. Tässä suhteessa Jäljellä oli loistavaa vaihtelua, ja onnistui hyvin murtamaan osan tästä ennakkoluuloisuudestani nuortenkirjoja kohtaan! Pienellä muokkauksella olisin voinut sijoittaa tämän kirjan aikuistenosastollekin.
Simukka on mielestäni onnistunut loistavasti kuvaamaan dystopista maailmaa, josta kaikki muut ihmiset ovat hävinneet. Myös Emmin ahdistusta ja epätoivoa on kuvattu uskottavasti. Hieman tosin harmitti se, että luin jonkin aikaa sitten blogikirjoituksen Toisaalla-kirjasta, tämän kirjan jatko-osasta. Postauksessa ei ollut minkäänlaista spoilarivaroitusta, joten pahaa-aavistamattomana luin kirjoituksen ja sain siten tahtomattani tietää, mitä jatko-osassa tapahtuu... Tuntui, että olisin saanut kirjasta enemmän irti, jos en olisi jo valmiiksi tiennyt, minne muut ihmiset olivat kadonneet. Jos siis aiotte tämän kirjan lukea, niin neuvon välttelemään jatko-osasta kertovia postauksia :D
Lukiessa tuli paikoittain mietittyä sitäkin, miten itse tuollaisessa tilanteessa reagoisin, ja miten hirveä tuollainen autio maailma oikeasti olisi. Samaistuin Atroon, joka myöhemmin kirjassa sanoi, ettei aluksi edes huomannut mitään tapahtuneen, koska oli niin vähän tekemisissä muiden ihmisten kanssa :D Koska itsekin asun yksin, saattaisi minulta viedä hetken ennen kuin tajuaisin muiden hävinneen. Luultavasti huomaisin tapahtuneen ensimmäiseksi siitä, että netti ei toimisi...
Erityisesti kirjassa kuvailtu uusi, erityisosaamisiin perustuva koulutusjärjestelmä oli hyvin kiinnostava. Olisinkin mielelläni lukenut tästä koulutusjärjestelmästä enemmänkin, sillä siitä oli ikävä kyllä kerrottu vain vähän ja aika pinnallisesti. Olisin voinut lukea vaikka kokonaisen kirjan, joka olisi perustunut vain koulunkäyntiin tuollaisella luokkajaolla. Sitäkin tuli lukiessa mietittyä, mihin ryhmään olisin itse mahtanut sijoittua. Ehkä olisin halunnut Aktivisteihin, mutta voi olla, että olisin Emmin tavoin jumittunut Potentiaaliksi :D
Kirjan lopussa mukaan tarinaan tuli nuorten perustama Suomenlinnan yhteisö, joka oli myös kiinnostava. Jotenkin kirjan loppuosasta ja juuri tästä nuorten yhteisön kuvailemisesta tuli mieleen Kärpästen herra... Joskin Simukan luomalla yhteisöllä menee paljon paremmin kuin Kärpsten herrassa autiosaarelle joutuneilla englantilaispojilla :D Mutta kertokaa ihmeessä, olenko ainoa, jolle tämä mielleyhtymä tuli!
Lempihahmostani en oikein osaa sanoa... Emmi oli ihan mukava hahmo, mutta paikoittain myös aika ärsyttävä. Etenkin se ärsytti, miten Emmi kirjan alussa surkutteli elämänsä kurjuutta ja sitä, ettei kukaan ymmärrä häntä. Myöhemmin ärsyynnyin pariin kertaan hänen vastaanhangoittelevasta asenteestaan. Ehkäpä lempihahmoni oli Emmin ensimmäisenä maailman autioitumisen jälkeen tapaama Onerva. Taisin kokea jonkinasteista samaistumista Onervaan, joka äänekkyydellään ja riehakkuudellaan tuntui piilottelevan sitä miten peloissaan oikeasti oli. Atrosta pidin myös aluksi (ja monen luvun verran luin aluksi hänen nimensä Artona...), mutta myöhemmin käsitykseni hänestä muuttui aika... niljaiseksi. Lopullisen mielipiteen tekeminen Atrosta on vaikeaa, ja sitä oli varmaan haettukin, sillä Emmin tunteet olivat hyvin samanlaiset. En oikein tiedä mihin Atron sanomisiin pitäisi uskoa. Myös pojan motiivi valehteluun aivan kirjan lopussa jäi vaivaamaan mieltäni.
Arvosana: 3,5/5
Blaine Harden - Leiri 14
Gummerus, 2012
s. 195
Alkuteos: Escape from Camp 14, 2012
Suomentaja: Ruth Jakobson
Mukavan entisen elämän ja lannistavan uuden elämän vastakohtaisuus järkytti muualta tuotuja niin paljon, ettei monikaan löytänyt elämänhalua tai saanut pidettyä sitä yllä. Leirillä syntyneillä oli puolellaan se kieroutunut etu, ettei heillä ollut minkäänlaisia odotuksia.
Siksi Shin ei kaikessa surkeudessaan koskaan vajonnut täyteen epätoivoon. Hänellä ei ollut toivoa menetettävänä, ei menneisyyttä murehdittavana, ei omanarvontuntoa vaalittavana. Hänestä ei ollut alentavaa nuoleskella keitontähteitä lattialta. Häntä ei hävettänyt anoa vartijalta anteeksi. Hänen omaatuntoaan ei kolkuttanut ystävän kavaltaminen ruokapalkkiosta. Ne olivat vain selviytymistaitoja, eivät syitä itsemurhan tekemiseen.
Varoitus! Nyt on luvassa tulossa luultavasti hyvin tunnepohjaista tekstiä josta varmasti on kaikki analyyttisyys harvinaisen kaukana, aihe on itselleni sen verran tärkeä :D
---
Shin Dong-hyuk syntyi vuonna 1982 Pohjois-Korean vankileirillä numero 14. Pohjois-Korean valtio ei myönnä näiden leirien olevan edes olemassa, ja niistä paljolti tiedetäänkin satellikuvien sekä maasta paenneiden loikkareiden ansiosta. Leirejä on monia ja niiden tarkoitus vaihtelee hieman sen mukaan millaisia vankeja niillä elää. Leiri 14, Shinin synnyinpaikka, on tarkoitettu poliittisille vangeille, joiden rikokset ovat valtion silmissä sovittamattoman vakavia. Sieltä ei koskaan pääse pois, vaan tuomio on elinkautinen. Elämä vankileireillä on epäinhimillistä ja hirveää, ihmisarvosta ei ole tietoakaan. Shin joutui todistamaan ensimmäistä teloitustaan ollessaan vain nelivuotias. Pojan ollessa kuusivuotias opettaja hakkasi karttakepillä yhden hänen luokkatoverinsa hengiltä, eikä tällaiseen tottunut Shin pitänyt sitä mitenkään erikoisena.
14-vuotiaana Shin todisti äitinsä ja isoveljensä teloitusta, eikä tuohon aikaan osannut olla edes pahoillaan perheenjäsentensä kuolemasta. Hän oli vain vihainen äidilleen, joka oli yrittänyt pakoa ja siten vaarantanut Shininkin hengen. Shinin mielestä hänen äitinsä ja veljensä ansaitsivat kohtalonsa. Muutenkaan Shinillä ei juurikaan ollut tunnesidettä perheenjäseniinsä, vaan hän kuvaili lapsesta asti pitäneensä äitiäänkin vain kilpailijana ruuasta.
Vankileirien ulkopuolella Pohjois-Korean valtio aloittaa kansalaistensa aivopesemisen jo varhain häikäilemättömällä propangalla. Jo lapsille opetetaan maata johtavan Kim-dynastian ylivertaisuutta, ylistetään dynastian "isällistä huolenpitoa" ja kerrotaan, että muualla maailmassa asiat ovat paljon huonommin. Koska Shin syntyi elinkautisvangeille tarkoitetulla leirillä, jolta hänen ei ollut koskaan tarkoitus päästä pois, ei häntä vaivauduttu aivopesemään tällä propangalla. Leiri 14:n lapset eivät olleet sellaisen vaivannäön arvoisia, vaan Shin hädin tuskin tiesi mitään maan johtajista tai Kim-dynastiasta. Muutenkaan Shin ei tiennyt ulkomaailmasta paljoakaan, eihän hän sillä tiedolla olisi leirillä mitään tehnyt. Oikeastaan Shin ei kunnolla edes tajunnut, että korkeajänniteaidan takana mitään muuta maailmaa onkaan. Shin ei tiennyt muiden valtioiden olemassaolosta, ei ollut koskaan kuullut Jumalasta, eikä tiennyt mitä "rakkaus" tai "anteeksianto" tarkoittivat.
Myöhemmin Shinistä tuli tiettävästi ainoa ihminen, joka on koskaan päässyt pakenemaan Leiri 14:ltä.
---
Kuten ehkä jo tässä vaiheessa arvata saattaa, kirja oli hyvin rankkaa luettavaa. Olen ennekin lukenut kirjoja Pohjois-Koreasta ja tiedän siten maan tilanteesta kohtalaisen paljon. Silti aihe onnistuu joka kerta hirvittämään ja luikertelemaan ihon alle fyysisesti tuntuvana ahdistuksen möykkynä. Ja ihan hyvä niin, koska epäilisin hyvin vahvasti omaa inhimillisyyttäni, jos voisin lukea tällaisia tarinoita niistä järkyttymättä. Tapahtumat ovat niin hirveän julmia ja kaukana mistään itse koskaan kokemastani, että niitä on lukiessa vaikea edes uskoa todeksi. Jouduin hokemaan lukiessani tapahtumien olevan totta eikä fiktiota, etten alkaisi vahingossa suhtautua tarinaan fiktiona. Ja siitä huolimatta asioita on vaikea käsittää. Jos itselleni sietämätöntä kipua kuvastaa oven väliin jäämisen seurauksena puolittain irronnut kynsi, niin miten voisin ymmärtää, miltä tuntuu avotulen yllä polttaminen tai sormen katkaiseminen? Aivan, en mitenkään.
Muihin aiemmin lukemiini Pohjois-Koreaa käsitteleviin teksteihin erona tässä kirjassa oli se, että Shin syntyi vankileirillä. Olen ennekin lukenut kuvauksia elämästä vankileireillä, mutta hahmot ovat joutuneet leireille pääsääntöisesti vasta aikuisina. Heillä on ollut jonkinlainen käsitys ulkomaailmasta ja paremmasta elämästä. Shinin tarinassa itseäni järkyttikin ehkä eniten se, että hän ei tiennyt mistään paremmasta. Hänelle ei ollut olemassa mitään muuta todellisuutta, kuin se jonka keskellä hän joutui leirillä elämään. Hänelle pahoinpitelyt, teloitukset ja jatkuva pelko olivat osa aivan normaalia, jokapäivästä elämää. Eikä Shin ollut tehnyt yhtään mitään kärsiäkseen tällaisen kohtalon. Tietenkään vankileirille joutuminen ei ole kenellekään oikein tai ansaittua, mutta Shin oli yksinkertaisesti vain syntynyt väärien ihmisten lapseksi. Hänellä ei ikinä ollut edes mahdollisuutta vaikuttaa asioihin, ja se tuntuu jotenkin aivan hirvittävän väärältä. Kaiken tämän muun vääryyden keskellä.
Toinen asia joka mielestäni oli erityisen kieroutunut (vankileirinkin mittapuulla) oli se, että itsemurha on Pohjois-Koreassa kielletty laissa. Ensin ihmiet alistetaan elämään oloissa, joihin kukaan ei varmasti vapaaehtoisesti haluaisi ja joissa elämänhalun ylläpitäminen on varmasti vaikeaa. Ja sitten heitä vielä lailla kielletään tappamasta itseään. Tietenkään itsensä tappanutta ei enää voida teostaan rangaista, mutta hänen perhettään voidaan. Ja mikä tähän kieltoon on syynä? Se, että valtio katsoo itsemurhan olevan yritys vapautua valtion ehdottomasta vallasta. Jotenkin tämä oli mielestäni erityisen sairasta, vaikken itsemurhan missään oloissa kannatakaan. Tämä vain mielestäni oli hyvä esimerkki siitä, miten Pohjois-Korean valtio yrittää riistää asukkailtaan aivan kaiken itsemääräämisoikeuden.
Huh, tulipahan vuodatettua. En yleensäkään ole kovin syvällinen tai osaa analysoida lukemaani juurikaan, mutta tuntuu, että tästä tekstistä puuttuu se vähäinenkin analysoiminen mihin ehkä kykenen :D Ihmisoikeudet ja juuri Pohjois-Korean sietämätön tilanne vain ovat itselleni hyvin tärkeä aihe. Jotenkin tällaisia kirjoja lukiessa tulee aina niin toivoton olo, kun itse tällaisiin asioihin ei voi vaikuttaa oikeastaan mitenkään... Mutta Shinin tarina osoitti mielestäni ehdottomasti myös toiveikkuutta!
Vaikka siis tiedämme, että lyhyellä aikavälillä vetoomuksilla on hyvin vähän vaikutusta, kehotan kaikkia silti niitä allekirjoittamaan. -- Kirjoittaessamme ja allekirjoittaessamme vetoomuksia nimillämme me todistamme tietävämme julmuuksista ja julistamme, että ne ovat väärin. Tällä on merkitystä sekä oman ihmisyytemme ylläpitämiselle että viestinä tulevaisuuden maailmalle. Me tiesimme, me yritimme. Me teimme parhaamme.
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Pohjois-Korea
Arvosana: 4/5
Pasi Ilmari Jääskeläinen - Sielut kulkevat sateessa
Atena, 2013
s. 550
Heti aluksi haluan sanoa, etten tiedä osaanko kirjoittaa tästä kirjasta vahingossa spoilaamatta jotain. Joten jos olet varma, ettet vahingossakaan halua saada tietää mitään kirjan juonesta, ei tätä tekstiä ehkä kannata lukea. Varmuuden vuoksi.
"Haluaisinpa nähdä ne uutiset, joissa kaikkien uskontokuntien johtajat ilmoittaisivat yksissä tuumin, että hei, anteeksi mutta unohtakaa sittenkin se, mitä olemme aiemmin sanoneet, Jumala onkin kuulemma lähtenyt ja jättänyt meidät yksin universumiin."
"Taivaassa kuitenkin on jokin jumalaa muistuttava entiteetti, joka kuulee rukoukset ja toisinaan vastaakin niihin. Omalla tavallaan. Ja näyttää siltä, että se on kiinnostunut meistä. Tai paremmenkin sielullisesta aineksestamme."
Kirjan päähenkilö on nelikymppinen Judit, joka eräänä päivänä tajuaa, ettei ole saanut elämältä juuri mitään mistä on haaveillut. Liitto aviomiehen Niilon kanssa on muuttunut lähinnä kohteliaan toverilliseksi ja välit ainoan tyttären kanssa ovat viileät. Kotitalon katto vuotaa ja työpaikalla on sisäilmaongelmia. Eikä Judit ole päässyt matkustelemaan maailmallekaan, vaikka on siitä lapsesta asti unelmoinut. Judit päättääkin tehdä totaalisen remontin elämälleen. Ja kuin tilauksesta Martalla, Juditin parhaalla ystävällä ja monikansallisen hoitoalan yrityksen Suomen-osaston johtajalla, on tarjota Juditille töitä. Nainen ei kauaa epäröi, vaan pakkaa tavaransa ja muuttaa uuden työpaikkansa F-Remediumin tarjoamaan työsuhdeasuntoon Helsinkiin.
Kaikki ei kuitenkaan mene aivan niin kuin Judit oli ajatellut. Pian muutettuaan Judit saa kuulla kummipoikansa olevan vakavasti sairas ja antaa Martalle, pojan äidille, lupauksen jonka pitäminen tuntuu kovin vaikealta. F-Remediumilla palkka ja työolot ovat loistavat, mutta firmassa tuntuu olevan jotain hämärää tekeillä. Ja eräänä päivänä kotimatkalla Judit tuntee selkeästi jonkun seuraavan itseään... Kun Judit saa hoidettavakseen maailmankuulun julkkisateistin Leo Moreaun ei mikään enää tule palaamaan ennalleen...
Kun huomasin Pasi Ilmari Jääskeläiseltä ilmestyneen uuden teoksen, piti se pistää heti kirjastoon varaukseen. Mulla oli jo silloin Harjukaupungin salakäytävät lainassa, ja oli tarkoituksena lukea se ennen uusimman kirjan aloittamista. Sitten sainkin varaukseni kirjastosta nopeammin kuin olin odottanut, ja tietysti taas sorruin aloittamaan kirjan heti sen haettuani. Joten Harjukaupungin salakäytävät saa odottaa vielä vähän pidempään, mutta enköhän senkin tässä lähiaikoina lue! :) Pidin Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta-esikoisteoksesta hyvin paljon, joten odotukset tämänkin kirjan suhteen olivat hyvin korkealla. Ja ilokseni voin sanoa, että kirja ei missään nimessä pettänyt odotuksiani!
Tarinassa päästiin aika lailla suoraan asiaan, alussa ei ollut mitään turhia tai liian pitkäksi venytettyjä jorinoita. Joidenkin kirjojen kohdalla tuntuu, että alkutilannetta selitellään hiukan liikaa, ja teksti tuntuu junnaavalta ennen kuin varsinaisesti päästään edes asiaan. Tämä kirja ei kuitenkaan siihen sortunut, vaan asioista oli kerrottu juuri sopivasti: liioittelematta, mutta jättämättä mitään olennaista poiskaan. Pidin myös siitä, ettei hahmoja ollut yritetty kuvata liian täydellisiksi, vaan nämä tuntuivat inhimillisiltä ja helposti samaistuttavilta.
Tekstin seassa olevat sivuhuomautukset hämmensivät minua aluksi paljonkin. Mietin, miksi kirjailija on lisännyt omia mielipiteitään ja ajatuksiaan hahmoista tarinan sekaan, aivan kuin ei itse voisi vaikuttaa hahmojesa tekoihin tai tapahtumien kulkuun. Ajattelin, että ehkä kirjailija oli näin yrittänyt saada lukijat pohtimaan hahmojen motiiveja syvällisemmin. Tarinan edetessä totuin näihin sivuhuomautuksiin, mutta edelleen ne tuntuivat aika omituisilta. Mietin jopa, että saattaisin pitää kirjasta enemmän, jos jättäisin sivuhuomautukset kokonaan lukematta. Ennen kuin sitten lopulta tajusin sivuhuomautusten tarkoituksen, ja tajusin olleeni totaalisen väärässä... Lopulta tunteeni sivuhuomautuksia kohtaan olivat hieman ristiriitaiset, mutta uskon, että niistä saisi toisella lukukerralla paljon enemmän irti. (+ Olen näköjään kirjoittanut omiin muistiinpanoihini, että sivuhuomautusten alussa ja lopussa olevat koukerot "näyttävät riemastuttavasti viiksiltä", mikä on kyllä totta :D)
Jääskeläisen tapaan kirja oli hyvin syvällinen. Paikoittain piti pysähtyä hetkeksi kesken lukemisen tuijottamaan seinää ja pohtimaan asioita tarkemmin. Olen kuitenkin itse vähän kärsimätön lukija enkä malta kesken lukemisen kauhean tiiviisti pysähdellä miettimään. Symboliikastakin puhuttiin kirjassa paljon, vaikka ikäväkseni joudun myöntämään, etten siitä itse juuri mitään ymmärrä. Kuitenkin uskon, että symboliikkaa löytyy kirjasta paljon. Joku syvällisemmin asioita miettivä ja ymmärtävä tyyppi saattaisikin saada kirjasta vielä enemmän irti kuin minä.
Itse koen uskontoa käsittelevät asiat helposti ahdistavina, ja kirja olisikin saattanut jäädä lainaamatta, jos olisin varaushetkellä tiennyt mitä kirjassa käsitellään. En kuitenkaan silloin tiennyt kirjasta mitään muuta kuin sen, että haluan lukea Jääskeläisen uuden teoksen. Eikä kirja niin ahdistava ollutkaan kuin aluksi pelkäsin, vaikka siinä synkkiä asioita käsiteltiinkin. Ja synkkien aiheiden seasta löytyi myös ihanaa, täysin omaan makuuni istuvaa huumoria. Etenkin dialogien musta huumori sai jopa hörähtelemään ääneen, olenhan aina ollut suuri mustan huumorin ystävä.
Itseäni huvittaneena yksitoiskohtana mainittakoon Leo Moreaun keräilykohde, kumiankat. Kumiankoista oli muodostunut Moreaulle suorastaan jonkinlainen käyntikortti. Itseäni tämä kiehtoi ja hihityttikin osittain siksi, että ankka sattuu olemaan lempieläimeni ja keräilen itsekin kaikenlaista ankkoihin liittyvää. Myös kumiankkoja. Siksi tästä Moreaun harrastuksesta oli mielestäni kiinnostavaa lukea.
Sekin lämmitti mieltä, että omistusteksti oli kirjabloggaajille suunattu :)
Lempihahmoni taisi olla hiljainen ja omiin oloihinsa vetäytyvä, elinvimansa kirjoista ammentava Nomi. Jo naisen ensinäyttäytyminen sai minut kiinnostumaan hänestä, ja mitä enemmän sain tietää sitä enemmän Nomista pidin. Jollain vähän karmivalla tavalla Nomi oli mielestäni hyvin kiehtova hahmo.
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Suomi
4/5
Olen ottanut tavoitteekseni lukea uudelleen kirjoja joista pidin pienempänä, ja listan kärkipäässä sijaitsevat tietenkin Astrid Lindgrenin teokset. Muistan lapsena kuunnelleeni näitä teoksia monet kerrat äänikirjoina, joten niiden pariin oli mukava palata. En kuitenkaan usko, että kirjoittavaa riittäisi erillisiin postauksiin molemmista kirjoista, joten päädyin yhteispostauksen kirjoittamiseen. Kirjojen lukemisesta on kulunut jo tovi, joten kaikki yksityiskohdat eivät ole aivan tuoreina mielessä, pahoitteluni siitä.
Pidemmittä puheitta tässä lyhyet selonteot muutamasta lapsuuteni lempisadusta :)
Astrid Lindgren - Yksityisetsivä Kalle Blomkvist
Wsoy, 1976
Alkuteos: Mästerdetektiven Blomkvist, 1946
Suomentaja Laila Järvinen
Surkeaa! Miksi eräillä ihmisillä oli onni syntyä Lontoon kurjalisto-osissa tai Chicagon rikollispiireissä, missä murhat ja ampumiset kuuluivat päiväjärjestykseen? -- Tässä kaupungissa oli todella toivoton yritys olla rikosetsivänä! Kasvetuaan suureksi hän lähtisi heti tilaisuuden tultua Lontoon kurjalisto-osiin. Tai ehkä hän sittenkin matkustaisi Chicagoon? Isäukko tahtoi, että hän alkaisi liikkeessä. Liikkeessä! Hän! Niin, kyllä heidän silloin kelpaisi! Kaikkien Lontoon ja Chicagon murhamiesten ja roistojen. Silloin he voisivat murhata muitta mutkitta täyttä päätä, ilman että kukaan heitä pitäisi kurissa. -- Ei totta totisesti, hän ei aikonut ruveta miksikään rusinarotaksi! Ei, etsiväksi tai sitten ei miksikään!
Ystävykset Kalle, Anders ja Eva-Lotta viettävät mukavaa kesää pienessä Lillköpingin kaupungissa, kun yllättäen Eva-Lotan merkillinen ja jopa aavistuksen verran epämiellyttävä Einar-setä ilmestyy kuvioihin. Jokin Einar-sedässä saa Kallen salapoliisinvaistot heräämään, etenkin kun pienessä kaupungissa ei juurikaan ole töitä hänen kaltaiselleen "mestarietsivälle". Kalle alkaa pitää silmällä Einaria, mikä ei ole kovin vaikeaa, sillä mies tuppautuu jatkuvasti Kallen ja tämän ystävien seuraan. Vaikka Anders ja Eva-Lotta usein kiusoittelevat Kallea hänen salapoliisi-innostuksestaan, on heidänkin lopulta myönnettävä, että Einar-sedässä on jotain merkillistä... Ja se johtaakin ystävykset hurjaan seikkailuun!
Kirja oli mukavan kevyttä luettavaa, sain sen kokonaan luettua yhtensä sairasloma-aamuna. Keveydestä huolimatta jännitystäkin löytyi, ja tapahtumat saivat paikoitellen sydämeni jyskyttämään, vaikka lastenkirjasta onkin kyse. Edellisestä lukukerrasta oli niin kauan, etten enää muistanut kirjan tapahtua kovin selkeästi, joten sekin piti jännitystä yllä. Vaikka kai sen tällaisia kirjoja lukiessa aina tietääkin, että lopulta kaikki kääntyy parhain päin. Sen verran kyyninen kuitenkin olen lukemieni kirjojen suhteen, että minua vähän häiritsi ajatus kolmetoistavuotiaista ratkomassa näinkin helposti rikosta, joka poliiseilta oli jäänyt selvittämättä. Ei se kuitenkaan lukuelämystä tärvellyt, eikä lastenkirjoihin niin vakavasti varmaan ole tarkoitus suhtautuakaan :)
Erityisesti pidin Valkoisten ja Punaisten ruusujen sodasta, ja siitä miten nämä kaksi ryhmää oli kuitenkin kuvattu hyviksi ystäviksi keskenään. Siinä oli jotain hyvin sympaattista. Lempihahmoni oli ehkäpä Anders, mutta en oikein osaa enää sanoa miksi. Anders oli vain jotenkin mukavan oloinen poika, ja muista hahmoista en erityisemmin perustanut, joten Andreas nousi suosikikseni.
Voi olla, että joskus luen muutkin tämän sarjan kirjat :)
2,5/5
Astrid Lindgren - Meidän Marikki
Wsoy, 1986
s. 370
Alkuteos: Allas vår Madicken, 1983
Suomentaja: Marikki - Laila Järvinen ; Marikki ja Kesäkummun Tuikku - Kristiina Rikman
Marikki asuu vanhempiensa ja pikkusiskonsa Liisan kanssa Kesäkummuksi nimetyssä talossa ja viettää varsin tavallista pienen tytön elämää. Naapurin Rauhalassa asuva viisitoistavuotias Nilssonin Abbe on Marikin ystävä, vaikka tytön vanhemmat eivät olekaan aivan varmoja Abben seuran sopivuudesta. Marikki sen sijaan on päättänyt, että hän menee aikuisena Abben kanssa naimisiin. Joskaan Abbe ei sitä vielä tiedä, eikä kukaan muukaan. Villinä tyttönä Marikki päätyy osalliseksi kaikenlaisiin seikkailuihin, kuten eväsretkelle puuvajan katolle ja kummitusjahtiin keskellä yötä. Sairaalassakin pitää muutamaan otteeseen käydä, mutta lopulta kaikki tuntuu kuitenkin kääntyvän aina parhain päin.
Meidän Marikki-kirja on yhteispainos kahdesta Lindgrenin kirjasta, Marikista sekä Marikista ja Kesäkummun Tuikusta. Olisin halunnut lainata aluksi pelkästään Marikin, mutta kirjastosta löytyi pelkästämään tämä yhteysnide, joten lainasin sen. Ensimmäisen kirjan sain luettua aika nopeasti, onhan teksti isoa ja välissä kuviakin piristämässä. Mitenkään erityisen paljoa kirja ei kuitenkaan viehättänyt, ja ensimmäisen kirjan jälkeen kului jonkin verran aikaa ennen Marikin ja Kesäkummun Tuikun aloittamista, ja kun lopulta toisen kirjan lukemisen aloitin ei se oikein ottanut luonnistuakseen. Teksti vain alkoi maistua puulta, ja jouduin pakottamaan itseni palaamaan kirjan pariin. Parin luvun jälkeen annoin periksi ja lopetin lukemisen kesken päättäen, että turhaan pakottaisin itseäni lukemaan kirjaa joka ei innostanut. Onhan maailmassa niin paljon hyviä kirjoja luettavaksi!
Harmikseni jouduin siis myöntämään, etten nauttinut kirjoista enää ollenkaan niin paljon kuin pienenä. Silloin kuuntelin molempia teoksia äänikirjoina hyvin paljon, ja pääsivätpä kirjojen henkilöt mukaan leikkeihinikin. Etenkin Marikista pidin kovasti, samaistuin kai tyttöön, koska olin itsekin lapsena melkoisen villi ja rämäpäinen :D Nyt koi kuitenkin juuri ne lapsena itseäni viehättäneet Marikin piirteet vain ärsyttävinä. Vaikka Marikki pohjammiltaan onkin hyväntahtoinen ja kiltti tyttö, ei se riittänyt pelastamaan hänen tottelemattomuutensa ja ajattelemattomuutensa ärsyttävyyttä. Olin kyllä kovin pettynyt, etten enää nauttinut näistä kirjoista samalla tavalla kuin lapsena :c
Se ei kuitenkaan ollut muuttunut, että lempihahmoni oli edelleen Marikin ystävä Abbe. Pienenä taisin olla vähän ihastunutkin Abbeen, ja yhä pidän pojasta kovasti! :)
1,5/5
