Lars Kepler - Nukkumatti
Tammi, 2013
s. 529
Alkuteos: Sandmannen, 2012
Suomentaja: Anu Koivunen
"Nukkumatti on oikeasti olemassa. Hän haisee hiekalta. -- Olen vain kuullut hänet pimeässä... Hänen sormenpäänsä ovat posliinia, ja kun hän ottaa pussista hiekkaa, sormet kilisevät toisiaan vasten... Ja sitten... -- Hän heittää hiekkaa lasten kasvoille... Ja seuraavassa hetkessä he nukkuvat."
Kolmetoista vuotta sitten kadonnut ja jo kuolleeksi julistettu Mikael löytyy hengissä, joskin huonossa kunnossa, rautatiesillalta kävelemässä kohti Tukholmaa. Mikaelia ja tämän siskoa Feliciaa pidettiin sarjamurhaaja Jurek Walterin viimeisinä uhreina. Nyt komisario Joona Linna saa epäilyksilleen vahvistuksen - Jurek ei toiminut yksin. Mikaelin yllättävä löytyminen saa poliisit uskomaan, että ehkä Feliciakin on hengissä. Tytön olinpaikasta ei kuitenkaan ole minkäänlaisia johtolankoja, eikä Mikael osaa kuvailla paikkaa, jossa oli siskonsa kanssa vankina kaikki nämä vuodet. Kaappaajansa henkilöllisyydestä Mikael sen sijaan on täysin varma - kyseessä oli Nukkumatti.
Jurek Walter on ollut viimeiset kolmetoista vuotta suljettuna oikeuspsykiatrisella varmuusosastolla visusti eristyksissä, ilman minkäänlaisia yhteyksiä ulkomaailmaan. Jopa hoitajia on kielletty puhumasta Jurekin kanssa, eikä hän ole halukas tekemään yhteistyötä poliisien kanssa. Jurekia pidetään äärimmäisen vaarallisena, ja hän on taitava manipuloimaan ihmisiä ja pääsemään näiden pään sisään. Ei siis ole mitenkään helppo tehtävä saada ongittua sarjamurhaajalta tietoa Felician olinpaikasta. Ja jos Felicia on yhtä huonossa kunnossa kuin veljensä ei aikaa ole paljoa. Vastahakoisesti Joona Linna ehdottaa ainoaa keinoa, jonka uskoo mahdollisesti toimivan - jonkun pitää soluttautua potilaaksi samalle osastolle Walterin kanssa.
"Jurekin kanssako? Ei hänen kanssaan saa puhua. Siinä käy niin että... hän sanoo sellaisia juttuja, joita ei pysty unohtamaan. -- Jurek Walter puhuu sinulle, täysin rauhallisesti, varmasti mukavaan sävyyn. Mutta kun lähdet illalla kotiin, koukkaat vastaantulijoiden kastalle ja ajat suoraan päin rekkaa... tai sitten pistäydyt rautakaupassa ostamassa kirveen, ennen kuin haet lapset päiväkodista."
Joona Linna-sarjan aloitusosa Hypnotisoija on ollut jo hetken lukulistallani, mutta en ole kuitenkaan syystä tai toisesta vielä lainannut kirjaa. Kun sitten eräänä päivänä kirjakaupassa jonotellessani näin Nukkumatin ja aikani kuluksi luin takakannen tekstin, tiesin välittömästi, että tämä kirja olisi pakko lukea. Ja kahdessa päivässä Nukkumatti sitten tuli luettua, kun kirjan hyppysiini sain... Nyt Nukkumatin luettuani voin kyllä sanoa, että Hypnotisoijakin tulee kirjastosta kotiin kannettua mahdollisimman pian, sen verran hyvä Nukkumatti oli.
Kirjan päähenkilö on suomalaistaustainen komisario Joona Linna, joka on osaltaan vastuussa siitä, että Jurek Walter saatiin kiinni kolmetoista vuotta aikaisemmin. Joonan ja Jurekin yhteistä historiaa valotetaankin kirjan alkupuolella kiitettävästi. Muuten Joona jäi itselleni hieman etäiseksi hahmoksi, koska isoissa rooleissa olevia hahmoja oli kirjassa useampia. Osaltaan tämä saattaa tosin johtua siitäkin, etten ole lukenut sarjan aiempia osia. Joona ei siis hahmona vaikuttanut erityisen kiinnostavalta. Ennemminkin hän vaikutti aika perinteiseltä poliisisarjan päähenkilöltä - aikuinen mies, jolla on ongelmallinen menneisyys. Muita keskeisiä hahmoja olivat 'lähes yliluonnollisen kauniiksi' kuvattu naispoliisi ja nyrkkeilijä Saga, Jurek Walterin osastolla työskentelevä lääkäri Anders Rönn, sekä Mikaelin ja Felician isä Reidar Frost.
Hahmoista lempparini oli ehkäpä Jurekin osastolla työskentelevä hymykuoppainen ja sanavalmis My, vaikka hänen roolinsa olikin harmillisen pieni. Myöskään naisen lopullinen kohtalo ei kirjassa aivan täysin selvinnyt, mikä itseäni vähän harmitti. Myös Sagasta pidin, vaikka yleensä tuollaiset ylikauniit ja täydelliset naishahmot koenkin ärsyttävinä. Saga oli kuitenkin vahva persoona, ja hänen puolestaan tuli jännitettyä ja purtua kynsiä. Jurek oli hänkin hahmona kiinnostava, joskaan en mielelläni hänen kaltaistaan henkilöä naamatusten tapaisi :D Jurekin kammottavista teoista huolimatta minussa eniten inhontunteita herätti kuitenkin lääkäri Andres. Toisinaan tämä nuori mieslääkäri sai minut suorastaan vihaiseksi.
Tarina piti todella hyvin otteessaan, ja kirjan luki hyvin nopeasti sen paksuudesta huolimatta. Luvut olivat lyhyitä, keskimäärin ehkä kolmen sivun mittaisia, joten aika useasta sivusta jäi lähes puolet tyhjäksi lukujen lopussa. Jos jokainen luku ei olisi alkanut uudelta sivulta, olisi kirjasta saanut varmaan viisikymmentä sivua ohuemman. Tosin itseäni tämä ei millään muotoa haittaa, koska olen enemmänkin lyhyiden kuin pitkien lukujen ystävä :) Kirjan tunnelma oli hyvin tiivis, paikoittain se oli suorastaan painajaismainen vaikka paljon mitään ei olisi edes tapahtunut. Ehdottomasti kirja aiheutti ylimääräisiä sydämenlyöntejä!
5/5
Leah Chishugi - Pitkä matka paratiisiin
Like, 2012
S. 356
Alkuteos: A Long Way From Paradise, 2010
Suomentaja: Anu Nyyssönen
Ei kai Jumala olisi antanut minulle lasta vain ottaakseen hänet pois niin nopeasti, vakuutin itselleni. Me kaikki uskoimme, että tuona päivänä Jumala lähti Ruandasta. Monen ruandalaisen mielestä kesti hyvin kauan ennen kuin Hän jälleen palasi.
- Kuoleman henki oli kaikkialla: olimme elossa mutta elimme kuoleman maassa. Olin varma, että kuulin kuolleiden sielujen valituksen.
Leah on ruandalainen tyttö, joka elää hemmoteltua ja etuoikeutettua elämää. Vanhemmat ovat varakkaita ja haluavat tarjota lapsilleen parhaan mahdollisen elämän. Vaikka lapsia on peräti kymmenen löytyy vanhemmilta aina aikaa ja kiinnostusta kaikille lapsilleen. Leah harrastaa tennistä ja tanssia, menestyy koulussa hyvin ja muutenkin kaikin puolin nauttii elämästään. Teini-ikäisenä Leah päätyy myös melkein kuin vahingossa tekemään satunnaisia mallintöitä.
Vaikka Leahin elämä onkin hemmoteltua ei hän milloinkaan ole itsekäs, vaan ennemminkin pitää muiden auttamisesta. Jo lapsena tyttö viettääkin aikaa sekä saiaalassa että läheisessä spitaalisten kylässä auttamassa huono-osaisempia ihmisiä. Auttamishalustaan huolimatta Leah on mukavuudenhaluinen ja aika sinisilmäinen, eikä esimerkiksi tiedä paljonkaan maansa poliittisesta tilanteesta. Tavallaan Leah on hyvä sulkemaan asiat mielestään ja silmistään ja keskittymään vain omaan elämäänsä.
Kun sitten vuonna 1994 presidentin lentokone ammutaan alas käynnistyy hallituksen organisoima kansanmurha, eikä Leahkaan enää voi sulkea asioita pois silmistään. Kigalin kadut peittyvät hetkessä vereen ja ruumiskasoihin. Tästä alkaa lähes sata päivää kestänyt murhenäytelmä, suoranainen teurastus, ja samalla Leahin pakomatka pois painajaismaiseksi muuttuneesta Ruandasta. Kuin ihmeen kaupalla Leah selviääkin pois kansanmurhan keskeltä, mutta pakomatka tuntuu kuitenkin jatkuvan vielä Ruandasta pakenemisen jälkeenkin. Tuntuu, ettei mikään paikka ole riittävän kaukana Ruandasta, eikä Leah enää siedä muita ruandalaisia ympärillään.
Etenkin kirjan alku oli hyvin mukaansatempaava. Tuntui, ettei Leahia voi vain hylätä keskelle kansanmurhaa ja lopettaa lukemista kesken. Huomasin paikoittain jopa jännittäväni Leahin kohtaloa, vaikka tiesinkin lukemaan ryhtyessäni hänen selviävän. Ruandasta pakenemisen jälkeen tuntui kirjan imu kuitenkin vähän laantuvan... Osaltaan tämä varmaan johtuu siitä, että kirjan alkupuoli oli niin intensiivistä ja karmivaa luettavaa. Ruandasta pakenemisen jälkeen tunnelma muuttui niin toisenlaiseksi, ettei intensiteetti mielestäni oikein pysynyt yllä.
Vaikka kuten sanottua, Leahin pakomatka jatkui vielä Ruandan jälkeekin, eikä hän oikein osannut asettua aloilleen missään. Tavallaan tuntui kuin tarina olisi tässä vaiheessa alkanut toistaa tietynlaista kaavaa. Ylitettiin raja uuteen maahan, vietettiin maassa hetki, alettiin miettiä miten päästäisiin seuraavan rajan yli ja sitten sama uudelleen. Samalla tosin opin hyvin paljon Afrikan eri maista ja kulttuureista. En esimerkiksi tiennyt, että Afrikassa puhutaan niin hirveän montaa eri kieltä. Myös Etelä-Afrikan rasistisuus yllätti minut todella, en tiennyt tilanteen siellä olevan sellainen. Tuntui epäreilulta, että tummaihoisia alkuperäisasukkaita kohdeltiin sillä tavalla omassa maassaan meidän valkoihoisten toimesta. Kirja olikin Leahin selviytymistarinan lisäksi mielestäni monessakin suhteessa hyvin vahva poliittinen kannanotto.
Mitä olin saavuttanut kannanotoillani? Maailma oli ilmaissut myötätuntonsa ja kääntänyt sitten selkänsä.
Vaikka kirjan aihe olikin hyvin rankka oli siinä myös paljon toiveikkuutta. Leah tapasi pakomatkallaan sekä Ruandassa että muissa Afrikan maassa paljon hyviä ja auttavaisia ihmisiä. Paikoittain huomasin kuitenkin olevani vähän epäileväinen - aina kun asiat olivat vähällä mennä lopullisesti päin mäntyä saapui jostain joku ja pelasti pulasta. En voinut olla ajattelematta sitä, minkä verran asioita oli mahdettu viihdemielessä muunnella. En haluaisi olla kyyninen, mutta paikoittain tuntui vain vähän epäuskottavalta, että aina juuri kriittisellä hetkellä joku ilmestyi auttamaan.Kokonaisuutena kirja oli hyvä, vaikka se mielestäni jakautuikin vähän kahtia kansanmurhan aikaisiin ja sen jälkeisiin tapahtumiin, ja loppupuolella lukeminen vähän tökki.
3/5
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Ruanda
Tess Gerritsen - Kirurgi
Otava, 2002
s. 334
Alkuteos: The Surgeon, 2001
Suomentaja: Annika Eräpuro
Veri on elämän tuoja, maaginen neste, joka pitää meidät hengissä. -- Yhteys veren ja elämän välillä on tunnettu ihmisen syntyajoista saakka. Entisaikojen ihmiset eivät tienneet, että veri valmistuu luuytimessä, eivätkä he tienneet että suurin osa siitä on pelkkää vettä, mutta he kyllä arvostivat sen voimaa rituaaleissaan ja uhrauksissaan. -- He pistivät reikiä huuliinsa tai kieleensä tai rintaansa, ja ulos vuotava veri oli heidän henkilökohtainen uhrinsa jumalille.
Ensiksi pahoitteluni kuvan karmeasta laadusta, en tiedä mitä sille tapahtui.. Ja toisekseen en niin kovasti pidä näistä Gerritsenin kirjojen vanhemmista kansista, ne eivät anna kirjoista kovin imartelevaa kuvaa minun mielestäni. :/
Nuori nainen löytyy murhattuna vuoteestaan, ja Jane Rizzoli kolleegoineen joutuu selvittämään tapausta. Murha muistuttaa kammottavasti vuosia sitten Havannahissa suoritettuja sarjamurhia, vaikka tekijä ei voikaan olla sama. Sarjamurhaaja Andrew Capra on nimittäin kuollut vuosia aikaisemmin. Onko kyseessä siis jäljittelijä? Ja miten kukaan voisi tietää niin paljon mediassa julkaisemattomia yksityiskohtia Capran murhista? Entä miten kaikkeen liittyy naislääkäri Cordell, ainoa Capran kynsistä hengissä selvinnyt uhri, joka on myös vastuussa murhaajan kuolemasta?
Luettuani lähiaikoina muutaman Tess Gerritsenin uudemman kirjan päätin palata Rizzoli & Isles - sarjan juurille, alkuun. Niinpä varasin tämän opuksen kirjastosta, ja aika pian sen saatuani aloin lukea. Aluksi pelkäsin, ettei kirja olisi yhtä hyvä kuin Gerritsenin uudemmat, sillä en ole ennen lukenut yhtään Gerritsenin vanhempaa kirjaa. Ja joidenkin kirjailijoiden kohdalla valitettavasti käy niin, että jos aloittaa uudemmasta kirjasta ja palaa sitten vanhempiin, sen kyllä huomaa miten paljon kirjailija on teosten välissä kehittynyt. Sain kuitenkin nopeasti huokaista helpotuksesta, sillä Kirurgi oli taattua Gerritsen-laatua! Kuten aiemmassa Gerritsen-tekstissäni sanoinkin, on naisesta muodostunut minulle eräänlainen luottokirjailija, eikä tämä sarjan avausteos todellakaan horjuttanut ansaittua asemaa! Gerritsen vain on sellainen kirjailija, johon palaa ilolla aina uudelleen, ja jonka kirjoihin on hyvä tarttua jos kaipaa jotain taatusti hyvää luettavaa :)
Aivan omien lemppareideni Jääkylmän ja Mefisto-klubin tasolle Kirurgi ei yltänyt, mutta ehdottomasti hyvä ja toimiva kokonaisuus tämäkin kirja oli. Gerritsen on ilmiömäinen tunnelmanluoja, jo ensimmäisillä sivuilla huomaan usein pidättäväni hengitystä ja saavani vilunväreitä. Tälläkin kertaa tarina imaisi minut mukaansa, ja kirjaa oli vaikea laskea käsistä vaikka olisi ollut parempaa tekemistä. Onneksi lukemista parempaa tekemistä ei kauheasti ole! ;) Koska kirja oli jälleen kerran niin koukuttava, ei sitäkään kauaa lukenut, niin kuin ei Gerritsenin kirjoja koskaan.
Muutama kirjoitusvirhe pisti silmään, mutta ei mitään mikä olisi erityisemmin häirinnyt. Lähinnä kyseessä oli yhden kirjaimen huolimattomuusvirhettä, ja pari on-sanaa taisi puuttua jostain väleistä. Muuten suomennos oli sujuva ja mukavaa luettavaa, eikä siinä ole mitään moitittavaa.
Siitä olin hieman pettynyt, että lempihahmoni Maura Isles ei vielä tässä ensimmäisessä kirjassa ollut mukana. Rizzolikin on kuitenkin ihana hahmo, joten liiaksi en joutunut Mauraa kaipaamaan. Pidin siitä, miten Rizzoli joutui työpaikan ainoana naisena toisinaan taistelemaan oikeuksistaan ja asianmukaisen kohtelun saamisesta. Tai en tietenkään pitänyt siitä, että nainen oli tällaiseen tilanteeseen joutunut tai joutui sellaista sietämään. Lähinnä tarkoitin, että pidin siitä miten Rizzoli tähän epäasialliseen kohteluun suhtautui, ja miten hän ei antanut sen lannistaa itseään. Uudemmissa kirjoissa on joskus mainittukin siitä, miten Jane joutui uransa alussa kahnauksiin mieskolleegoiden kanssa, joten siitä oli mukava saada tietää enemmän.
Sarjan seuraava osa, Taidonnäyte, onkin jo lainassa, ja odotan innolla, että pääsen sen kimppuun! Siinä kun on ymmärtääkseni jo Maurakin mukana :)
3,5/5
Ernest Cline - Ready Player One
Gummerus, 2012
S. 508
Alkuteos: Ready Player One, 2011
Suomentaja: J. Pekka Mäkelä
"Ennen kuolemaani", Anorak sanoo entistä tummemmalla äänellä, "minä loin oman pääsiäismunani ja piilotin sen suosituimpaan videopeliini OASISiin. Ensimmäinen ihminen, joka löytää pääsiäismunan, perii koko omaisuuteni."
Jälleen dramaattinen tauko.
"Muna on hyvässä piilossa. En minä jättänyt sitä minkään kiven alle lojumaan. Voisi varmaankin sanoa, että se on lukitussa kassakaapissa, joka on haudattu salaiseen huoneeseen, joka on piilotettu keskelle labyrinttia, joka sijaitsee jossakin" - hän nostaa kätensä ja koputtaa oikeaa ohimoaan - "täällä."
On vuosi 2044, ja maailman tila on muuttunut melko huolestuttavaan suuntaan. Työttömyys, ilmastonmuutos ja nälänhätä ovat tehneet jokapäiväisestä elämästä melko kurjaa. Päähenkilö on yhdysvaltalainen Wade, joka asuu tätinsä luona parakkialueella. Täti ei kuitenkaan erityisemmin Wadesta välitä, eikä elämä naise luona ole kovinkaan hohdokasta. Miljoonien muiden ihmisten tavoin Wade pakenee kurjaa todellisuutta virtuaalimaailma OASISiin. Tuhansia planeettoja ja miljoonia pelaajia sisältävä OASIS on uskomattoman todentuntuinen virtuaalimaailma, jossa voi jopa käydä koulua ja työskennellä. Wade kuuluu Munastajiin, jotka etsivät OASISin kehittäjän luomaa pääsiäismunaa. Ennen kuolemaansa virtuaalimaailman luoja James Halliday kehitteli eräänlaisen pelin OASISin sisälle. Pelin ideana on selvittää kolme Hallidayn luomaa tehtävää ja löytää "pääsiäismuna". Tämä ei kuitenkaan ole niin helppoa kuin miltä ehkä kuulostaa, ja kirjan alussa onkin kulunut viisi vuotta Hallidayn kuolemasta, eikä kukaan ole löytänyt edes ensimmäistä tehtävää. Ainoat vihjeet ovatkin Hallidayn lähes pakkomielteinen kiinnostus 80-lukuun, ja se että tehtävät löytyvät jostain suunnattoman laajasta OASISista.
Kun Wade sitten lähes sattumalta keksii ensimmäisen tehtävän sijaintipaikan alkaa pelin kiihkeätahtinen loppuvaihe, sekä kilpailu ylivoimaiselta tuntuvia Kuutosia vastaan.
Tämä kirja imaisi minut mukaansa ihan täysin. Oli vaikeaa edes laskea kirjaa käsistään, koko ajan oli sellainen tunne, että jos nyt lukisi vielä yhden luvun... Enkä ole kyllä ikinä lukenut mitään kirjaa näin nopeasti, näihin yli viiteensataan sivuun taisi mennä vain kolme päivää! OASISin kuvailu oli kiehtovaa, tähän virtuaalimaailman todella pääsi sisälle itsekin. Asiat oli myös selitetty hyvin, eikä mitään kysymysmerkkejä jäänyt, vaikka jotkin "nörttikäsitteet" aluksi vieraita olivatkin. Myös 2040-luvun maailma oli kuvailtu taitavasti, paikoittain jopa hieman ahdistavasti synkistä tulevaisuudennäkymistä johtuen. Myös hahmot oli kuvailtu hyvin, ja kirjassa oli monta omasta mielestäni hyvin sympaattista hahmoa. Wade oli siitä mukava päähenkilö, ettei hän ollut millään muotoa täydellinen. Pidin siitä, että kirjassa mielestäni vähän nälvittiin nykyajan kauneusihanteita. Pakko myöntää, että itsekin hiukan nörtti olen, joten tämä nörttiyhteisön kuvailu oli muutenkin hyvin mieltälämmittävää.
Omaksi lempihahmokseni kohosi ehkäpä hieman pienemmässä roolissa oleva Shoto, joka vain oli mielestäni hyvin sympaattinen. Pidin kovasti myös Waden parhaasta kaverista Aechista, mutta lopussa tunteet tätä herraa kohtaan olivat hieman ristiriitaiset... Ristiriitaiset olivat tunteeni myös Waden virtuaali-ihastusta ja myöhemmin myös Munastaja-kilpailijaa Art3mista kohtaan... Tavallaan Art3mis oli ihan näpsäkkä hahmo, mutta suurimman osan ajasta tämä neiti vain otti päähän.
Kirjasta olisi saattanut saada vielä enemmän irti, jos olisi minua vanhempi, ja elänyt jo tuolloin 80-luvulla. Hallidayn 80-luvun kiinnostuksesta johtuen kirjassa nimittäin käsiteltiin paljon elokuvia, tv-sarjoja ja pelejä 80-luvulta. Nämäkin oli kuitenkin kaikki kuvailtu ja selitetty niin hyvin, ettei 90-luvun lapsellekaan tullut mitenkään ulkopuolinen olo :D Ennemminkin oli mukavaa oppia uutta etenkin vanhoista video- ja roolipeleistä.
Pakko sanoa, että harvoin tulee luettua näin hyvää kirjaa! Moneen kertaan sain valtavia vilunväreitä, ja jälleen hymyilin kuin mikäkin ääliö istuessani kirjastossa lukemassa. Ja kun sain kirjan loppuun, olisi tehnyt mieli aloittaa se saman tien uudelleen alusta. Luen aika harvoin kirjoja uudelleen, mutta olen aivan varma, että tämä kirja tulee luettua toisenkin kerran!
Arvosanaksi tulee siis täydet 5/5 ! :)
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Yhdysvallat
Anders de la Motte - Peli
Otava, 2013
s. 397
Alkuteos: [geim], 2010
Suomentaja: Maija Kauhanen
Sanotaan, että silmänräpäys on nopein liike, mihin ihmiskeho pystyy.
Se jää kuitenkin toiseksi aivojen sähköisille synapseille.
"Ei nyt!" Se ajatus välähti hänen päässään, kun valonhohde iski häntä vasten.
Ja omasta näkökulmastaan katsottuna hän oli aivan oikeassa. Aikaa piti olla jäljellä, yllin kyllin aikaa - hänelle oli tosiaan luvattu niin. Hän oli sentään noudattanut ohjeita tarkalleen, tehnyt juuri niin kuin oli sanottu.
Henrik 'HP' Pettersson on aivan tavallinen nuorehko mies, vaikkakin melkoinen vetelys ihmiseksi. Pienet rikokset, töiden välttely ja jatkuva dokaaminen ovat olleet osa tämän nuorukaisen elämää jo hyvän aikaa. Eräänä krapulantäyteisenä aamuna HP löytää metrosta puhelimen, joka kutsuu hänet mukaan mystissen Peliin. HP luulee Peliä kaverinsa järjestämäksi jekuksi ja suostuu mukaan aluksi vain vitsillä, tarkoituksenaan olla mukana hetki vetääkseen itse kaveriaan nenästä ja näyttääkseen, ettei ole mikään nössö. Peli alkaa kuitenkin tarinan kehittyessä saada melko pelottavalta tuntuvia piirteitä. Ja entä miten kaikkeen liittyy nuori henkivartija Rebecca?
Sain kirjan luettua puolisen tuntia sitten, joten voi olla ettei tätä arvostelua olisi pitänyt kirjoittaa näin nopeasti... En ole ehtinyt vielä sulatella kaikkia kirjan herättämiä ajatuksia tai edes täysin tajuta mitä oikein tapahtui, mutta tuntui kuitenkin siltä, että ajatukset pitää saada mustana valkoiselle heti, ei vasta myöhemmin :D Toivottavasti en spoilaa mitään tai pilaa kenenkään lukukokemusta! Kirja nimittäin oli yllätyksiä täynnä, ja tuntuu, ettei siitä kauheasti voi kertoa paljastamatta liikaa... Moni asia tuli lukiessa täytenä yllätyksenä, aivan viimeisille sivuille asti.
Kirja oli hyvä ja Peli ajatuksena hyvin kiinnostava. Itselleni tuli ensimmäisenä mielleyhtymänä päähän jonkin aikaa sitten katsomani elokuva Rat King, jossa oli taustalla vähän samankaltainen idea. Pakko tosin myöntää, että pidin elokuvasta ehkä vähän enemmän kuin tästä kirjasta. Ja selvennettäköön nyt siis, että kirjalla ja elokuvalla ei siis ole mitään tekemistä keskenään, minusta ne vain muistuttivat vähän toisiaan. Kuitenkin takaisin kirjaan. Olin odottanut vähän toisenlaista juonenkehitystä, ja etenkin HP:n Peliltä saamat tehtävät kiinnostivat kovasti. Tässä suhteessa koin kuitenkin pienen pettymyksen, mutta tuntuu etten oikeastaan voi kirjoittaa siitä enempää spoilaamatta. HP oli hahmona paikoittain suorastaan rasittava, ja paikoittain jo pelkäsin ettei mies tajua virheitään tai ota kokemastaan opiksi ollenkaan. Kasvua ihmisenä oli kuitenkin huomattavissa molemmissa päähenkilöissä, ja se oli hyvin mukava huomata!
Vaikka kirja olikin hyvä, ei se oikein missään vaiheessa imaissut minua mukaansa. Ei ollut vaikeaa laskea kirjaa käsistä ja tehdä välillä jotain muuta, joten kirjan lukemisessa meni ehkä vähän keskivertoa enemmän aikaa. Tarinassa oli mielestäni myös joitain ristiriitoja, tai ainakin aukinaisiksi jääneitä kysymyksiä. Toisaalta en osaa täysin sanoa, johtuuko se tarinasta vai siitä, etten ole vielä ehtinyt sulatella kaikkea ja miettiä tarkemmin. Paikoittain tarina tuntui hieman sekavaltakin, mutta ihan hyvin ne langat kuitenkin aina kerättiin takaisin kokoon, ja minäkin pääsin takaisin kärryille. Lisäksi joissain kohdissa ärsytti se, että paikoista, reiteistä ja kaduista puhuttiin paljon niiden nimillä. Ruotsinkielisten nimien jäsentäminen oli itselleni vähän hankalaa, ja siksi lukeminen vähän tökki, kun piti pysähtyä tavaamaan jotain nimeä hetkeksi. Jos itse asuisi Ruotsissa ja tuntisi seutuja olisi varmaan mukavaa tunnistaa paikkoja tai osata mielessään hahmottaa jotain reittejä, mutta seutua tuntemattomalle ne olivat mielestäni turhia ja vähän turhauttavia.
Salaliittoaineksiakin kirjassa oli melkoinen ripaus, ja ne saivat kyllä miettimään asioita. Olisiko tällainen Peli todellisuudessa mahdollinen? Ja minkä verran tällaisia ratkaisemattomia rikoksia oikeasti löytyy ympäri maailmaa? Voisiko niiden takana olla jotain suurempaa? Itse en tällaisiin salaliittoteorioihin usko, mutta tykkään kyllä ajatella sellaisia ja lukea aiheesta, joten se toi ihan mukavan lisän kirjaan :) En kuitenkaan tiedä, lukisinko tätä teosta uudelleen.
Päätin siirtyä kouluarvosanoista 1-5 - arviointiin, koska tuo 4 - 10 tuntui vähän sotkuiselta. Tykkään kuitenkin jotain arvosana-asteikkoa käyttää, joten oma käytäntö on vielä hiukkasen hakusessa :D
3/5
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Ruotsi
Tervepä terve taas sinne, missä sitten ikinä tätä luetkaan! :D
Ajattelin kirjoitella taas vähän ajatuksia ylös, tällä kertaa sellaisesta aiheesta kuin lukunopeudesta. Seurailen jonkin verran kirjablogeja, ja monenmoista lukutahtia on tullut vastaan, niistä jotka lukevat pari kirjaa kuussa niihin jotka lukevat kirjan päivässä. Eniten henkilökohtaisesti ihmetyttävät ihmiset, jotka lukevat helposti kirjan päivässä, ja parhaimmillaan sen seitsemän kirjaa viikossa. Huh! Ehdottomasti ihailen ihmisiä, jotka kykenevät sellaisiin suorituksiin. Ja olen ehkä vähän kateellinenkin, koska itse en sellaiseen koskaan kykenisi ;)
Luen kyllä päivittäin ainakin jonkin verran, hyvin harvoin tulee vastaan sellaisia päiviä, etten lukisi ollenkaan. Se kuitenkin vaihtelee, minkä verran luen päivässä... Ja osittain se tietysti riippuu siitäkin, kuinka hyvä ja 'koukuttava' kirja on kesken lukemisen. Nopein tällä hetkellä mieleen muistuva suoritukseni on 500 sivua kolmessa vuorokaudessa. (Kyseessä on muuten kirja, josta tulen lähipäivinä bloggaamaan!) Tuota kirjaa lukiessa tuli istuttua kirjastossa lukemassa, ja luin monta tuntia putkeen tekemättä välillä mitään muuta. Yleensä luen päivässä kuitenkin ehkä tunnin tai pari, joten en ihan sieltä lukijoiden intohimoisimmasta päästä ole.
Lisäksi en myöskään ole mikään erityisen nopea lukija. Itse asiassa olen aika hidas. Sen huomaa pelkästään siitäkin, että kun luen jonkun kaverin kanssa samaan aikaan vaikkapa lehtijuttua tai jonkun elokuvan tai kirjan takakannen tekstiä, menee mulla aina siinä enemmän aikaa. Lehteä lukiessa kaveri olisi yleensä aina kääntämässä sivua kun itselläni on vielä lukeminen kesken. Mulla on myös todettu lievä lukihäiriö, mikä osaltaan vaikuttaa tuohon lukunopeuteen. Tai tässä tapauksessa hitauteen :D Olen laskenut, että luen tunnissa suunnilleen 40 sivua.
Millaisia lukijoita te olette? Montako tuntia tulee luettua päivässä, tai montako sivua ehditte lukea tunnissa?
Lähipäivinä on tulossa arvostelua Astrid Lindgrenin Yksityisetsivä Kalle Blomkvist-kirjasta, sekä Ernest Clinen kirjasta Ready player one. Ehkäpä saan kirjoiteltua toisesta arvostelua jo huomenna :)
Tervehdys taas täältä tietokoneen äärestä! :)
Olen aika innokas kirjablogien lukija, ja lempiblogini ovatkin osaltaan toimineet innoittajana oman blogin perustamiseen. Lisäksi saan aika paljon kirjaideoita erilaisten blogien kautta. En oikein osaa mennä kirjastoon ja vain lainata jotain mitä käteen sattuu, joten pitää aina olla kirjalista mukana. Kirjablogeja lukiessa olen myös törmännyt Kaunokirjallinen maailmanvalloitus-haasteeseen, joka on kiinnostanut kovasti. Piti tätä haastetta aloitella jo ihan blogin alussa, mutta sitten se unohtui, ikävä kyllä. Nyt ajattelin kuitenkin tätä haastetta aloitella!
Eli ajatuksissa olisi tehdä uusi välisivu maailmankarttaa varten, tuonne lukulista-sivun viereen. Aina kun luen kirjan, joka sijoittuu uuteen maahan, pistän kirjan tunnisteisiin mukaan "maailmanvalloitus". Lisäksi suunnittelin, että alkaisin laittaa jokaisen kirjan tunnisteisiin maan, johon kyseinen kirja sijoittuu... Mutta tästä en ole vielä aivan varma :) Enkä nyt ainakaan aluksi aio ottaa mitään paineita tästä tai alkaa etsiä kirjoja nimen omaan tuon maan perusteella. Vaan niitä uusia maita kertyy sitä mukaan kun sattuu tulemaan muuten vain vastaan :)
Jos haluat päästä katsomaan tuota maailmankarttaa, löytyy se täältä!
Lisäksi ajattelin puhua vähän kirjojen kesken jättämisestä... Olen aina ollut vähän huono jättämään kirjoja kesken, vaan olen väkisin kahlannut läpi huonotkin kirjat. Ja siksi lukeminen on saattanut toisinaan tyssätä pidemmiksikin ajoiksi, koska kesken on ollut huono kirja, joka ei yksinkertaisesti kiinnosta ja jota ei tee mieli lukea. Mutta jota en silti ole halunnut jättää keskenkään. Vasta ihan hetki sitten olen tajunnut, ettei se kirjojen loppuun saattaminen niin tärkeää ole. Ja ettei ketään oikeastaan kiinnosta luenko jonkun kirjan loppuun vai jätänkö kesken. Joten olen myös itse ainoa ihminen, joka siitä kärsii, että hampaat irvessä luen mielestäni huonoa kirjaa. Lähiaikoina olen siis alkanut vasta antaa itselleni luvan jättää huonoja kirjoja kesken. Tosin edelleen mietin kyllä hyvin tarkkaan, onko joku kirja oikeasti niin huono, etten mitenkään sitä viitsi lukea, vai lukisinko sittenkin...
Tässä viimeisen kuukauden sisällä on tullut jätettyä kesken kaksi kirjaa, ja ajattelin niistäkin kirjoittaa lyhykäisesti. Ensiksi jätin kesken tuossa jonkun verran yli kuukausi sitten Leonie Swannin kirjan Murha laitumella. Kirja kertoo lammaslaumasta, jonka paimen löytyy laitumelta murhattuna, lapio pystyssä rintakehässään. Lampaat sitten päättävät selvittää, kuka murhan takaa löytyy, ja siitä lähtee liikkeelle melko erilainen dekkari. Kirja kiinnostikin osittain siksi, että oli niin erikoinen. Harvoin on kuitenkaan tullut vastaan kirjoja, joiden pääosassa on lampaita :D Kirja oli kuitenkin pienoinen pettymys, koska odotin siltä jostain syystä aika paljon. Olihan se paikoittain hauska, tuli naureskeltua ja luettua pari kohtaa kaverillekin. Kuitenkin suurimmaksi osaksi kirja oli mielestäni aika tylsä, ja jotenkin tapahtumat tuntuivat junnaavan paikallaan tai toistavan itseään... Lopetinkin lukemisen vähän yli sadan sivun kohdalla.
Toisen kirjan jätin kesken suunnilleen viikko sitten. Kyseessä oli tuo kirjastopäivä-postauksessakin mainitsemani nuortenkirja, Jay Asherin ja Carolyn Macklerin Sinä ja minä sitten joskus. Kirja sijoittuu vuoteen 1996, ja tarinan alussa toinen päähenkilö, teini-ikäinen Emma, saa tietokoneen. Tuohon aikaan vain noin puolet Yhdysvaltojen nuorista oli ylipäätään käynyt internetissä, joten se oli aika uusi juttu, eikä tosiaan mitenkään yleinen vielä. Emma saa kaveriltaan Joshilta CD-romin, jonka mukana asentaa koneelleen vahingossa omituisen Facebook-sivun. Tältä sivulta Emma löytää itsensä, mutta viidentoista vuoden kuluttua tulevaisuudesta. Aluksi hän luulee sivustoa jonkun luomaksi pilaksi, mutta hiljalleen sekä hän että Josh vakuuttuvat sivun aitoudesta. Kuviota mutkistaa myös se, että vaikka Emma ja Josh ovat lapsesta asti olleet parhaita kavereita, ovat heidän välinsä nykyisin etääntyneet ja muuttuneet jokseenkin kiusallisiksi.
Ajattelin kirjan olevan hyvä, kuulostaahan alkuasetelma melko lupaavalta. Mielestäni tästä olisi saanut aikaiseksi vaikka mitä hienoa. En kuitenkaan oikein päässyt sisälle tarinaan, ja jotenkin tuntui, etteivät kirjoittajat oikein itsekään tajunneet, miten hyvä idea heillä oli hyppysissään. Teksti oli mielestäni jotenkin vähän tökkivää, ja hahmot hiukan ristiriitaisia. Esimerkiksi Joshin ihastuminen Emmaan oli aikaisemmin mutkistanut kaverusten välejä, mutta mielestäni Josh unohti ihastumisensa omituisen helposti alkaessaan kuolata uuden tytön perään. Lisäksi Emma oli hahmona mielestäni äärettömän ärsyttävä, ja vaikutti ainakin alussa hyvin itsekeskeiseltä. Lopetinkin lukemisen jo 70 sivun kohdalla, joten en tiedä olisivatko asiat kehittyneet parempaan suuntaan tai teinkö liian nopeita johtopäätöksiä. Sivuja olisi kuitenkin ollut muistaakseni vähän yli 300. Olen lukenut kirjasta myös hyvin positiivisia arvosteluja, joten minun sanaani ei kuitenkaan kannata liian vahvasti luottaa :D Voihan olla, että kirja ei vain sattunut olemaan minun tyyliseni.
Erin Morgenstern - Yösirkus
Basam Books, 2012
s. 399
Alkuteos: The Night Circus, 2011
Suomentaja: Hanna Toivonen
(Pahoitteluni siitä että kuva sukkaa...)
Sirkus saapuu varoittamatta.
Siitä ei ilmoiteta etukäteen, kaupungin lyhtypylväisiin tai ilmoitustauluill ei ilmesty julisteita, paikallisessa lehdessä ei ole mainosta tai mainintaa. Se vain yksinkertaisesti on paikassa, joka vielä eilen oli tyhjä.
- Mutta sirkus ei ole auki yleisölle, ei vielä.
Tervehdys taas teille kaikille siellä ruudun toisella puolella! Sain jo joitain päiviä sitten luettua Erin Morgensternin esikoisteoksen nimeltä Yösirkus. Kirjoitusinspis on kuitenkin ollut vähän hukassa, joten en ole saanut vielä kirjoitettua ylös ajatuksia kirjasta. Nyt kuitenkin ajattelin syntymäpäiväni kunniaksi ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa tästä kirjasta, ennen kuin unohdan mitä siitä olin mieltä :D
No okei, tuskin sitä kovin helposti unohdan... Nimittäin RAKASTIN tätä kirjaa! Jotenkin se vain imaisi ihan kokonaan maailmaansa, ja siinä jäi yöunetkin vähän vähemmälle, kun piti välttämättä lukea kirja loppuun. En olekaan hetkeen lukenut mitään yhtä nopeasti kuin luin tämän. Oli pakko jopa bussissa kaivaa kirja laukusta ja lukea ihan vain pari sivua, vaikka tiedänkin että alan voida pahoin jos luen bussissa.
Yösirkus sijoittuu 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen, ja kuten nimestä saattaa päätellä, se kertoo sirkuksesta. Sirkuksesta, joka saapuu kaupunkiin ilmoittamatta ja ilman että kukaan oikeastaan tietää siitä mitään. Sirkus on auki vain öisin, auringonlaskusta auringonnousuun, ja kaikki sirkuksessa on mustavalkoista. Ilmapiiri on suorastaan käsinkosketeltavan maaginen, ja jos ei pidä varaansa saa sirkus helposti hullaantumaan ja vie mennessään. Sirkuksen 'faneista' muodostuukin kirjan aikana oma ryhmänsä, jolla on oma pukeutumiskoodinsa ja jonka jäsenistä osa jopa seuraa sirkusta ympäri maailmaa. Fantasiamaiset elementit ovat hyvin vahvasti esillä läpi koko kirjan, mutta kuitenkaan teosta ei ainakaan meidän kirjastossa ollut lajiteltu fantasiaksi, vaan se löytyi kaunokirjallisuuden hyllystä. Tiedä sitten löytyykö se sieltä muuallakin, mutta itse olisin melkein voinut kirjan fantasian puolelle siirtää.
Vaikka Yösirkus onkin tarina sirkuksesta ja taikuudesta, jossa itse sirkus taitaa olla pääroolissa, oli kirja minulle ennen kaikkea tarina rakkaudesta. Vahvasta, vastustamattomasta, raastavasta rakkaudesta. Celian ja Marcon rakkaustarina kulki muun tarinan rinnalla, eikä sillä ollut aivan niin suurta roolia kuin olisin suonut, mutta minusta se oli kuitenkin aivan uskomattoman kaunis tarina. Virnuilin varmasti kuin mikäkin idiootti pitkin kirjaa :D Päähenkilöitä oli kohtalaisen paljon, joten tunnelmasta hypittiin toiseen aika tehokkaasti, ja luvut olivat suhteellisen lyhyitä. Etenkin Celian ja Marcon tarinalle olisin suonut enemmänkin tilaa, mutta kuten sanottu, pääosaa taisi näytellä nimen omaan itse sirkus.
Yösirkus oli mielestäni vähän kuin satu aikuisille. Jos sirkus sattuisi tänne saapumaan, menisin kyllä ehdottomasti tutustumaan lähemmin! Lempihahmokseni kohosi Marco, lutuinen ja sympaattinen Marco, joka jotenkin vain sai heltymään.
4,5/5
