Markku Karpio - Tie auki taivasta myöten
Otava, 2001
s. 256
Onneksi on tänään. Onneksi huomenna alkaa kesätyö. Onneksi ihan uudessa paikassa. Onneksi tarpeeksi kaukana täältä. Onneksi onneksi onneksi! Hengitin onneksi-ilmaa keuhkojeni täydeltä -- ja menin äidin makuuhuoneen ovelle. -- Onneksi-fiilis laimeni vähitellen ja sekoittui siihen jokapäiväiseen mönjään, jota en ollut jaksanut niellä enää pitkään aikaan.
(Taaskaan ei oo sivunumero ylhäällä...)
---
Heli on teini-ikäinen tyttö, jonka elämä ei tunnu menevän yhtään niin kuin hän haluaisi. Äiti juo liikaa ja viihtyy lähibaarissa turhan hyvin, äidin uusi miesystävä on ääliö, isän tapaturmainen kuolema kummittelee menneisyydessä ja poikaystävän kanssa on ongelmia. Onneksi on kuitenkin alkamassa kesätyö, jonka varjolla Heli pääsee ottamaan vähän etäisyyttä kaikkeen mitä on meneillään. Kesätyö on keittiöapulaisen paikka Jumalan Valittujen melko sulkeutuneessa yhteisössä, ja Helin lahkoon kuuluva setä on auttanut häntä saamaan paikan.
Heli muuttaa Jumalan Valittujen yhteisön alueella olevaan mökkiin kesätyönsä ajaksi, ja harkitsee itsekin vakavissaan lahkoon liittymistä. Kuuluuhan hänen setänsä siihen, ja isäkin kuului aikanaan. Sitä paitsi Helille on lupailtu, että hän saattaisi päästä opiskelemaan Jumalan Valittujen kouluun seuraavan lukuvuoden alussa. Työ alkaa hyvin ja Heli saa kavereita Jumalan Valituista, mutta jokin kuitenkin tuntuu vähän oudolta... Jumalan Valittujen johtajan, Toivo Kähkösen, talolla on meneillään jotain hämärää, alueella liikkuu outo punatukkainen tyttö ja Helistä alkaa tuntua, että häntä painostetaan liittymään lahkoon ennen kuin hän on todella siihen valmis.
---
Törmäsin tähän kirjaan, kun ihan summanmutikassa vaeltelin kirjastossa ja lehteilin satunnaisia kirjoja. Uskonlahkot aiheena kiinnostavat, joten päädyin lainaamaan kirjan sen enempiä ajattelematta, ja olihan tämä ihan mukava välipalakirja. Lainasin kirjan tosin aikuistenpuolelta, joten en lainaushetkellä tiennyt sen olevan nuortenkirja. Näitä kirjoja näkee jonkin verran, jotka löytää myös aikuistenosastolta rankan aiheensa vuosi, vaikka ne onkin nuorille alunperin kirjoitettu. Sen yleensä kyllä huomaa tekstin laadusta ja tarinan syvällisyydestä - tai sen puutteesta - että kirja on suunnattu nuorille. Tiedän olevani tässä suhteessa vähän stereotypinen, mutta useimmat nuortenkirjat nyt vain eivät ole niin laadukkaita kuin aikuisille kirjoitetut kirjat :D
Tässäkin kirjassa sen kyllä huomasi lukiessa, että kirja on suunnattu nimenomaan nuorille. Itse asiassa aloin lukiessa miettiä, mahtaako kyseessä olla nuortenkirja, ja netistä sitten selvitin, että juuri niinhän se on. Vaikeasta aiheesta huolimatta tarina on hyvin pinnallinen, ja hahmot jäivät aika etäisiksi ja yksipuolisiksi. Paikoittain lukiessa tuntui siltä, että tarinasta oli yritetty saada syvällisempää ja uskottavampaa lisäämällä esimerkiksi vaikeita asioita Helin menneisyyteen, mutta en ihan täysin ostanut näitä yrityksiä. Esimerkiksi Helin isän kuolema kimmokkeena tytön halulle liittyä uskonlahkoon tuntui jotenkin omituiselta.
Helin reaktiot ja valinnat tuntuivat mielestäni muutenkin jotenkin epäloogisilta suurimman osan ajasta. Tietysti täytyy ottaa huomioon, että kyseessä on teinityttö, joka on sekaisin ja hukassa itsensä ja elämänsä kanssa, eikä siksi tee parhaita mahdollisia ratkaisuita. Mutta siitä huolimatta tarina tuntui vähän epäuskottavalta. En esimerkiksi päässyt lopultakaan ihan selville siitä, mitä ongelmia Helillä oikeasti oli poikaystävänsä kanssa... Ja sitten ne ongelmat yllättävän helposti vain lakaistinkiin maton alle, kun päästiin kirjan loppuun ja kirjailija tarvitsi nätin onnellisen lopun.
Koska uskonlahkot ovat aiheena mielestäni kiinnostavia, tiedän niistä aika paljon. Siksi sekin vähän ärsytti, että kirjassa annettiin ainakin tästä tietystä lahkosta todella mustavalkoinen kuva. Tietysti uskonlahkot voivat olla pahoja ja rankkoja paikkoja, ja suurin osa tällaisista suljetuista yhteisöistä taitaa sitä ollakin... Mutta eivät nekään silti näin mustavalkoisia ja yksiselitteisesti pahoja paikkoja ole. Niin lahkon johtajasta ja jäsenistä kuin ulkopuolisten mielipiteistä ja lahkosta erotetuistakin annettiin todella mustavalkoinen kuva. Näin se tuntuu nuortenkirjoissa usein olevankin, että kaikesta tehdään hyvin yksiselitteistä. Älkää ymmärtäkö väärin, en todellakaan puolusta uskonlahkoja tai mitään, mutta tällainen mustavalkoisuus ärsyttää minua ihan missä tahansa aiheessa. Kaikella on kuitenkin aina kaksi puolta, mikään ei ole näin yksiselitteistä :D
Ei mikään järisyttävä lukukokemus, vaan nopea välipalakirja jonka unohtaa nopeasti kannet suljettuaan. Tosin sen verran kirjaa puolustettakoon, että ei huonous kirjan vika ole, vaan kirjailijan. Tuskin tulen jatkossa Markku Karpion kirjoja lukemaan.
---
1/5
Haruki Murakami - 1Q84
Tammi, 2013
s. 783 + 446
Alkuteos: 1Q84, 2009
Suomentaja: Aleksi Milonoff
(Suomennos tehty Jay Rubinin englanninkielisestä kännöksestä.)
Vasta jonkin ajan kuluttua hän käsitti, mikä oli muuttunut, mutta senkin jälkeen hänen oli vaikea uskoa näkemäänsä. Hänen aivonsa eivät tahtoneet vahvistaa sitä, mitä hänen silmänsä näkivät.
Taivaalla oli kaksi kuuta - pieni ja iso. Ne paistoivat siellä rinnakkain. Isompi kuu oli se, jonka hän oli aina nähnyt. Se oli keltainen ja melkein täysi. Mutta sen vieressä oli toinenkin kuu. Se oli kummallisen muotoinen. Se oli hieman vino ja vihertävä, ikään kuin ohuen sammaleen peittämä. Sen hänen silmänsä olivat havainneet.
s. 268
Jotain on tekeillä, ihan varmasti. Joko maailmassa on jotain pielessä tai sitten minussa on jotain pielessä. Korkki ei sovi pulloon, mutta onko vika pullossa vai korkissa?
s. 268
---
Aomame on tavallinen nuori nainen, joka toimii liikunnanohjaajana suositussa suositussa kuntokeskuksessa. Hieman vähemmän tavallisen hänestä tekee kuitenkin hänen sivutyönsä. Hän nimittäin toimii liikunnanohjaajan työnsä ohessa palkkamurhaajana. Eräänä päivänä Aomame on taksissa matkalla tapaamiseen, kun taksi juuttuu ruuhkaan korotetulla moottoritiellä. Aomamella on kiire, joten ystävällinen taksikuski neuvoo hänelle kummallisen varoituksen kera reitin alas moottoritieltä hätäpoistumistikkaita pitkin. Tikkaita kiivetessään Aomame tulee siirtyneeksi rinnakkaistodellisuuksien välisestä repeämästä toiseen todellisuuteen, vuoteen 1Q84. Uudessa, samalla tutussa ja vieraassa todellisuudessa Aomame saa palkkamurhaajan uransa viimeiseksi uhriksi hyvin erityislaatuisen miehen, joka tuntuu tietävän hänen suunnitelmansa pelottavan hyvin...
Samaan aikaan toisaalla matematiikanopettaja Tengo saa muokattavakseen erikoisen käsikirjoituksen. Lukioikäisen Fuka-Erin kirjoittama tarina on hyvä, suorastaan lumoava, mutta kirjoitusasultaan julkaisukelvoton. Tengo saa tehtäväkseen muokata tekstin sellaiseen kuntoon, että se voi osallistua erään lehden järjestämään kirjoituskilpailuun. Tehtävä ei kuitenkaan tule Fuka-Eriltä itseltään, eikä tyttö tunnu olevan kiinnostunut niin julkisuudesta kuin maineestakaan. Ja ennen pitkää Tengo huomaa tarinan taivaalla loistavien kahden kuun siirtyneen omankin maailmansa taivaalle.
---
1Q84 oli ensimmäinen Murakamini, ja odotukseni kirjan suhteen olivat hyvin korkealla. Olen kuullut paljon ylistystä Murakamista ja hänen kirjoistaan, ja olin lukenut tästäkin kirjasta monia hehkuttavia arvosteluja ennen kuin kirjaan itse tartuin. Odotin siis jotain järisyttävää ja mullistavaa, kutakuinkin elämäni radaltaan kampeavaa tarinaa. Saattaa olla, että liian korkeat ennakko-odotukset pilasivat lukukokemukseni... Olen huomannut sitä sattuvan toisinaan :D Jos olen kuullut kirjasta liian paljon kehuja etukäteen, odotukseni ovat niin korkealla, että niiden täyttäminen on suunnilleen mahdotonta.
Tarina etenee hyvin hitaasti, arkisten ja toisinaan turhiltakin vaikuttavien asioiden kautta. Hidastempoiset kirjat eivät yleensä ole minun makuuni, mutta tässä kirjassa - tai ainakin kahdessa ensimmäisessä osassa - se toimi. Jotenkin pidin 1Q84:n arkisuudesta. Vaikka kyseessä onkin maaginen realismi, oli tarinan maagisuus verhoutunut arkisten asioiden taakse, mistä se paljastui vasta hiljalleen. Kirjan alussa ei tapahdu paljoa, mutta minulle tuli lukiessa hyvin kotoisa olo. Koko ajan ei tarvinnutkaan tapahtua jotakin. Teksti liikkui hyvin arkisissa asioissa ja kulki hitaasti eteenpäin, mutta tarinan maagisuus tuntui koko ajan tavallaan väreilevän sen ympärillä, juuri piilossa katseelta.
Kuten olen ehkä ennenkin maininnut, yleensä en pidä kirjoista joiden tapahtumia kuvataan useamman kuin yhden henkilön näkökulmasta. Siinä käy helposti niin, että alan pitää toisesta enemmän, ja toisen kappaleet tuntuvat pakkopullalta. Oletin aluksi, että Aomamesta tulisi suosikkini, mutta päädyinkin pitämään Tengon luvuista enemmän. Silti Aomamenkaan luvut eivät tuntuneet turhilta tai pakkopullamaisilta, vaan pidin niistä lähes yhtä paljon. Ehkä Aomamen ja Ayumin miestenmetsästysreissut eivät ihan hirvittivästi kiinnostaneet, mutta niitäkään ei ollut niin paljoa, että se olisi haitannut.
Aomame ja Tengo vaikuttivat hyvin erilaisilta hahmoilta, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään, ja olikin mielenkiintoista nähdä, miten heidän tarinansa alkoivat hiljalleen lähestyä toisiaan. Pidin siitä, miten molempien menneisyydestä hiljalleen paljastui asioita, jotka odottamatta sopivatkin yhteen. Myös Fuka-Eri oli hyvin kiinnostava hahmo, vaikka tuntuikin olevan yhtä hidastempoinen kuin itse tarinakin. Ilmakotelosta ja pikkuväestä kerrotaan aluksi hyvin vähän, suurin osa jätetään arvailun varaan. Se lisäsi tarinan kiinnostavuutta, sillä juuri nämä asiat aluksi tuntuivat kaikkein kiinnostavimmilta. Eteenpäin lukeminen innosti, koska asioista tahtoi saada enemmän selville.
Aluksi siis pidin kirjasta kovasti, mutta lopulta tarinan hidastempoisuus alkoi käydä puuduttavaksi. Näin kävi jo toisen osan lopulla, mutta kolmannen osan alussa se alkoi suorastaan ahdistaa. Alusta asti hitaasti edennyt tarina pysähtyi kokonaan paikalleen. Oli vain ruuanlaittoa, teen keittämistä, parvekkeella istumista... Kaikki tuntuivat pidättävän hengitystään ja vain odottavan. Odottamisella toki oli suuri rooli Aomamen elämässä tuolla hetkellä, mutta itselleni se kävi liian raskaaksi. Tuntui kuin olisin joutunut Aomamen kanssa lukituksi neljän seinän sisälle, samaa kaavaa noudattaviin ja itseään toistaviin päiviin. Tarinan yllä alati leijuva vaaran tuntu teki sen vielä ahdistavammksi. Luin enää vain muutaman sivun pätkissä, eikä kirjaan lopulta tehnyt mieli tarttua enää ollenkaan.
Sain kaksi ensimmäistä osaa luettua jo marraskuussa, ja kolmas osa oli siitä asti kesken. Tämän vuoden puolella en ollut edennyt lukemisessa kuin ehkä kolmisenkymmentä sivua. Niinpä päätin lopulta luovuttaa ja palauttaa kirjan lukemattomana kirjastoon. Olin tuolloin päässyt sivulle 131, ja olo oli jokseenkin helpottunut luovuttamispäätöksen jälkeen.
Saattaa olla, että kokeilen viimeisen osan lukemista joskus uudelleen, mutta nyt tuntuu siltä, että haluan hetken lukea jotain ihan muuta ja antaa koko kirjan toistaiseksi painua unohduksiin.
---
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Japani
2,5/5
Pauliina Rauhala - Taivaslaulu
Gummerus, 2013
s.281
Minä ikävöin enkä ikävöi.
Ihmiskuvastimesta näen mikä minä olen.
Olen kahlittu nainen.
Olen vatsani vanki enkä pysty suunnittelemaan elämää yhdeksää kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä kannan lasta, minä lakkaa kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa.
s. 38
Kaisla on alkanut pyytää syntejään anteeksi joka ilta. Yksi kerta ei riitä, joskus tarvitaan kolmekin ennen kuin uni tulee. Iltarukous on myös pitkittynyt, ja hän aloittaa siunattavien kasvavan luettelon monta kertaa alusta, kun joku aina unohtuu. Ihana herkkä pieni tyttö, sanoo Virtasen Maria, kun kerron hänelle, oikea taivaan taimi. Kamalan ahdistunut lapsi, minä ajattelen ja talletan perheneuvolan puhelinnumeron kännykkään.
s. 53
---
Vilja on nuori lestadiolainen perheenäiti, jolla on kolme pientä lasta - ja neljäs tulossa. Aviomies Aleksi käy töissä, Vilja pysyy lasten kanssa kotona. Pitäisi jaksaa hymyssä suin pitää koti siistinä, hoitaa lapsia, tehdä ruokaa, käydä kokouksissa, leipoa pullaa myyjäisiin ja pakastimeen vastaisen varalle. Viljasta tuntuu, ettei elämällä ole hänelle mitään muuta tarjottavaa, ettei hänellä ole oikeutta edes odottaa mitään muuta. Hän on olemassa vain synnyttääkseen lapsia. Oman aviomiehen kanssa ei voi olla ilman ainaista pelkoa, ja kaikki muut äidit jaksavat paremmin ja enemmän, valittamatta. Toisten uskovien naisten kanssa voi kyllä jakaa pienet surut ja itkut, joista sitten yhdessä koitetaan selvitä eteenpäin. Mutta syvää, mustaa masennusta ei voi jakaa.
Ja äitiysneuvolasta saadaan uutisia, jotka lopullisesti saavat Viljan romahtamaan.
Pitäisikö jäädä vai lähteä, kun molemmat vaihtoehdot tuntuvat yhtä vaikeilta?
---
Varasin Pauliina Rauhalan Taivaslaulun kirjastosta viime syksynä, ja olin tuolloin varausjonossa sijalla 46. Kirjaa tulikin sitten odotettua kuukausikaupalla, ja sillä aikaa törmäsin netissä toinen toistaan ylistävämpiin arvosteluihin. Odotukseni kirjan suhteen olivat siis hyvin korkealla, kun sain kirjastosta viimein tekstiviestin varauksen saapumisesta. Heti kirjan lukemisen aloitinkin, ja luin sen nopeasti kokonaan. En kuitenkaan oikeastaan siksi, että se olisi ollut hyvä.
Pakko myöntää, että olin Taivaslauluun pettynyt. Osaltaan tähän vaikuttaa varmasti se, miten korkealle kaikki hehkutus oli odotukseni saanut. Luultavasti en olisi pitänyt kirjasta, vaikka en olisikaan etukäteen kuullut siitä mitään, mutta odotusten ollessa näin korkealla pettymys oli paljon karvaampi. Ilman ennakkoasenteita pettymys ei olisi ollut niin suuri.
Olen lukenut paljon ylistystä kirjan runollisesta kielestä, mutta minun mielestäni se oli ehdottomasti kirjan huonoin puoli. Toki kaunista kieltä on mukava lukea, mutta Taivaslaulussa oli mielestäni yritetty liikaa ja vedetty pahasti yli. Kieli oli niin vertauskuvallista ja koukeroista, etten saanut siitä minkäänlaista otetta. Tuntui, kuin olisin lukenut runokirjaa - enkä minä yleisesti ottaen pidä runoista. Mitään ei sanottu suoraan, kaikesta puhuttiin vertauskuvin ja kierrellen, niin että välillä olisi tehnyt mieli ravistella joko kirjaa tai kirjailijaa. Ihastumisen sijaan kirjan koukeroinen kieli sai minut vihastumaan, tuli typerä ja sivistymätön olo. Jopa osa kirjan sisällöstä meni minulta ohitse kirjan kielen takia, mikä mielestäni kertoo siitä, että runollisuuden tavoittelussa on menty liian pitkälle - ja lujaa.
Olisin luultavasti pitänyt kirjasta paljon enemmän, jos teksti olisi ollut vähän maanläheisempää.
Lestadiolaisuus aiheena kiinnostaa minua, samoin kuin suljetut yhteisöt muutenkin, ja se olikin suurin syy siihen, miksi kirjaan alunperin tartuin. Se oli myös toinen asia, jossa petyin. Kerronta oli niin kiemuraista ja sekavaa, etten tuohon yhteisöön liittyen saanut kirjasta mitään irti. En näin jälkeenpäin miettiessä edes muista koko kirjasta kauhean paljoa. Henkilöiden ahdistuksestakaan en saanut oikein otetta, vaikka se olikin kirjassa hyvin keskeinen teema. En päässyt siihen sisälle, seurasin vain vähän pitkästyneenä vierestä.
Uskon kyllä, että joillekin Taivaslaulu saattaa olla hyvin koskettava ja järisyttävä kirja. Ikävä kyllä minulle se ei sellainen ollut. Ei edes mitenkään merkittävä. Luultavasti en lukisi tätä kirjaa uudelleen, vaikka joku sitä tuliskin minulle tarjoamaan. Rankasta aiheesta huolimatta kirja ei herättänyt minussa muita tunteita kuin ärtymystä. Sanoisin, että hyvä tarina oli pilattu kielen liiallisella koukeroisuudella ja vaikeaselkoisuudella.
Kohdunpoisto on suomen kielen kaunein sana.
s. 137
---
2/5
Pekka Hiltunen - Sysipimeä
Wsoy, 2012
s. 362
Yhtä olennaisia ovat ne aiemmat videot, mustat ja mykät. Joukko pimeyden kuvauksia, joiden tarkoitus on herättää pelkoa. Vaikka niissä ei näy mitään, ne raottavat ovea johonkin pelottavaan paikkaan. --- Ja vaikka videot ovat täydellisen äänettömiä, kyllä niihin liittyy ääni. Se syntyy katsojien hämmennyksestä, kaikesta ihmetyksestä ja keskustelusta, jonka videot saavat aikaan. Epäuskoisista pahoinvoinnin ja säikähdyksen äänistä, joita pääsee ilmoille, kun katsoo videota, jossa potkitaan.
(Tuntuu muodostuneen jo tavaksi, etten muista sivunumeroita....)
---
Suomalaistaustainen Lia työskentelee Studiossa, jota voisi kai kuvata jonkinlaiseksi nykyaikaiseksi salapoliisitoimistoksi. Studion porukka on melko värikästä, ja Lia on ryhmän uusin tulokas. Studio ottaa tutkittavakseen tapauksen, jossa suosittu radiotoimittaja on joutunut syytetyksi alaikäiseen tyttöön sekaantumisesta. Mari ei näet usko, että mies on oikeasti tehnyt sitä, mistä häntä syytetään.
Samaan aikaan erinäisten ihmisten YouTube-käyttäjätilejä hakkeroidaan, ja niille lisätään mustia, äänettömiä videoita. Vaikka videoilla ei näyt mitään, ne aiheuttavat ihmisissä huolestuneisuutta ja ahdistusta. Tuntuu, kuin saisi viestejä suoraan paholaiselta. Videot herättävät luonnollisestikin median huomion, mutta Studiota ne eivät aluksi erityisesti kiinnosta. Vasta, kun videoiden tilalle aletaan lisätä raakoja videoita ihmisten potkimisesta, Studio kiinnostuu tapauksesta. Etenkin, kun alkaa vaikuttaa siltä, että videoiden tekijä haluaa hyökätä nimen omaan homoja vastaan.
Tapausta selvitellessä Studio kokee myös järkyttävän vastoinkäymisen. Jotain sellaista, mitä ei halua uskoa todeksi. Tapahtumien jälkimainingeissa Lia pääsee myös lähemmäs etäistä ja yksityisyydelleen tarkat rajat vetävää Maria, ja alkaa ymmärtää paremmin, miksi nainen on sellainen kuin on.
---
Tätä kirjaa lukiessa unohdin totaalisesti kirjoittaa siitä muistiinpanoja ylös, joten en muista kirjan tapahtumia enää aivan hirvittävän selkeästi. Pyydän siis anteeksi, jos tästä arvostelusta tulee hieman vajavainen...
En ole lukenut sarjan avausosaa, Vilpittömästi sinun, mutta se ei juurikaan lukemista haitannut. Asioita valotettiin kirjan alussa sen verran hyvin, että pääsin kyllä kärryille siitä mitä oli meneillään. Suoraan sanottuna kirja ei houkutellut avausosan lukemiseen, ja saattaakin hyvin olla, että se jää kohdallani lukematta. Saattaa tietysti johtua lukemisjärjestyksestäkin, aloitusosa olisi saattanut kiinnostaa minua enemmän, jos en olisi lukenut tätä ensin. Miten sitten päädyin toiseen osaan, enkä siihen ensimmäiseen? Puhtaasti tarttumalla kirjaan kirjastossa ja kiinnostumalla sen takakannen tekstistä. YouTube-tilien hakkerointu mustien videoiden lisäämiseksi herätti kiinnostukseni siinä määrin, että halusin lainata kirjan heti, enkä malttanut lukea ensimmäistä osaa ensin. Etenkin, kun sitä ei edes kirjastossa ollut paikalla sillä hetkellä.
Tarina alkaa radiotoimittajan ongelmien ratkomisella, mikä tuntui omasta mielestäni jokseenkin irralliselta. Takakannen perusteella osasin odottaa mihin suuntaan tapahtumat lähtisivät, enkä oikein tiennyt, miten kyseinen radiotoimittaja siihen liittyi. Ja lopulta sitten selvisi, että ei hän liittynytkään, vaan tämä oli täysin irrallinen sivujuoni. Ja mielestäni aika hämmentävä sellainen. Koko radiojuontaja unohdettiin kirjan keskiosaksi täysin, ja kun häneen kirjan lopulla palattiin, sain hetken muistella, kuka koko tyyppi edes oli. Joten kyllä, tämä sivujuoni tuntui jotenkin oudolta ja tarpeettomalta.
Kun aloin hahmotella tätä arvostelua, huomasin ydinsanani olevan epäuskottavuus. Käytin sitä useassa kohdassa, vaikken kirjaa lukiessa ollutkaan kiinnittänyt moiseen erityisempää huomiota. Epäuskottavia asioita oli mielestäni kaksi, ja näihin haluankin pureutua vähän lähemmin:
Studio tuntui jotenkin vähän utopistiselta kokoonpanolta. Rahaa on vaikka millä mitalla, ja kaikki tuntuu onnistuvan. Studio kohtaa tarinan aikana kyllä varsin pahoja vastoinkäymisiäkin, mutta mielestäni sekään ei horjuta tätä täydellistä vaikutelmaa kovin paljoa. Studio on ideana kiinnostava, ja luin siitä mielelläni, mutta minun on vaikea kuvitella tällaista tapahtumassa oikeasti, kirjan sivujen ulkopuolella. Siksi suhtautumiseni Studioon oli hieman ristiriitainen.
Sitten Mari hahmona... Mari tuntuu kirjan alussa kylmältä ja epärealistisen kovalta, luotaantyöntävältä. Kirjan alussa en siis voi sanoa Marista pitäneeni. Marin menneisyyttä kuitenkin valotetaan tarinan edetessä, ja se oli hyvin kiinnostavaa luettavaa. Sympatiani Mari kyllä sai puolelleen, mutta hahmon uskottavuutta tämäkään ei silmissäni oikein nostanut. Lisäksi Mari reagoi todella voimakkaasti Studion kohtaamaan kriisiin, mikä on mielestäni täysin ristiriitaista kaiken muun hänestä tietämäni kanssa. Muistelen, että jossain kohdassa kirjaa sanottiin, että Marin menneisyys valottaa hänen suhtautumistaan vaikeisiin asioihin. Minulle jäi kuitenkin lopulta avoimeksi, miten hänen menneisyytensä olisi pitänyt asiaa valottaa. (Sikäli kuin kirjassa siis todella sanottiin niin, enkä vain muistele omiani...) Kaiken kaikkiaan Marin hahmo oli minun mielestäni jokseenkin epäuskottava.
Kirja tuntui kummallisen pinnalliselta. Aiheet olivat ajankohtaisia ja pelottaviakin, sellaisia jotka koen hyvin helposti ahdistaviksi. Silti en tätä kirjaa lukiessa ahdistunut ollenkaan. En nyt sano, että ahdistuminen olisi mitenkään mukava tunne tietenkään :D Mutta se, etten ahdistunut yleensä ahdistaviksi kokemistani aiheista, kertoo mielestäni kirjan pinnallisuudesta. Jotenkin tuntui, että minun ja kirjan tapahtumien välissä oli jonkinlainen verho. Tapahtumat eivät tulleet kovin lähelle. Siksi esimerkiksi Studion väen voimakas reagoiminen potkimisvideoihin tuntui liioitellulta, vaikka tiedänkin, ettei se ollut. Reagoisin itse varmasti samalla tavalla, ehkä voimakkaamminkin. Silti sen lukeminen kirjan sivuilta ei tuntunut aivan täysin uskottavalta, en osannut samaistua siihen.
Kirjassa riehuva sarjamurhaaja oli ehdottomasti kiinnostava, ja luin innolla eteenpäin saadakseni tietää mitä sillä saralla seuraavaksi tapahtuu. Murhaaja on äärettömän kiihkeä fani, itse asiassa liiankin kiihkeä. Hänen fanituksensa menee pahasti ylitse, mikä kulminoituu hänen suorittaminaan murhina. Tämä aihe oli kiinnostava, koska fanius on helposti pakkomielteeksi muodostuva asia joidenkin kohdalla. Ikävä kyllä en murhaajan fanituksen kohteesta ihan kauhean paljoa tiedä, joten sikäli en ehkä saanut tästä ihan niin paljon irti kuin olisin voinut. Esimerkiksi jostain omasta fanituksen kohteesta tällaisen tarinan lukeminen tulisi varmaan vielä enemmän iholle. Näinkin nämä murhat olivat kyllä todella kiinnostavia, etenkin yhdistettynä YouTubeen ja mediaan muutenkin.
Tarinan loppu jäi aika latteaksi. Olisin halunut tietää enemmän siitä, mitä murhaajan kynsistä selvinneille uhreille lopulta tapahtui, mutta siitä ei kerrottu juuri mitään. Tämä harmitti kovasti, ja siksi olin kirjan loppuun jokseenkin pettynyt. Tavallaan tuntui, kuin tarina olisi ehkä loppunut vähän kesken. Sarjalle tosin on tulossa jatkoakin, joten eihän sitä voi tietää, josko tähän vielä myöhemmin palataan... Ikävä kyllä pidän sitä melko epätodennäköisenä.
Kirjan hahmot jäivät vähän etäisiksi, en oikein kiintynyt kehenkään. Lempihahmoni oli kuitenkin ehdottomasti Marin isoäiti, ihastuttavan suoranainen nainen! Hänestä olisin voinut lukea vaikka kuinka paljon :D
Luultavasti näin arvostelun lopuksi vaikuttaa siltä, etten pitänyt Sysipimeästä. Se ei kuitenkaan ole totta, vaan minulla oli oikein mukavaa kirjaa lukiessa. Tämä kirja tuli luettua myös aika nopeasti, oli tarina sen verran kiinnostava. Tunteeni kirjaa kohtaan näin jälkikäteen ovat jokseenkin hämmentyneet. Pidin kirjasta todella paljon, mutta silti siinä oli mieltäni häiritseviä ja epäuskottavia elementtejä suhteellisen paljon. Turhien sivujuonien karsimisella ja epäuskottavuuksien hiomisella tästä tarinasta olisi varmasti voinut saada aikaiseksi kirjan, jota olisin suorastaan rakastanut. Hyvin todennäköisesti luen sarjan seuraavankin osan, ja pidän kiihkeästi peukkuja seuraavan osan uskottavuuden suhteen!
---
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Englanti
3/5
