Renée Knight - Kenenkään ei pitänyt tietää

Renée Knight - Kenenkään ei pitänyt tietää
Otava, 2015
s. 318
Alkuteos: Disclaimer, 2015
Suomentaja: Arto Schroderus 

---

Mitä tekisit, jos tajuaisit lukemasi kirjan kertovan itsestäsi ja kaikkein tarkimmin vartioidusta salaisuudestasi? Niin käy Catherinelle, joka alkaa lukea yöpöydälleen ilmestynyttä kirjaa, jota hän ei muista ostaneensa. Kenenkään ei pitänyt tietää kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneista asioista, joista Catherine pian tajuaa lukevansa kirjan sivuilta. Kuka tietää hänen tarkimmin vaalitun salaisuutensa, kuka on voinut kirjoittaa kirjan, ja mistä se on ilmestynyt ensin hänen ja sitten myös hänen läheistensä elämiin? Catherine tietää, että hänen pitää selvittää salaisuus kirjan takana, jos hän ei tahdo omien salaisuuksien selviävän kaikkien tietoon. 

--- 

Pitkä hiljaiselo päättyköön tähän dekkariin ja Renée Knightin esikoisteokseen, jonka bongasin hiljattain kirjablogien maailmassa seikkaillessani. Riittävän kiinnostavalta se ei vaikuttanut lukulistaan lisäämistä varten, mutta kun sitten törmäsin kirjaan kirjaston pikalainahyllyssä, päätin kuitenkin poimia sen mukaani. Koska pikalainan lukemiseen oli aikaa vain viikko, ja käytin viikon alun lukemalla loppuun Gillian Flynnin Kiltin tytön, niin tämän kirjan kanssa tuli hiukan kiire. Sivuja oli kuitenkin vain kolmisensataa, joten mistään hirmuisesta urakasta ei ollut kyse, ja kirja oli sen verran kiinnostavakin, että sitä luki mielellään. Kirjaa on verrattu Kilttiin tyttöön, jonka sattumalta luin juuri ennen tähän kirjaan tarttumista, ja kieltämättä näin teosten yhdenkaltaisuuden. Kenenkään ei pitänyt tietää tuntui kuitenkin hieman laimennetulta Kilttiin tyttöön verrattuna - jos sinun pitää valita näistä kahdesta, niin suosittelen tarttumaan Kilttiin tyttöön. Kiltin tytön lisäksi mieleeni tuli syystä tai toisesta kirjan Kun suljen silmäni, josta olen kirjoittanut tähän blogiin. En oikein osaa sanoa mikä kirjoissa tuntui niin samanlaiselta, mutta jostain syystä Kun suljen silmäni tuli kuitenkin useamman kerran mieleeni kesken lukemisen. 

Alussa oli harmillisen paljon vihaamaani salaisuudella mässäilyä. Lukijalle tehtiin selväksi, että jokin salaisuus kaikilla nyt selkeästi on, mutta siihen ei vahingossakaan kajottu niin paljoa, että lukija olisi päässyt tarttumaan siihen. Se ainoastaan leijui kaiken yläpuolella ja siitä huomautettiin aina välillä, jotta sitä ei vain missään nimessä päässyt unohtamaan. Se ärsytti ensimmäisten lukujen aikana lähes luvattoman paljon ja varmasti pilasi alun lukukokemuksestani, sillä en vain kestä sellaista vihjailemista. Tämä jäi onneksi pois tarinan lähtiessä etenemään, ja sitten minun oli helpompi nauttia lukemisesta ja uppoutua tarinaan. Toinen hieman häiritsevä asia oli se, että kaikki muut tarinan henkilöt oli kirjoitettu yksikön kolmannessa persoonassa, mutta yksi oli minäkertoja. Tavallaan ymmärrän mistä tämä päätös johtui, mutta minäkertojasta hän-muotoon hypätessä olin aina hetken verran hämmentynyt persoonan vaihtumisesta. Siihenkin tottui kirjan edetessä, mutta alussa se tuntui minusta hyvin hämmentävältä. 

Lempihahmoa en osaa kirjasta nimetä - kaikki henkilöt ja koko tarina jotenkin hiukan etäisiksi. Tämä ei sillä tavalla päässyt iholle, kuin esimerkiksi Kiltti tyttö minun kohdallani pääsi, eikä tämä oikeastaan herättänyt tunteitakaan. Ihan kiva kirja, mutta oikeastaan minulla ei ole tästä sen kummempaa sanottavaa. Jotenkin sen kyllä huomaa, että kyseessä on Knightin esikoisteos, sillä vaikka tarina onkin taitavasti rakennettu, niin siitä puuttuu se jokin. Kaikesta tuntui puuttuvan tietynlainen syvyys, ja ainakin itselleni hahmotkin jäivät kovin pinnallisiksi. Jatkan nyt vertaamista Kilttiin tyttöön, pahoitteluni siitä - kirja on vain vielä niin tuoreessa muistissa, kun luin nämä kaksi peräkkäin. Kiltti tyttö kuitenkin askarrutti vielä lukemisen jälkeenkin, ja pidinpä siitä niinkin paljon, että kiikutin sen siskolleni luettavaksi. Tämän kirjan kanssa ei kuitenkaan käynyt kumpaakaan. Se oli hyvin helppo unohtaa heti kansien sulkemisen jälkeen, ja kun minulta kysyttiin mitä mieltä olin, vastasin vain, että Kenenkään ei pitänyt tietää oli ihan okei. Ehkä kirja kärsi siitä, että luin sen heti Kiltin tytön jälkeen - en osaa sanoa, olisinko pitänyt siitä enemmän tätä tahatonta vertailua toiseen kirjaan. 

---

2,5/5

Ursula Poznanski - Sokeat linnut

Ursula Poznanski - Sokeat linnut
Atena, 2014
s. 425
Alkuteos: Blinde Vögel, 2013
Suomentaja: Anne Mäkelä


Me kaikki tuudittaudumme kovin mielellämme turvallisuudentunteeseen. Kokemukseni mukaan kuitenkin pisimpään selviävät ne, jotka hyväksyvät epämiellyttävän totuuden. Kyllä minäkin uskoisin riemumielin älyttömään sattumaan, se vain olisi hyvin tyhmää. Yhtä tyhmää kuin virhe, jonka te teette: pidätte itseänne anonyymeina, luulette, ettei teihin pääse käsiksi. Vaikka teidän olisi pitänyt tajuta tapahtuneet päivänselvästi: ne ovat verenpunaisia merkkejä, jotka jokaisen teistä olisi pitänyt ymmärtää. 
(s. 100) 

---

Salzburgilaiselta leirintäalueelta löytyy kaksi ruumista, joista toinen on kuristettu ja toista on ammuttu päähän. Poliisit ovat nopeasti valmiita julistamaan tapauksen murha-itsemurhaksi, mutta Beatrice Kasparyn mielestä tapahtuneessa on jotain hämärää. Kaikki palaset eivät sovi yhteen ja avoimia kysymksiä on liikaa. Beatrice tuntuu kuitenkin olevan yksin uskomuksensa kanssa, joten hän lähtee omin päin tutkimaan hyvin hataralla pohjalla olevaa johtolankaa: Facebookin runoryhmää, johon molemmat uhrit kuuluivat. Kovin paljon runoryhmää harmittomampaa paikkaa on ehkä vaikea kuvitella, mutta Beatrice alkaa saada työkavereita puolelleen, kun seuraava runouden ystävä löydetään kuolleena.

Murhatutkimus ei ole ainoa päänvaivaa aiheuttava asia, vaan myös Beatricen pomon käytös kummastuttaa niin häntä kuin työkavereitakin, eikä Beatrice ole aivan selvillä tunteistaan työpariaan Florinia kohtaan. Tämän tekee vielä hankalammaksi se, että Florin kamppailee tahollaan saadakseen etäsuhteen naisystävänsä kanssa toimimaan. Myös kotirintamalla riittää tekemistä, sillä etsivän ja äidin roolien yhdistäminen ei aina onnistu läheskään saumattomasti, ja Beatricen ex-mies ja lasten isä tuntuu tekevän kaikkensa saadakseen Beatricen tuntemaan olonsa huonoksi.

---

Siitä on jo vierähtänyt hetki, kun sain Ursula Poznanskin uuden kirjan luettua, mutta selailin yhä minulla lainassa olevaa kirjaa ennen kuin aloin kirjoittaa, ja se sai tapahtumat palaamaan melko hyvin mieleeni. Luin Poznanskin esikoisteoksen puolisentoista vuotta sitten, ja tunteeni sen suhteen olivat hieman ristiriitaiset, joten luvassa on varmaan väistämättäkin hieman vertailua näiden kahden kirjan välillä. Jos et ole lukenut arvosteluani esikoistoksesta Vii5i, niin löydät sen [url=http://metsanpeikon.blogspot.fi/2014/01/ursula-poznanski-vii5i-atena-2013-s.html]täältä[/url]!

Sokeiden lintujen idea on vähintäänkin yhtä kiinnostava ja ajankohtainen kuin esikoisteoksenkin: Vii5i kietoutui geokätköilyn ympärille, ja Sokeiden lintujen keskiössä on Facebook-ryhmä. Mikäpä sen ajankohtaisempaa nyt, kun lähes kaikilta löytyy oma Facebook-tunnus, ja kun suurin osa jäsenistä on mukana ryhmässä jos toisessakin. Sosiaalista mediaa on käytetty romaaneissa vielä melko vähän, joten aihe on ajankohtaisuutensa lisäksi myös tuore, ja itse kiinnostuin kirjasta heti siitä kuullessani. Lisäksi Vii5i oli sen verran kiinnostava kirja, että olin ehdottomasti halukas tutustumaan Poznanskin tulevaan tuotantoon. Lopulta Sokeiden lintujen kanssa kävi kuitenkin samalla tavalla kuin Poznanskin esikoisenkin, enkä pitänyt siitä niin paljon kuin olisin halunnut. Päälimmäiset tunteeni ovat ristiriitaiset, sillä kirjan idea on nerokas ja olisin hirveästi halunnut rakastaa kirjaa, mutta toteutuksessa jokin jäi uupumaan.

Suurimmat ongelmat omalla kohdallani olivat juonen toteutuksessa. Lähtöasetelma on hirvittävän kiinnostava, ja odotin innolla mitä Facebook-ryhmän ympärille kietoutuvien murhien takaa löytyy. Juonikuviot alkaessa hiljalleen hahmottua isommaksi kokonaisuudeksi, muuttuu tarina kuitenkin hieman epäuskottavaksi. Beatricen oivaltama yhteys ryhmässä julkaistujen runojen välillä tuntuu kaikkea muuta kuin ilmeiseltä, ja sen johdattaessa Beatricea eteenpäin muuttuvat asiat aina vain uskomattomammiksi. Runoryhmän takaa paljastuva tarina kurottaa juurensa kauas menneisyyteen, tapahtumiin, joilla on runouden kanssa todella vähän tekemistä. Mielestäni juoni kasvaa jossain vaiheessa liian suureksi ja monimutkaiseksi ja alkaa sen seurauksena sortua omaan niskaansa. Kaiken selvitessä ja palasten lopulta loksahdellessa paikoilleen oma oloni oli lähinnä epäuskoinen ja hieman hämmentynyt.

Kirjan henkilöistä pidin huomattavasti enemmän kuin edellisen kirjan kohdalla. Esikoisteoksessa Beatrice ärsytti minua suunnattomasti, vaikka en enää selkeästi muistakaan kaikkia syitä siihen. Nyt paikoittain jopa pidin Beatricesta, ja moni minua hänessä ärsyttänyt asia tuntui korjaantuneen tai ainakin muuttuneen parempaan suuntaan. Poznanski on mielestäni ehdottomasti kehittynyt hahmojen luomisessa kirjojen välillä, ja se oli mukava huomata. Toisaalta nyt Beatricen ärsyttävien piirteiden tilalle oli astunut tietynlainen täydellisyys. Olen dekkareita lukiessani ennenkin miettinyt tätä: miksi sen pitää olla aina päähenkilö, joka päättelee kaiken oikein? Sokeissa linnuissa oli osan ajasta hyvin vahvasti näkyvillä monista muistakin dekkareista tuttu asetelma, jossa Beatrice teki suorastaan uskomattomilta tuntuvia päätelmiä ja johdatti tutkimusta yksin oikeaan suuntaan, vaikka kukaan muu ei ollut hänen teorioidensa tukena. Tämä on dekkareita lukiessa aina mielestäni hyvin ärsyttävää, ja niin oli Sokeiden lintujenkin kohdalla.

Juoni oli mielestäni myös tasapainotettu esikoisteosta paremmin. Vii5i-kirjaa lukiessa minua ärsytti ja paikoitellen jopa pitkästytti se, että alkupuolella tarina eteni todella hitaasti. Keskityttiin lasten hoitamiseen, viinin juomiseen ja ties mihin muuhun sen sijaan, että olisi keskitytty itse kirjan juoneen. Nyt tämä oli mielestäni korjaantunut, enkä muista kertaakaan törmänneeni loputtoman tuntuiseen arjen pikkuasioiden kuvailemiseen. Arjen asiat oli sekoitettu paremmin rikostutkinnan lomaan: toimintaa ei ollut liikaa, mutta tarina ei myöskään tuntunut junnaavan paikkoillaan tai keskittyvän epäolennaisuuksiin. Toisaalta kun Vii5i pääsi alun hitauden ylitse, se tempasi mukaansa sellaisella voimalla, että kirjan käsistä laskeminen oli mahdotonta ennen viimeisenkin sivun lukemista. Sokeiden lintujen kohdalla en muista minulle käyneen näin, vaan tämä imu tuntui puuttuvan, enkä niin palavasti välittänyt saada tietää miten lopussa kävisi. Juoni oli siis tasapainoisempi kuin esikoisteoksessa, mutta minun mielestäni ikävä kyllä myös kokonaisuutena tylsempi.

Hahmoista suosikkini on edelleen ahkera, iloinen ja kaikesta innostunut Stefan. Soisin mielelläni Stefanin olevan suuremmassakin roolissa kirjoissa, sillä nyt hänet oli jätetty hyvin selkeästi vain sivuhahmoksi. Sellaiseksi, joka ilmestyy paikalle kun tarvitaan, mutta joka heti sen jälkeen unohdetaan johonkin.

Kokonaisuudessaan kyllä pidin Sokeista linnuista, mutta pienoisella varauksella ja vähän ristiriitaisin tuntein. Aion siitä huolimatta ehdottomasti lukea Poznanskin seuraavankin kirjan sillä toivon, että hän vielä kirjoittaisi kirjan, jota rakastaisin niin paljon kuin olisin halunnut Sokeita lintuja rakastaa.

3,5/5
Muistan millaista oli, kun ei ollut mitään menetettävää. Se tekee tokkuraiseksi, huumaa pitkäkestoisemmin kuin yksikään huume. Kuinka olinkaan halveksinut heitä, pikku ihmisiä, joiden piti pitää kaikesta kiinni ja jotka eivät pystyneet kohtaamaan minua vapaina ja nauramaan päin naamaa, niin kuin minä olisin tehnyt heidän sijassaan. 
(s. 60)

S.J. Watson - Kun suljen silmäni

S. J. Watson - Kun suljen silmäni 
Bazar, 2012
s. 385
Alkuteos: Before I go to sleep, 2011
Suomentaja: Laura Beck

Tänä aamuna heräsin hyvin varhain, ja hän nukkui vieressäni. Jälleen muukalaisena. Huone oli pimeä, hiljainen. Makasin jäykkänä pelosta, tietämättä kuka tai missä olin. En voinut ajatella muuta kuin lähtemistä, pakenemista, mutta en pystynyt liikkumaan. Mieleni tuntui tyhjiin ammennetulta, ontolta, mutta sitten pintaan kohosi sanoja. Ben. Aviomies. Muisti. Onnettomuus. Kuolema. 
(s. 149)

---

Chrstine herää vieraasta makuuhuoneesta vieraan miehen vierestä vailla mitään muistikuvia siitä, kuinka on sinne päätynyt. Paniikissa hän pakenee kylpyhuoneeseen, missä peiliä ympäröivät valokuvat hänestä ja makuuhuoneen oudosta miehestä, ja peilistä vastaan katsoo oletettua kaksikymmentä vuotta vanhempi nainen. Miehen, Benin, herättyä selviää, että he ovat olleet pitkään naimisissa, ja että Christine kärsii amnesiasta, joka pyyhkii hänen muistinsa tyhjäksi joka yö. Hänen pitää joka aamu opetella oma historiansa uudelleen, koska hän ei herätessään muista siitä mitään.

Benin lähdettyä töihin Christine saa puhelun mieheltä, joka kertoo olevansa hänen lääkärinsä, jota Christine on tavannut salassa aviomieheltään. Lääkäri on antanut Christinelle päiväkirjan, johon kirjoittaa päiviensä tapahtumat muistiin, koska uskoo sen auttavan naisen muistin palautumista. Itse kirjoitettu päiväkirja tuntuu kuin jonkun toisen kirjoittamalta, mutta sen kautta Christine sukeltaa omaan tarinaansa, joka herättää paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ennen kaikkea miksi Benin tarinat eivät ole johdonmukaisia, ja tahtooko mies todella Christinen saavan muistinsa takaisin. Päiväkirjan etusivulta Christine löytää uhkaavilta tuntuvat sanat: Älä luota Beniin. 

---

Luin tästä kirjasta jonkun blogista arvostelun ja tiesin heti, että haluan saada kirjan hyppysiini. Tämän oli tosin tainnut todeta muutama muukin, sillä mun piti kokeilla onneani muutamaan kertaan, ennen kuin satuin kirjan kanssa samaan aikaan kirjastoon... :D Varailen kirjoja todella harvoin, musta on jotenkin mukavaa bongailla kirjoja ns. "sattumalta". Yleensä turvaudun varaamiseen vain, jos kyseessä on joku kirja, jonka haluan käsiini todella pahasti, tai jos en ole pitkään aikaan yrityksistäni huolimatta onnistunut bongaamaan jotain kirjaa. Kun suljen silmäni löytyi kirjastosta muutaman yrityksen jälkeen, ja aloin lukea sitä melkein saman tien sen kotiin kannettuani. 

Kirjan alkuasetelma on todella mielenkiintoinen. Amnesia ylipäätään aiheena kiinnostaa, ja kirjan sijoittaminen jännitysosastolle vihjasi, että Christinen muistinmenetyksen takaa löytyy jotain muutakin kuin pelkkä onnettomuus. Aluksi sitä saattoi kuitenkin vain arvailla, sillä Christinen kanssa jakaa hyvin todentuntuisesti epätiedoisuudentunteen siitä, kuka on kuka ja mitä ylipäätään tapahtuu. Kirjoittaja on mielestäni samaistunut Christinen tilaan todella hyvin ja kirjoittanut siitä uskottavasti. Se näkyy myös kirjan tunnelmassa, joka on yhtä hämmentynyt ja jopa ahdistunut, kuin Christinen tuntemuksetkin. Kaikkia epäilee, eikä keneenkään voi varauksettomasti luottaa. Tarina myös aukeaa lukijalle aivan yhtä pienissä palasissa ja samaan tahtiin kuin Christinelle. 

Toistoa kirjassa on arvatenkin etenkin alussa paljon, koska Christine menettää muistinsa joka yö ja joutuu joka aamu oppimaan samat asiat uudelleen. Alussa toisto ei mitenkään haitannutkaan, koska sitä oli osannut odottaa kirjan aiheen ja päiväkirjamuodon vuoksi, mutta keskivaiheilla se alkoi hieman tökkiä. Ehkä olen vähän kärsimätön ja olisin toivonut jonkinlaista kehitystä nopeammin, ja siksi toisto alkoi häiritä minua. Edistymisen puute alkoi turhauttaa, ja jossain vaiheessa aloin pelätä, ettei sivumäärä riittäisikään minkäälaiseen tyydyttävään loppuratkaisuun. Että Christinen tila jäisi sellaiseksi kuin se oli kirjan alussakin. Päästiin kuitenkin reilusti ylitse puolivälin, ennen kuin mihinkään alkoi merkittävästi tulla järkeä.  

Kirjaa lukiessa aina pohtii mielessään, mitä tarinan edetessä saattaa tapahtua ja miten kaikkia voisi päättyä, mutta ikinä ei pääse lähellekään todellista ratkaisua. Ja sitten loppua lukiessa voi todeta, että näinhän sen tietysti piti mennäkin, ja että kirjailija on keksinyt juuri oikean lopetuksen tarinalleen. Jossain kirjan puolivälissä aloin pelätä, että omat arveluni päätyisivät olemaan parempia kuin kirjan todellinen loppuratkaisu, mikä olisi kirjan kannalta ollut melko huono merkki. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt, vaan lopussa tapahtui nopealla aikavälillä monta yllättävää käännettä, jotka paljastivat totuuden kaiken takana. Eivätkä ne omat arvailuni tietenkään taaskaan päässeet lähellekään totuutta... :D 

Loppu jäi kuitenkin ikävän avoimeksi, tarina tuntui tavallaan päättyvän jopa vähän kesken. Olisin mielelläni lukenut vielä ainakin luvun verran lisää, jotta olisin saanut jonkin selkeämmän päätöksen kaikelle. Nyt kirjasta jäi hyvästä tarinasta huolimatta hieman laimea maku vaisun lopetuksen vuoksi. 

Esikoisteokseksi Kun suljen silmäni oli todella hyvä, ja lukisin mielelläni Watsonilta muutakin! :)

3,5/5

Denise Mina - Kammio

Denise Mina - Kammio 
Like, 2007
s. 437
Alkuteos: Sanctum, 2002 
Suomentaja: Risto Raitio 

Syyllinen murhaan. Murhaaja. Murhaajatar. Minun oma kultainen Susieni, kullannuppuni, höpönassuni, ristuksen rakas vaimoni.
(s. 12)

---
Lachlan Harriot on vähintäänkin sokissa, sillä hänen vaimonsa Susie on saanut tuomion sarjamurhaajan murhasta. Susie on tunnettu ja arvostettu psykiatri, ja mies, jonka murhasta häntä syytetään, oli hänen asiakkaansa. Onko mahdollista muuttua nuhteettomasta perheenäidistä ja vaimosta raa'aksi tappaksi? Siitä Lachlan on valmis ottamaan selvää, koska ei aio hylätä vaimoaan yksin vankilaan istumaan tuomiota rikoksesta, johon ei usko tämän syyllistyneen. 

Valitus Susien tuomiosta vaatii perusteluja, joten Lachlan käyttää kaiken vapaa-aikansa vaimonsa tapaukseen pureutuakseen. Pian hänen totuudenetsintänsä alkaa kuitenkin herättää enemmän uusia kysymyksiä kuin vastata vanhoihin. Miksi Susie on varastanut asiakirjoja vankilasta, jossa hänen entinen asiakkaansa kärsi tuomiotaan? Mikä hänen todellinen suhteensa nyt jo kuolleeseen vankiin oli? Ja mitä hän ei halua Lachlanin löytävän työhuoneestaan? 

---

Siitä on jo melkoisesti aikaa, kun kuin Kammion, mutta muistiinpanojani lueskellessani kirja palasi melko elävästi mieleeni. Kirjan asetelma on hyvin kiinnostava, en muista ennen törmänneeni vastaavanlaiseen, ja mahdollisen murhaajan puolison ajatusten lukeminen kuulosti hauskalta. Odotin innolla Lachlanin tutkimuksia siitä, oliko hänen vaimonsa todella syyllistynyt murhaan, ja siitä mitä kaikkea kuvion takaa mahdollisesti paljastuisi. Myöskin päiväkirjatyylinen toteutus oli kiinnostava, mutta kirjoitustyyli toisinaan hieman häiritsi. Sekaan täysin varoittamatta (ja mielestäni tarpeettomasti) ripotellut härskit ja hiukan groteskit sanat häiritsivät ja saivat olon joka kerta tuntumaan yhtä hämmentyneeltä. Muutenkin Lachlanin kerronta tuntui ajoittain hiukan tönköltä, aivan kuin kirjailija itse ei olisi aivan osannut samaistua omaan hahmoonsa. 

Kirja oli kuitenkin ajoittaisista pienistä häiritsevyyksistään huolimatta kiinnostava, ja sitä luki mielellään. Sekaan ripotellut arkiset asiat, kuten lapsen päiväkotiin vieminen ja sukulaisten kanssa riiteleminen, tuntuivat aika turhilta ja hieman puuduttavilta. Tuntui, kuin kirjalle olisi yritetty väkisin keksiä lisää sisältöä itse Lachlanin tutkimusten rinnalle, vaikka mielestäni tarinalle olisi tehnyt oikeutta, jos tällaiset turhuudet olisi jätetty pois. Arkisten asioiden kuvaamisen sijaan kirjailija olisi voinut keskittyä varsinaiseen tarinaan ja hioa siitä toimivamman. Kai näillä arkisilla asioilla oli joku suurempi merkitys, kuten kuvata elämän jatkuvuutta tai jotain, mutta minua ne lähinnä haukotuttivat. 

En tarkalleen muista missä vaiheessa tarina alkoi hajota käsiin, mutta se taisi tapahtua jossain puolivälin jälkeen. Tuntui, että mitä pidemmälle Lachlan tutkimuksissaan eteni, sitä sekavammaksi kerronta muuttui. Asioita ei selitetty lainkaan riittävän selvästi, jos niitä nyt ylipäätään selitettiin ollenkaan, ja olisin tarvinnut vähintään jonkinlaisen kaavion pysyäkseni ollenkaan kärryillä. Kerronta oli hyvin sekavaa, eikä asioita välttämättä selitetty ollenkaan, vaan niihin vain viittailtiin. Olisin tarvinnut hieman enemmän "aukiselittämistä" ymmärtääkseni missä mentiin milloinkin. Viimeiset luvut olisi varmaan pitänyt lukea toiseen kertaan, jotta olisi EHKÄ tajunnut mitä tapahtui, mutta olin loppuun niin pettynyt muutenkin, ettei minua siinä vaiheessa enää edes kiinnostanut. Halusin jättää lukukokemuksen vain mahdollisimman äkkiä taakseni. Jos joku kysyisi minulta, kuka murhaaja loppujen lopuksi oli, en pystyisi vastaamaan kysymykseen, koska minulla ei ollut kirjan lopetettua siitä minkäänlaista käsitystä. Kirjan kannalta huonoin asia on ehkä se, että minua ei jäänyt edes vaivaamaan, etten tiennyt kuka lopulta oli syyllinen. Minua ei yksinkertaisesti kiinnostanut tarpeeksi, että olisin jaksanut välittää. Se ei ole minkään kirjan kohdalla hyvä merkki, mutta ei etenkään dekkarin. 

Kirjan luettuani oloni oli lähinnä hämmentynyt ja ennen kaikkea pettynyt. Odotin kirjalta paljon enemmän, mutta se ei edes lähestulkoon vastannut odotuksiini, ja tämän kokemuksen jälkeen kierrän ikävä kyllä jatkossa Denise Minan kirjat turvallisen välimatkan päästä. 

--- 

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Skotlanti 

1/5 

Siri Kolu - Metsänpimeä

Pitkän hiljaiselon jälkeen olen palannut takaisin linjoille kera uuden arvostelun! Oikeastaan kirjoitin tämän arvostelun jo aikoja sitten, mutta silloin se jäi julkaisematta ja on vain pölyttynyt tietokoneeni uumenissa siitä lähtien. Henkilökohtainen elämäni on ollut yksi iso sotku, eikä lukemisesta ole tahtonut ihan liian pitkään aikaan tulla mitään, mutta nyt tilanne tuntuu vihdoin rauhoittuneen, ja lukeminenkin on alkanut maistua! :) Yritän läihipäivinä palata asiaan toisen vanhan mutta vielä keskeneräisen arvostelun kanssa, ennen kuin siirryn tämän vuoden puolella luettuihin kirjoihin ;) Nauttikaahan arvostelusta, ja loistavaa alkavaa kesää kaikille!

---

Siri Kolu - Metsänpimeä
Otava, 2008
s. 394

Metsä päästi vastentahtoisesti irti vasta, kun olin täysin kylmennyt, kun olin niin rajalla kuin pystyin kuolematta kokonaan. Vasta silloin nousin. Metsä päästi minut, koska se tiesi, että minä tulisi takaisin.
(s. 173)

---

Laajan kirjallisuuden linjalla lukiossa opiskeleva Laura Ranta on luokkansa priimus, joka lukee kymppejä pahaan oloonsa. Isän kuolema ja äidin turtunut masentuneisuus ovat luistaneet arjen Lauran hallinnasta, mutta omien salaisten keskittymisharjoitustensa ja kävelyretkiensä kautta hän pyrkii kontrolloimaan edes osaa elämästään. Kunnes eräs äidinkielentunti muuttaa kaiken ja esittelee Lauralle uudenlaisen pakokeinon radanvarsikaupungin puuduttavasta arjesta. Suomen salaperäinen, synkkä ja villi luonto näyttäytyy Lauralle aivan uudessa valossa. Se, mikä alkaa Lauran omina salaisina metsäretkinä, karkaa hallinnasta ja johtaa Metsän piirin, eräänlaisen salaseuran, perustamiseen. Hiljalleen Lauralle kuitenkin paljastuu pelottava totuus: metsä ei ole valmis taistelutta päästämään ketään, jonka on kerran saanut otteeseensa...

---

Kun luin ensimmäisen arvostelu Siri Kolun esikoisromaanista, tiesin että tämä kirja on ihan pakko lukea. Kehystarina vaikuttaa hyvin perinteiseltä nuoren tytön kasvutarinalta, mutta jo takakannen teksti lupaa kirjan tarjoavan myös hyvin paljon muuta. Luonto on kirjassa hyvin vahvasti läsnä, äärettömän kauniisti ja maalauksellisesti kuvattuna, mutta myös synkkänä ja ahdistavana. Metsä on ehkä jopa enemmän tarinan pääosassa kuin Laura itse. Laura on vain yksi niistä monista, joita metsä vuosisatojen kuluessa on viekoitellut otteeseensa. Metsänpimeä olisi jonain kesäpäivänä upeaa ottaa mukaan, ja lähteä lukemaan ulos, keskelle kirjassa niin suuressa osassa olevaa luontoa. En ole ihan varma, olisiko kokemus hieno vai ahdistava... Vai ehkä vähän molempia?

Lauraan samaistuminen oli minulle vaikeaa, paikoittain koin hänet lähinnä todella ärsyttävänä. Monet eri tarinat risteävät Laurassa, hän on osa niitä kaikkia, ja usein vielä hyvin suuressa osassa. Kuitenkin Laura seuraa kaikkea jotenkin ulkopuolisena, aivan kuin katselisi vain sivusta omaa elämäänsä. Minusta tuntui, että Laura ei ottanut vastuuta mistään tai tehnyt edes tietoisia päätöksiä, vaan antoi vain ihmisten ja tapahtumien pallotella itseään ja velloi omassa itsekeskeisyydessään. Pariin otteeseen tämän vuoksi olisi tehnyt mieli astua sisälle kirjaan ja ravistella Lauraa ihan kunnolla. Laura ei vain tuntunut saavan mitään otetta yhtään mistään, ja myöhemmin hän vain voivotteli tapahtumia aivan kuin ne olisivat täysin hänestä itsestään riippumattomia, eikä hän voisi vaikuttaa mihinkään mitenkään.

Kirjassa kuljetettiin rinnakkain kahta tarinaa. Suuremmassa roolissa oli seitsemäntoistavuotiaan Lauran kertomus Metsän piiristä, mutta rinnalla päästiin pienissä pätkissä kurkistamaan Lauran elämään myös joitain vuosia lukiosta valmistumisen jälkeen. Itselleni nämä tulevaisuuteen sijoittuvat pätkät jäivät jokseenkin irrallisiksi, enkä oikein tiedä mitä niillä ajettiin takaa. Ehkä niiden oli tarkoitus kuvastaa sitä, miten elämä vaikeidenkin asioiden jälkeen kuitenkin jatkuu? Tai sitä, ettei menneisyyttään pääse pakoon? (Etenkään jos on itsekeskeinen ruikuttaja niin kuin Laura.)

Pienoisen pettymyksen minulle tuotti se, että Metsän piiri oli harmillisen pienessä ja epämääräisessä roolissa. Olisin halunnut tietää Metsän piiristä enemmän, ja etenkin siitä mitä piirissä varsinaisesti tehtiin. Sitä valotettiin vasta ihan kirjan lopulla, ja silloinkin vain melko vähän. Paljon jätettiin arvailujen varaan, ja asioiden suuntaan vain vihjailtiin sanomatta mitään ihan varmasti. Ja kuten tähän mennessä on jo ehkä käynyt selväksi, minä en tällaisesta hämärän peittoon jättämisestä pidä. En sitten yhtään. Tämän arvailujen varaan jättämisen vuoksi minusta tuntui, etten saanut Metsänpimeästä irti kaikkea, mitä sillä olisi ollut tarjottavana.

Hahmoista lempparini oli ehdottomasti pieni, hauras ja epävarma Jenni, joka niin epätoivoisesti yritti päästä mukaan ja kuulua porukkaan. Ja etenkin juuri Jennin suhteen Lauran totaalinen flegmaattisuus otti minua päähän ihan erityisen paljon. Pidin myös räväkästä ja rempseästä Katjasta, joka tuntui kätkevän paljon asioita liioitellun kovan ulkokuorensa taakse. Sitä en osaa päättää, pidinkö vähiten Laurasta vai Makista... Etenkin noiden kahden yhdistelmä sai sormeni syyhyämään halusta ravistella jompaa kumpaa - tai molempia. Sekin minua hämmensi, että Lauran ja Makin suhde jäi lopulta hyvin avoimeksi, enkä ollut ihan perillä, että mitä heidän välillään lopulta tapahtui.

Esikoisteokseksi Metsänpimeä oli loistava, ja tulen ehdottomasti lukemaan enemmänkin Siri Kolun tuotantoa!

4/5

---
Minä makasin metsässä, olin maannut niin kauan, etten tuntenut enää kylmää. Tuntui siltä että lämpöni oli valunut jonnekin sammaliin. Selkäranka tuntui puun juurelta, joka painui jokaisella hengityksellä maan sisään, kutoutui muihin juuriin, juuret puhkoivat minut myös, kasvoivat sisääni, kutoivat minua selkäpuolelta kiinni verkkoonsa. Tarvitsin aina vähemmän ja vähemmän ilmaa, metsä rutisti minua niin, ettei keuhkoilla ollut enää tilaa. Viimeisellä hengityksellä kaikki sammui.
(s. 111)

Nicolas D'estienne D'orves - Pahan orvot

Nicolas D'estienne D'orves - Pahan orvot
Gummerus, 2009
s. 639
Alkuteos: Les Orphelins du Mal,2007
Suomentaja: Pirjo Thorel

"Te ja minä, me sukellamme pian historian salatuimmille vesille; alueelle, jolla ei ole minkäänlaisia lakeja ja joka usein perustuu tappaviin salaisuuksiin... --- Kukaan ei voi tulla hakemaan meitä sieltä, minne menemme. Olemme yksin, aivan yksin, te ja minä..."
(s. 66)

---

Vuonna 1995 neljä miestä löydetään samana päivänä kuolleina eri puolilta Saksaa. Kaikki neljä löydetään tismalleen samalla tavalla: alasti, rikkinäinen syanidikapseli suussaan ja oikea käsi kateissa.

Vuonna 2005 nuori journalisti Anaïs tapaa eriskummallisen norjalaisen miehen, Vidkun Vennerin, joka harrastaa kaiken natsi-Saksaan liittyvän esineistön keräilemistä. Venner on saanut oudon lähetysen: matkalaukun, joka sisältää neljä muumioitunutta oikeaa kättä. Hän on täysin vakuuttunut siitä, että kyseessä ovat kymmenen vuotta aikaisemmin Saksassa kuolleiden miesten kädet. Vidkun ei kuitenkaan tiedä, miksi joku on lähettänyt kädet hänelle, ja tahtoo sen selvittämiseen Anaïsin apua. Vain yksi asia vaikuttaa varmalta: vuonna 1995 kuolleet miehet ovat lähtöisin Lebensborn-klinikalta, natsien salaiselta siitos- ja synnytyslaitokselta.

Vennerin ja Anaïsin kaivautuessa syvemmälle natsi-Saksan ja Lebensbornin salaisuuksiin käy nopeasti selväksi, että joku on valmis tekemään mitä tahansa heidän estämisekseen. Todistusaineistoa katoilee, osa todistajista kieltäytyy puhumasta, ja osa yksinkertaisesti katoaa. Lopulta Anaïsin mielessä herää epäilys: mitä jos natsit eivät lopettaneetkaan kokeitaan sodan päätyttyä?

---

Pahan orvot oli alusta asti kiinnostava kirja, joka piti otteessaan hyvin. Tapahtumat etenivät suhteellisen rauhallisesti, ja asiat paljastettiin sopivaan tahtiin. Itse en lukiessa oivaltanut asioita liian aikaisin, mutta normaalisti itseäni ärsyttävää "ylisalaperäistämistäkään" ei ollut. Ärsyynnyn helposti, jos kirjoissa jostain asiasta vihjaillaan jatkuvasti, ja tulee sellainen tunne, että lukija yrittämällä yritetään saada uteliaaksi, mutta sitten asiat paljastetaan vasta tuskastuttavan pitkän ajan kuluttua. Pahan orpojen kanssa näin ei käynyt, vaan uteliaisuus heräsi aidosti ilman tällaista pakonomaisuutta, eikä asioiden paljastumista tarvinnut odottaa tuskastumiseen asti. Tietoja pudoteltiin kuitenkin murunen kerrallaan, kuva alkoi rakentua vasta hiljalleen, ja koko ajan oli sellainen tunne, että melkein saattoi aavistaa mitä seuraavaksi on tulossa. Mutta ei sitten ihan kuitenkaan. Sivumäärästä huolimatta ei myöskään tullut missään vaiheessa sellaista tunnetta, että kirjaa olisi voinut tiivistää tai jotain jättää pois, eikä tarina jäänyt polkemaan paikalleen kirjan paksuudesta huolimatta.

Tällä kirjassa oli kaikki potentiaali olla minulle hyvin ahdistava ja pelottavakin kokemus. Sodat, natsit ja keskitysleirit ovat minulle hyvin helposti todella ahdistavia aiheita, mutta ristiriitaisesti silti myös yksiä kiinnostavimmista. Alun kohtalaisen rauhallisesta etenemisestä tunnelma muuttuikin ajoittain painajaismaiseksi, ahdistavaksi ja jopa hiukan kuvottavaksi, kun Halgadomin saaren tapahtumat alkoivat hiljalleen paljastua. Loppua kohti tarina meni kuitenkin sen verran reilusti epäuskottavan puolelle, että ahdistavuus katosi, ja luin eteenpäin lähinnä kulmat hämmennyksestä koholla. Hyvin rakennetun ja kiinnostavan tarinan imu haihtui loppua kohti lähes kokonaan, enkä osannut ottaa lopun tapahtumia enää edes vakavissani.

Viimeisen sivun luettuani oloni oli lähinnä hämmentynyt, enkä ollut ihan varma siitä, mitä olin juuri lukenut. Irrallisia langanpätkiä jäi liikaa, tarinaa ei mielestäni koottu erityisen hyvin kokoon. Esimerkiksi neljästä kädestä puhuttiin kirjan aikana kohtalaisen paljon, mutta minulle jäi lopulta täysin hämärän peittoon, mikä niiden idea oikeastaan oli. Ja vaikka pistettäisiin tällaisen pienet yksityiskohdat sivuun, niin en isommassa mittakaavassakaan onnistunut ymmärtämään, mitä kirjassa oikein tapahtui, tai [i]miksi[/i]. Siinä vaiheessa, kun mukaan alkoi hyppiä kaikenmaailman klooneja ja ties mitä muuta, lakkasin edes yrittämästä ymmärtää. Toinen lukukerta saattaisi auttaa asiaa, mutta rehellisesti sanottuna minulla ei ole mitään kiinnostusta lukea tätä kirjaa uudestaan. Tällä kirjalla olisi ollut mahdollisuus nousta yhdeksi lempikirjoistani, ja vielä suunnilleen sata sivua ennen loppua uskoin niin käyvän, mutta sitten tapahtui... jotain. Epäuskottava loppu pilasi koko lukukokemuksen, ja lopulta olin lähinnä hämmentynyt ja hieman ärtynyt.

Hahmoja kirjassa oli hyvin paljon, ja aikakaudeltakin hypittiin toiselle aina joka toisessa luvussa. Sitten kun soppaan lisätään vielä se, että hahmoista puhuttiin monilla eri nimillä, ja paikoittain jopa peitenimillä, niin toisinaan oli hiukan hankala pysyä kartalla. Joskus piti palata taaksepäin tarkistamaan, kuka sattuikaan olemaan kyseessä. Nimimuistini ei ole mitenkään kaksinen, ja kun hahmoista käytettiin vielä näin montaa eri nimeä, olin paikoittain aika hukassa.

---

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Saksa

2/5

Romain Sardou - Kolmastoista kylä

Romain Sardou - Kolmastoista kylä 
Bazar, 2010
s. 366
Alkuteos: Pardonnez nos offenses, 2002
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen 

Sidoine Méliesse ei tuntenut alkuvaiheita siitä tapahtumasarjasta, joka oli tehnyt Draguanin hiippakunnasta kuuluisan. Hän oli kuullut rahvaan pelosta ja kauhistuksesta, lopun murhenäytelmästä, huhuista joita luurovioista kiersi, mutta sitä hän ei ollut tiennyt, että tarinan alussa kaksi tavallista maalaistyttöä leikki virran rannalla.
(s. 12)

---

Vastavalmistunut pappi, Henno Gui, saapuu syrjäiseen Draguanin hiippakuntaan varsin dramaattisen tilanteen keskelle. Vasta edellisenä päivänä kylän piispa Haquin on tapettu, ja kyläläiset uskovat murhaajan liikuskelevan vieläkin lähettyvillä. Henno Gui ei kuitenkaan anna tapahtumien häiritä itseään, vaan keskittyy tehtävään, jonka on saanut piispa Haquinilta ennen tämän kuolemaa. Hennosta on tarkoitus tulla hiippakunnan kolmannentoista kylän pappi. 

Kolmastoista ylä, Heurteloup, on ollut vuosikymmeniä vailla sielunpaimenta ja eristäytyneenä muusta maailmasta, sillä kylän luultiin olevan ruton autioittama. Henno Gui joutuukin suuntamaan kohti tuntematonta kolmanteentoista kylään lähtiessään, sillä kukaan ei tiedä kylän nykyisestä tilanteesta mitää, ja harvat suostuvat edes puhumaan koko paikasta. Uuden papin on vaikea löytää edes etään, joka suostuisi näyttämään hänelle tietä hänen uuden seurakuntansa luokse. Herteloupissa on jotain, mikä saa Draguanin kylän asukkaat silmittömän kauhun valtaan. 

---

Huh, Kolmannentoista kylän lukemisesta on tainnut vierähtää jo yli puoli vuotta aikaa! Luin kirjan jo ennen lukujumin iskemistä, mutta en onnistunut raapimaan kasaan inspiraatiota kirjoittaa teoksesta, ja sitten lukujumin puskettua päälle tuntui lukemisen lisäksi myös blogin päivittäminen hankalalta ja vähän vastenmieliseltä. Kirja oli jo kokonaan päässyt haihtumaan mielestäni, kunnes eräänä päivänä lueskelin muistiinpanojani bloggausta odottavista kirjoista. Siellähän Kolmastoista kylä kiltisti odotti vuoroaan, ja jouduin harkitsemaan melkoisen tovin, viitsinkö enää näin pitkän ajan jälkeen kirjoittaa tästä blogimerkintää. Olin kuitenkin lukiessani kirjoittanut niin hyvät muistiinpanot itselleni, että ne pariin kertaan lukemalla Kolmastoista kylä palautui kohtalaisen elävästi mieleeni, ja päätin sitten kuitenkin tämän postauksen kirjoittaa. Tässä siis mennään, pahoittelen jo etukäteen jos en kaikkea ihan kristallinkirkkaasti enää muista! 

Tartuin Kolmanteentoista kylään aluksi hieman epäluuloisin mielin. Muistan vielä tilanteen, olin tapani mukaan kuluttamassa aikaa kirjastossa ja harhailin päämäärättömästi dekkarihyllyjen välissä. Kolmannentoista kylän nimi pisti silmääni muiden kirjojen joukosta, ja takakansi sai minut kiinnostumaan kirjasta enemmänkin. Ensimmäinen mielleyhtymäni oli elokuva Sauna, jonka olen nähnyt useammankin kerran yrittäessäni epätoivoisesti ymmärtää mitä siinä tapahtuu. Kaikesta hämmentävyydestään huolimatta Sauna on kuitenkin hyvä elokuva, ja odotin saavani Kolmanneltatoista kylältä jotain hiukan samanlaista. Unohdettu kylä keskellä suota vaikutti kiinnostavalta miljööltä, ja odotin kirjalta ehkä hieman kauhumaisiakin elementtejä. Se mikä minut sai hieman epäröimään, oli kirjan sijoittuminen 1200-luvulle. Vaikka historia onkin itselleni aiheena kovin rakas, niin pelkäsin, että ehkä kirja sijoittui vähän liian kauas historiaan, aikakaudelle joka ei olen ihan niin lähellä sydäntäni kuin jotkut muut. 

Lukiessakin mielleyhtymäni Sauna-elokuvaan oli melko vahva, vaikka kirjassa ei loppujen lopuksi kovin paljon samoja elementtejä ollutkaan. Tunnelma oli tosin paikoin samanlainen; sai aikaan puistatuksia ajoittain kauhumaisella, pahaenteisellä tunnelmallaan ja oli ainakin ihan yhtä hämmentävä kuin ko. elokuvakin. Tunnelma oli koko ajan hieman pahaenteinen, jotenki painostava, vaikka kirjassa ei muistaakseni edes tapahtunut kauhean paljoa. Raskas tunnelma teki myös lukemisesta hiukan raskasta, enkä hetken tauon jälkeen tarttunut kirjaan sellaisella innolla kuin olisin tahtonut. Ennemminkin eteenpäin lukeminen tuntui hieman vaikealta, ja harkitsin jopa kirjan jättämistä kesken. Juoni oli kuitenkin sen verran kiinnostava, että tahdoin tietää, miten kirjailija sitoisi lopulta kaikki langat yhteen. 

Minulle olisi varsin hyvin riittänyt, jos tarina olisi keskittynyt vain kirjalle nimenkin antaneeseen kolmanteentoista kylään. Siitä olisi mielestäni saanut riittävästi aineksia, ja kirja olisi todennäköisesti ollut paljon parempi niin. Kolmastoista kylä muodosti kuitenkin lopulta vain pienen osan kirjan koko juonesta, ja välillä hypittiin pitkin muuta Ranskaa ja jopa Italiaa. Uusia hahmoja esiteltiin tiuhaan, ja nimet olivat etenkin lievällä lukihäiriölläni hyvin vaikeita luettavia ja etenkin muistettavia. Menin hahmoissa toivottomasti sekaisin jo ennen kirjan puoliväliä, koska en jaksanut muutaman sivun välein palata taaksepäin tarkistamaan kuka kukin oli. Jotenkin tuntui, ettei se olisi antanut tarinalle mitään lisää, vaikka olisinkin tiennyt kenestä puhutaan, eikä kirja tuntunut jatkuvan tarkitselemisen ja taaksepäin selaamisen arvoiselta. Suurimman osan ajasta olin siis vähän hämmentynyt siitä, kenestä milloinkin puhuttiin, ja Henno Gui on hahmoista ainoa, jonka nimen pystyn palauttamaan mieleeni - tämä siksi, että hänet olin maininnut muistiinpanoissani. 

Kirjan genre jäi itselleni lopulta vähän hämäräksi - en olisi sijoittanut tätä dekkariksi, mutta kun mietin asiaa niin en keksi mitään sopivampaakaan määritelmää. Ehkä olisin kuitenkin sijoittanut kirjan ennemmin historialliset romaanien sekaan kuin dekkareihin, koska dekkarimaisia piirteitä tässä oli aika vähän. 

Romain Sardoun hyväksi sanottakoon, että hänellä on selkeästi paljon hyviä ideoita ja loistava mielikuvitus. Paikoittan tuntui, kuin kirjailija olisi tavoitellut jotain Da Vinci-koodin tapaista, mutta läheskään sellaiselle tasolle kirja ei kuitenkaan yltänyt. Hahmoja oli liikaa ja niitä esiteltiin liian nopeaan tahtiin, tarina eteni hurjaa vauhtia ja kaikki jäi jotenkin etäiseksi. Jotenkin Kolmastoista kylä tuntui hieman viimeistelemättömältä. Kehystarina oli kiinnostava ja kirjailijan ideat hyviä, mutta ne olivat jääneet jotenkin keskeneräisen oloisiksi. Jos kirjassa olisi ollut paksuutta tuplasti enemmän, tai jos lukuisat ideat olisi jaettu useampaan tarinaan, olisi kokonaisuus saattanut olla yhtenäisempi. Lisäämällä kirjan sivumäärää olisi kaikille sivujuonille ja juonenkäänteille voinut antaa enemmän aikaa ja huomiota, ja hahmoista olisi saanut syvällisempiä ja vähemmän yksiulotteisia. Tällaisenaan tarina tuntui kiirehtivältä ja hiukan hengästyttävältä, kun kaikki nopeaan tahtiin kerrotut asiat piti omaksua kerralla ja tarina oli sivumäärään nähden ihan liian monimutkainen. Myös hahmot jäivät pinnallisiksi ja etäisiksi, eivätkä oikein tuntuneet uskottavilta. 

Vaikka luinkin kirjan loppuun vain, koska halusin tietää mitä lopussa tapahtuu, niin en ikävä kyllä muista siitä enää yhtään mitään. Muistan vain, että olin viimeisen sivun käännyttyä jokseenkin pettynyt, ja ihan yhtä hämmentynyt kuin lukiessanikin. Kaikkia irtonaisia langanpätkiä ei muistaakseni sidottu yhteen kovin taitavasti, enkä lopultakaan ihan ymmärtänyt mitä olin juuri lukenut. Pitkäksi aikaa en myöskään jäänyt tarinaa pohtimaan, vaan pakenin sen painostavaa ja hämmentävää tunnelmaa seuraavan kirjan pariin, ja annoin Kolmannentoista kylän haihtua mielestäni hyvin nopeasti. 

--- 

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Ranska 

1,5/5

Louisa M. Alcott - Pikku naisia

Louisa M. Alcott - Pikku naisia 
Art house, 2004
s. 293
Alkuteos: Little Women, 1868
Suomentaja: Sari Karhulahti 

"Me emme ole koskaan liian vanhoja vaellusleikkiin, koska leikimme sitä tavalla tai toisella koko elämämme ajan. Taakat ovat selässämme ja tie edessämme, ja jos yritämme olla hyviä ja tyytyväisiä, saavutamme monien vaikeuksien jälkeen sen rauhan, joka on todellinen Taivaan kaupunki. Kuulkaapa te minun pienet vaeltajani: mitä jos aloittaisitte matkanne uudelleen, mutta ette leikisti vaan aivan oikeasti, ja katsoisitte miten pitkälle pääsette ennen kuin isä tulee kotiin? "
s. 18 

---

Pikku naisia seuraa Marchin perheen elämää vuoden ajan, yhdestä joulusta seuraavaan. Rouva March ohjaa tyttönelikkoaan rakkaudella kohti aikuisuutta, ja kannustaa parhaansa mukaan tyttäriään voittamaan paheensa ja olemaan parempia ihmisiä. Meg, tyttäristä vanhin, yrittää voittaa turhamaisuutensa ja kokeilee varovasti siipiään romanttisten tunteiden saralla. "Perheen mieheksi" kutsuttu Jo yrittää hillitä räiskyvää tempperamenttiaan ja terävää kieltään, ja auttaa parhaansa mukaan pikkusiskoaan ja lemmikiään Bethiä voittamaan ujoutensa. Perheen kuopus Amy taas kamppailee turhamaisuuttaan vastaan. Myös naapurin Laurie-poika on tyttöjen ystävänä osa heidä elämäänsä. Tyttöjen isä, herra March, on sodassa ja poissa kotoa, ja siksi hän vaikuttaa kirjassa vain taustavoimana ja tyttöjen motivaationa kohti muutosta. 

--- 

Pikku naisia on ollut ajatuksissani jo kauan, ja kun joitain vuosia sitten aloitin luettavien kirjojen listan pitämisen, oli tämä kirja se, jonka kirjoitin listalleni ensimmäiseksi. Vasta nyt sain kannettua kirjan kirjastosta kotiin, osittain siksi, että tunteeni klassikoita kohtaan ovat jokseenkin tahmeat. Jostain syystä tuntuu, että kohdalleni sattuu hyviä klassikoita äärimmäisen harvoin. Jollain tavalla odotin, että Pikku naisia osoittautuisi poikkeukseksi ja päätyisin pitämään siitä kovastikin, mutta siitä huolimatta lähdin lukemaan melkoisessa 'onpahan ainakin lyhyt'-mielentilassa. Ikävä kyllä joudun sanomaan, että ennakko-odotukseni osoittautuivat oikeiksi, eikä tästä mitään elämää suurempaa lukukokemusta muodostunut. 

Ennen lainaamista en tiennyt, että kyseessä on alunperin nuorille suunnattu "tyttökirja", vaan luulin tämän olevan aikuisille suunnattu teos. Oletukseni kumottiin kirjastossa, kun kyselin kirjaa aikuistenosaston infosta, ja minut ohjeistettiinkin nuorten puolelle. Itse luen nuortenkirjoja nykyään harvemmin, koska niistä tuntuu aina jotenkin paistavan läpi se, että ne ovat nimenomaan nuorille suunnattuja. Joidenkin äärimmäisten hyvien kirjojen kohdalla tätä ei ehkä huomaa, mutta ikävä kyllä Pikku naisia ei minulle ollut sellainen. Tiedostin koko ajan varsin selkeästi, että kirja on nuoria ajatellen kirjoitettu, ja että en aivan kuulu sen ihanteelliseen kohderyhmään. 

Joka luvussa on hyvin hyvin selkeästi oma opetuksensa, joka käy yleensä ilmi jo luvun ensimmäisen sivun aikana, ja jonka selvittyä saattaa arvata luvun olevan korkeintaan parin sivun päässä loppumisesta. Minulle tuli paikoittain lukiessa tunne, että kirja koostuu erillisistä lyhyistä kertomuksista, jotka eivät suoranaisesti liity toisiinsa muuten kuin siinä, että henkilöt ovat samat. Juoni ei minusta tuntunut yhteäiseltä, vaikka taustalla olikin koko ajan sama idea tyttöjen pyrkimyksestä olla parempia ihmisiä. Onhan luonteensa parempaan suuntaan muokkaaminen tietysti ihailtava päämäärä, mutta äärettömän tylsää luettavaa se kyllä oli. 

En suoranaisesti voi sanoa Pikku naisten olevan huono kirja, koska sitä se ei mielestäni ole. Tapahtumia kyllä riittää, ja sekä tarina että sen henkilöt ovat hyvin herttaisia, mutta tylsistyin lukiessani suunnilleen hengiltä. Tämä saattaa johtua siitä, että en kirjan kohderyhmään kuulu, ja se mielestäni paistoi hyvin vahvasti lukukokemuksen läpi. Jos olisi saanut tämän kirjan käsiini kymmenen vuotta sitten, olisin saattanut olla siitä hyvinkin paljon eri mieltä. Jotenkin vain tuntui, että kirjalla ei ollut minulle juurikaan annettavaa, ja tarina oli varsin ennalta-arvattava. Lisäksi kirjan rakenne, jossa jokaiseen lukuun sisältyy näin selkeästi oma tarinansa ja opetuksensa, ei oikein purrut tai saanut minua innostumaan. Pakko tunnustaa, että jos kirja olisi ollut kovin paljon paksumpi, en olisi todennäköisesti jaksanut sitä loppuun kahlata. Sivuja oli kuitenkin sen verran vähän, että en tuntenut tuhlaavani liian paljon omaa aikaani huonon kirjan parissa, ja kun kyseessä vielä oli lukulistani ensimmäinen kirja koskaan, niin halusin saada sen oikeasti luettua. 

Tosin en ole Pikku naisia-kirjan koostumuksesta ihan täysin selvillä. Ymmärtääkseni ensin on julkaistu Little women, ja vähän sen jälkeen Good wives, ja nämä kirjat on sitten myöhemmin yhdistetty ja julkaistu samoissa kansissa nimellä Little women. En olisi tätä edes tiennyt, mutta meidän kirjastossamme oli lainaushetkellä paikalla vain versio, jossa nämä kaksi osaa oli julkaistu erillisissä kansissa. Lainasin nämä aikomuksenani lukea molemmat, mutta kun jo ensimmäisen aikana tylsisstyin lähes hengiltä, päätin jättää toisen osan lukematta. Tämä saa minun osaltani riittää, ja katson olevani oikeutettu sanomaan, että olen lukenut Pikku naisia :D 

Oma lempihahmoni kirjoissa oli ehdottomasti Jo, johon koin paikoittain hyvin vahvaakin samaistumista. Oma tempperamenttini kuumenee aivan yhtä nopeasti kuin Jon, ja tunnistin itseni hyvin tilanteista, joissa Jo yritti taistella kiihtymyksensä kanssa ja vain purra kieltään. Tämän vuoksi sainkin eniten irti luvuista, joissa Jo oli pääosassa, ja saattoihan sieltä jokunen elämänohjekin matkaan tarttua... :D 

Tiivistettäköön nyt lopuksi, että missään nimessä huono Pikku naisia ei ole. Uskon, että oikeaan ikäluokkaan ja kirjan kohderyhmään kuuluvat saavat tästä hyvinkin paljon irti ja nauttivat lukukokemuksesta. Oman kokemukseni pilasi lähinnä se, että tekstistä paistoi liian vahvasti läpi se, että se on suunnattu juuri nuorille, ja että en itse kuulu tähän kohderyhmään. Siksi kirja oli minulle lukukokemuksena puuduttava ja lattea, ja toivoisinkin, että joku olisi lykännyt minulle tämän kirjan käteen jo vuosia aikaisemmin. 

--- 

2/5

Takaisin kuolleista!

Haluan vain lyhykäisesti pahoitella pitkää hiljaiseloa tämän blogin puolella. Jo viime kesänä huomasin, että kesä ja lukuinspis ei mun kohdalla kulje käsi kädessä, mutta tänävuonna inpsiksen puute oikein ylitti itsensä. Olen vasta tässä kuussa lukenut ensimmäiset kirjani sitten huhtikuun, ja neljä kuukautta tuntuu ihan hurjan pitkältä ajalta! Tänne kirjoittamisesta taitaa olla vielä pidempi aika, joten syytäkin on pahoitella!

Nyt näyttää kuitenkin siltä, että lukuinnostus on taas palannut jäädäkseen. Kesän mittaan aloittelin useampaakin kirjaa, mutta viitisenkymmenen sivun jälkeen kaikki jäivät kesken. Mikään ei vain maistunut ja lukeminen tökki hirvittävästi, vaikka kirja olisikin ollut kiinnostavan oloinen. Päätin siis armahtaa itseni ja suosiolla jättää kirjat hetkeksi rauhaan, vain odotella innostuksen palaavan omia aikojaan. Ja tulihan se innostus sieltä takaisin, vaikka hetken ehdinkin jo pelätä sen karanneen iäksi johonkin. Tämän kuukauden puolella olen lukenut jo kolme kirjaa, ja niistä olisi tarkoitus kirjoitella tekstit tässä lähipäivinä. Lisäksi varastossa on vielä parista alkuvuonna luetusta kirjasta kyhätyt muistiinpanot, joten kirjoittelen varmaan niistäkin kirjoista niin kattavasti kuin näin pitkän tauon jälkeen kykenen.

Ei nyt justiinsa muuta, mutta elossa ollaan, ja aion kirjoitella jostain kirjasta tässä lähipäivinä! :) 

Yann Martel - Piin elämä

Yann Martel - Piin elämä 
Tammi, 2003
s. 394
Alkuteos: Life of Pi, 2001
Suomentaja: Helene Bützow

Minun oli kesytettävä Richard Parker. Tuo väistämätön tosiasia valkeni minulle juuri silloin. Me emme olleet vastakkain vaan yhdessä. Me olimme sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti samassa veneessä. Me eläisimme - tai kuolisimme - yhdessä.
s. 210

---

Piscine "Pii" Patel on intialainen kuusitoistavuotias poika, jonka perhe päättää Intian poliittisen tilanteen vuoksi lähteä Kanadaan etsimään parempaa elämää. Lähtövalmisteluissa menee kauan, sillä perhe omistaa eläintarhan, jonka eläinten myyminen ja kuljettaminen maasta toiseen ei ole mitenkään yksinkertaista. Vuoden päivät kuluvat lähtövalmisteluita tehdessä, mutta lopulta perhe pääsee laivaan ja matkaan kohti Yhdysvaltoja, mihin myös osa eläintarhan eläimistä lähtee samalla laivalla. Matkan puolivälin jälkeen jokin menee kuitenkin kohtalokkaasti vikaan, ja laiva uppoaa.

Pii on ainoa laivalta pelastusveneeseen selviävä matkustaja, kaikki muut - myös Piin vanhemmat ja isoveli - uppoavat laivan mukana. Pii ei kuitenkaan ole pelastusveneellä yksin, vaikka niin ajoittain toivoisikin, vaan hänellä on seuranaan melkoinen joukko eläimiä. Päivien myötä matkustajamäärä karsiutuu kahteen - Pii jää yksin kolmivuotiaan bengalintiikeriuroksen, Richard Parkerin, kanssa. Ei mitään ihanteellista matkaseuraa alle kahdeksanmetrisessä pelastusveneessä... Siitä alkaa Piin uskomaton selviämistarina, jossa koetukselle joutuvat niin kärsivällisyys, rohkeus kuin kekseliäisyyskin.

---

En oikein tiedä mitä odotin, kun aloin lukea Piin elämää. Ensinnäkin kirja odotti lainaamisen jälkeen aika kauan kirjapinossani, ennen kuin aloin lukea sitä. Ehkä odotin jotain klassikkoasemaan noussutta kirjaa, jota kaikki muut hehkuttavat, mutta itse en oikein ymmärrä. Joskus minulle käy suosittujen klassikoiden kanssa niin, vaikka en olekaan ihan varma siitä, onko Piin elämä varsinaisesti klassikko. Jos ei ole, niin ainakin sen pitäisi olla. Voin sanoa, että kirjaa ei todellakaan ole hehkutettu turhaan, vaan se oli aivan loistava. Hotkaisin koko lähes nelisataasivuisen kirjan kahdessa päivässä, tänään en juuri muuta ole tehnytkään kuin istunut nenä kiinni kirjassa.

Kirjan alku ei ollut hirveän jännittävä tai tapahtumarikas, mutta kuitenkin jo se tempaisi minut mukaansa. Martel on loistava tarinankertoja, kaikki oli kerrottu hauskasti ja värikkäästi. Lisäksi eläintarhat ja eläinten käyttäytyminen kiinnostivat kovasti, ja luin niistä mielelläni. Olisin mielelläni lukenut aiheesta enemmänkin :D Myös alussa havaittavissa oleva uskontokritiikki oli kerrassaan nerokasta, ja sai minut virnuilemaan itsekseni. En erityisen uskonnollinen ihminen ole, mutta jotenkin Piin mietteet uskontojen kilpailusta ja vihasta toisiaan kohtaan osuivat mielestäni aivan nappiin. Martelin kieli on muutenkin värikästä ja vertauskuvallista, ja etenkin jotkut vertauskuvat saivat minut hihittelemään ääneenkin. Miten voi lukea vakavalla naamalla ruuansulatuskanavasta joka "alkaa kiemurrella ja vaikeroida kauhuissaan kuin boakäärme joka on nielaissut ruohonleikkurin" tai siitä miten "tuntui kuin olisin mukiloinut sateenkaarta hengiltä"? :D

Tarina oli rakennettu niin, että siitä huomasi, että kirjailija oli aluksi ajatellut, ettei lukija kirjaa aloittaessaan tiedä Piin matkaseuralaisena olevan tiikerin nimeä. Kirjan alkupuolella nimi mainittiin joitain kertoja, muttei koskaan sellaisessa yhteydessä, että sen olisi osannut yhdistää tiikeriin, joka jo mielestäni kertoo jotakin. Joten oletan, että kirjailija oli tarkoittanut sen tulevan yllätyksenä, kun lopulta kerrotaan, että kyseessä on tiikeri. Mistäpä kirjailija olisi voinut sen tietää, että kirjasta tulee niin suosittu, ettei kukaan siihen tarttuessaan voi varmaan olla täysin tietämätön sen juonesta. Jotenkin jännä ajatus... :)

Kirjan takakannessa luvattiin, että tarina saa lukijan uskomaan uskomattomaan, ja suhtauduin siihenkin aluksi kyynisesti. Jouduin kuitenkin myöntämään lukiessani, että sekin osoittautui lopulta todeksi. Tarinan edetessä aloin pitää täysin uskottavana, että ihminen ja tiikeri saattavat elää sovussa samassa pelastusveneessä usean kuukauden ajan. Vain muutamassa kohdassa tuli sellainen tunne, että tarina meni vähän ylitse ja lipsui uskomattoman puolelle. Etenkin toisen osan loppua kohti tunne voimistui, ja sai hetkellisesti melkeinpä fantasian aineksia. tai maagisen realismin aineksia. Tunnelma muuttui myös suorastaan karmivaksi, vaikka se oli alkupuolen ollut melko kepeä - vaikeista tilanteista huolimatta. Jännittävää oli se, että tajusin vasta kirjan lukemisen jälkeen, että Piin elämä taidetaan laskea maagiseksi realismiksi. En tiedä, miksei se lukiessa kertaakaan pälkähtänyt päähäni. Olen kyllä ennenkin lukenut maagista realismia, ja olen aina tiennyt olevani juuri sen kanssa tekemisissä. Ehkä tämä kertoo juuri siitä, miten loistava ja vakuuttava tarinankertoja Martel on.

Toinen Martelin tarinankerrontalahjojen puolesta kertova asia on se, että vaikka tapahtumat tuntuivatkin lukiessa uskomattomilta, niitä teki silti mieli puolustaa kirjan lopussa esiintyviä epäilijöitä vastaan. Tapahtumien todenperäisyyden kyseenalaistaminen tuntui melkein loukkaukselta, vaikka tiedostinkin, etteivät jotkut asioista olisi mitenkään voineet tapahtua oikeasti. :D

Itse tarinaan liittymättömänä huomautuksena: joskus kirjan puolivälin jälkeen huomasin, että suomentaja oli sama, kuin vasta vähän aikaa sitten suomennoksensa takia moittimassani Silmänkääntäjässä. Piin elämän suomennos ei kuitenkaan ollut läheskään niin karmea, mistä kertoo osaltaan sekin, että en osannut epäillä suomentajan olevan sama ennen kuin lehteilin kirjan ensimmäisiä sivuja. Paikoittain huomasin samanlaisia kirjoitus- ja pilkkuvirheitä kuin Silmänkääntäjässäkin, ja pari sanavalintaa ihmetytti samalla tavalla, mutta muuten teksti oli paljon oikeaoppisempaa suomea kuin Silmänkääntäjässä. Jännä, vaikka tämä on suomennettukin aikaisemmin... Ihme homma, että Bützow, joka ei näiden taidonnäytteiden jälkeen lempisuomentajiini kuulu, saa suomennettavakseen kirjoja, joista päädyn hänestä huolimatta pitämään näin kovasti!

Harkitsin tätä hetken maailmanvalloitukseeni Intian valloittajaksi, sijoittuuhan kirjan alku Intiaan, mutta päätin kuitenkin luopua ideasta. Odottelen jotain suuremmalta osin Intiaan sijoittuvaa kirjaa, jonka jälkeen tiedän Intiasta enemmänkin... :)

---

5/5

Stefan Spjut - Staalo

Stefan Spjut - Staalo
Like, 2013
s. 722
Alkuteos: Stallo, 2012
Suomentaja: Taina Rönkkö 

"Se hiiviskeli seuraavana päivänä täällä metsänreunassa, Monika näki sen ensin. Juoksimme kiittämään sitä. Olimme tietenkin suunnattoman kiitollisia ja iloisia siitä, että saimme mahdollisuuden kiittää. Että se oli tullut luoksemme. 
Tajusimme vasta siitä vaiheessa, miten ihmeellinen se oli. Silloin kun seisoimme ja katselimme sitä järkytyksestä toivuttuamme. Ei pelkästään se, että se oli lyhytkasvuinen, vai miksi sitä nyt sanotaankaan, ja harvinaisen näköinen. Ne silmät. Sillä oli päässä paksu talvimyssy, vaikka oli keskikesä, ja se näytti... No se ei näyttänyt ihan tavalliselta. Sillä oli myös käsineet, jotka olivat liasta ja savesta jäykät, ja yhdestä hansikkaan sormenpäästä pilkisti täysin musta kynsi. Muistan sen. Sen kynnen." 
s. 419

---

Susso on, äitinsä ja siskonsa harmiksi, täysin vakuuttunut staalojen olemassaolosta. Hän on niin vakuuttunut, että on perustanut uskomukselleen kotisivut, joille kirjoittaa havainnoistaan. Eihän niillä tosin vielä paljoa ole... Vain kuva, jonka Susson isoisä otti vuosikymmeniä sitten lentäessään ensimmäisen ihmisenä pienlentokoneella Ruotsin tuntureiden yllä. Lentokoneessa otetussa kuvassa näkyy karhu, jonka selässä näyttää istuvan jokin ihmismäinen olento... Susso on isoisänsä tavoin vakuuttunut siitä, että filmille on tallentunut ihka oikea peikko.

Kun Sussoon eräänä päivänä ottaa yhteyttä vanha nainen, joka epäilee nähneensä peikon, Susso toivoo pääsevänsä lähemmäs mysteerin ratkaisua. Niinpä hän lähtee tapaamaan naista, joka antaa hänen asettaa pihalleen riistakameran. Se, mitä riistakamera tallentaa, ylittää kaikkien villeimmätkin odotukset. Eivätkä tapahtumat tule jäämään siihen, vaan Susso uppoutuu yhä syvemmälle peikkojahtiinsa - lopulta syvemmälle, kuin hänelle ehkä olisi hyväksi...
---

Hmm, taas kerran kirja, josta minulla on vähän ristiriitaiset fiilikset... Ja olen antanut tämän lukemisestakin taas kulua vähän liikaa aikaa, ennen kuin sain ajatukseni tarpeeksi järjestykseen kirjoittaakseni tästä. Toisinaan tarvitsen vähän aikaa saadakseni koottua ajatukseni, jos kirja on jollain tavalla hämmentävä tai muuten ajatuksia herättävä. Ja sitten yleensä käy niin, että unohdan puolet asioista mietintätaukoa pitäessäni... :D 

Näin Staalon kirjastomme uutuushyllyssä, ja kiinnostuin siitä hienon ja uhkaavan näköisen kannen ansiosta. Kun olin saanut takakannen luettua ei ollut enää epäilystäkään siitä, ettenkö kirjaa lainaisi, ja aloitinkin sen lukemisen heti samana päivänä. Vaikka kirjassa oli yli seitsemänsataa sivua, sain sen luetta aika nopeasti, eikä minulle kertaakaan lukiessani tullut tylsää. Etenkin kirjan alussa tunnelma oli hyvin tiivis ja jännittävä, jopa uhkaavan tuntuinen. Saatoin kuvitella itseni vähän liiankin hyvin pieneen pimeään mökkiin keskelle metsää... Alku tosin jäi mielestäni parhaaksi osaksi kirjassa, ja sen jälkeen tunnelma ei enää kertaakaan noussut niin karmivaksi ja hiuksia nostattavaksi. 

Tarinassa olisi kyllä ollut tiivistämisen varaa, tästä olisi helposti saanut ainakin parisataa sivua ohuemman kirjan. Ja se olisi ehkä tehnyt tarinalle oikeuttakin. Tarina eteni aika hitaasti ja tapahtumat oli siroteltu niin hajalleen, että suvantokohtia jäi jonkin verran. Tuntui, että kirjailija keskittyi enemmän kaikenlaisten turhien yksityiskohtien kuvailemiseen, kuin tarinan eteenpäin kuljettamiseen. Etenkin se alkoi aika nopeasti häiritä itseäni, että jokainen huuleen työnnetty nuuskapussi piti mainita erikseen, ja nuuskarasiat kuvailla varoitustekstejä myöten. Käytetäänhän Ruotsissa paljon nuuskaa, mutta ei kukaan suomalainenkaan kirjailija noin paljoa keskity vaikka tupakointiin! 

Tapahtumat kerrottiin vuoroluvuin staaloja etsivän Susson ja sellaisten kanssa mielestään liiankin läheisissä tekemisissä elävän Sevedin näkökulmista, mikä oli kiinnostava ratkaisu. Näin lukija pääsi seuraamaan Susson "etsiväntyötä", mutta myös kurkistamaan maailmaa staalojen puolelta. Se mikä minua kerronnassa hämmensi, olivat Susson äidin näkökulmasta kerrotut luvut, joita oli sekalaisesti siellä täällä. Susso ja Seved olivat päähenkilömäisempiä, mutta heidän kappaleensa kerrottiin yksikon kolmannessa, kun taas Susson äiti oli minäkertoja. En tiedä oliko näissä kappaleissa joku syvällisempi merkitys, mutta itse en ainakaan huomannut jos sellainen oli. Itse olisin voinut jättää ihan hyvin nuo Susson äidin luvut pois välistä, ja Susson äiti oli muutenkin hämmentävän suuressa roolissa. Hän ei oikeastaan tuonut tarinaan mitään eikä kuljettanut tarinaa eteenpäin, eikä sitä olisi oikeastaan edes huomannut, vaikka hän ei olisi ollut mukana. 

Vaikka kirjan nimi on Staalo, jäivät staalot lopulta aika pieneen osaan. Tiedän niistä edelleen todella vähän, vaikka luinkin niistä seitsemänsataasivuisen kirjan, ja se on todella harmi! Staalot olivat kuitenkin nimenomaan se vetonaula, jonka takia kirjasta kiinnostuin. Tuntui, että staalojen etsiminen oli paljon suuremmassa roolissa kuin itse staalot, ja minulle jäi ainakin monta kysymysmerkkiä ilmaan. Esimerkiksi se jäi mietityttämään minua, miksi staalot tuntuivat hakeutuvan ihmisten seuraan. En saanut siihen kirjasta minkäänlaista ratkaisua, mutta staalot vain tuntuivat ilmestyvän sopivaksi katsomiensa ihmisten luokse ja asettuvansa taloksi. Toinen itseäni vaivaamaan jäänyt asia oli staalojen kiinnostus ihmislapsiin, mitä ei myöskään kirjassa selitetty oikeastaan mitenkään. Staalojen kyvytkin jäivät aika hämärän peittoon... Staalon itse eivät mielestäni suoranaisesti olleet pahoja, joskaan eivät ehkä hyviäkään... Mutta ennemminkin minusta staalojen kanssa tekemisissä olevat ihmiset osoittautuivat pahoiksi, tai ehkä staalojen seura ei vain tee kovin hyvää ihmisen mielelle. Vaikka eräs orava suurimman osan kirjasta olikin mielestäni hyvin sympaattinen, alkoi sekin loppua kohti tuntua aika karmivalta, ja sen vaikutus Sussoon jäi mietityttämään. 

Staalojen kuvaaminen oli muutenkin aika sekavaa ja epäjohdonmukaista. Peikoiksi luettiin niin staalot ja maahiset kuin yhdessä vaiheessa tontutkin. Puhuttiin myös mielimaahisista, mutta en päässyt oikein selville, onko se kaikkien staalojen ominaisuus, vai vain joidenkin... Lisäksi staaloista puhuttiin jätteinä, vaikka niitä oli pieniäkin. Staalojen suhteen en siis saanut kauheasti tietoa, vaan enemmänkin jäin aika hämmentyneeksi. 

Tämän ruotimisen jälkeen ehkä uskoisi, että vihasin Staaloa, mutta oikeastaan se oli mielestäni todella hyvä kirja! :D Tarina olisi kyllä kaivannut tiivistämistä, ja kirjailijan olisi ehkä pitänyt pistää ajatuksensa ja ideansa aluksi ihan kunnolla järjestykseen, mutta pidin Staalosta näinkin. Parisataa sivua tiiviimpi tarina, vähemmän nuuskaa, Susson äidin päälle ruksi ja enemmän tietoa staaloista, niin tämä kirja olisi saanut minulta viisi tähteä. 

--- 

4/5

Slavenka Drakulic - Aivan kuin minua ei olisi

Slavenka Drakulic - Aivan kuin minua ei olisi 
Otava, 2000
s. 254
Alkuteos: Kao da me nema, 1999
Suomentaja: Seija Uuskoski

S. oppii myöhemmin, että kipua on monenlaista, että ruumiillinen kipu menee yleensä ohi ja sitä voi oppia pakenemaan. Mutta hän tietää jo, että on olemassa sellaistakin kipua, jota ei voi paeta. Kipu vain lievittyy vähäksi aikaa. 

s. 44

---

S. elää huoletonta elämää pienen vuoristokylän koulussa sijaisopettajana, eikä voi kuvitella minkään muuttavan elämäänsä. Sodasta puhutaan, mutta se tuntuu kaukaiselta asialta, vain sanalta muiden joukossa. Joltain, mikä ei kosketa hänen rauhallista elämäänsä. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun sota eräänä päivänä astelee nuoren pojan hahmossa sisälle S:n keittiöön.

S:n kylän miehet tapetaan, ja naiset ja lapset lastataan bussiin, joka lähtee matkalle kohti tuntematonta. Mitä pakata mukaan, kun ei tiedä minne on menossa tai koska on tulossa takaisin? Sitä ei tarvitse murehtia kauaa, sillä määränpäänä olevalle vankileirille ei voi valmistautua oikeita tavaroita pakkaamalla. Aluksi S. ja muut leirin naiset ovat toiveikkaita, sillä vankileirillä kulkee huhuja pian tapahtuvasta vankienvaihdosta. Huhut pysyvät kuitenkin huhuina, ja S. pääsee kohtaamaan vankileirin todelliset kauhut vasta, kun hänet haetaan hallintorakennuksessa sijaitsevaan naistenhuoneeseen. Siellä olevat naiset ovat olemassa vain miesten tarpeiden tyydyttämistä ja heidän huvittamistaan varten, eikä heillä ole mitään arvoa tai oikeuksia. Aivan kuin heitä ei edes olisi.

---

Olen lukenut ennenkin kirjoja vankileireiltä, mutta tässä kirjassa oli alusta asti jotain eroa aiempiin kokemuksiini verrattuna. Yleensä kirjojen ihmiset osaavat jollain tavalla varautua tulevaan, sota on jo heidän ympärillään. Aivan kuin minua ei olisi onkin siinä erilainen, että S. ja muut kirjan hahmot eivät osaa odottaa tulevaa, heidän on vaikea uskoa sodan ulottuvan koskettamaan heidän elämiään. Elin kirjan alusta asti mukana S:n tuntemassa hämmennyksessä ja epäuskossa, se oli kuvattu hyvin uskottavasti. Eihän sota näin voi alkaa, eivät ihmiset noin vain voi joutua vankileirille, ei tämä voi olla todellista! Silti samalla oli pakko hyväksyä, että juuri näinhän se tapahtuu. Ei kukaan osaa odottaa sotaa, ja sitä miten se muuttaa elämän kertarysäyksellä.

Yleensä vankileireistä kertovat kirjat ovat hyvin dramatisoivia, minkä toki aiheen kauheauden vuoksi ymmärtää. Aivan kuin minua ei olisi ei kuitenkaan ollut mitenkään dramaattinen, vaikka siinä kuvattiinkin uskomattomia julmuuksia. Tunnelma oli koko ajan hieman epätodellinen, ja aiheeseen nähden yllättävän lattea. En sano, että se olisi huono asia, vaan vain että se poikkeisi aiemmin lukemistani vankileirikirjoista. S. ei oikein tahtonut uskoa itselleen tapahtuvia asioita, vaan oli koko ajan hämmentynyt ja epäuskoinen, ja siksi kaikki tapahtui samanlaisissa epäuskoisissa tunnelmissa. Vankileirille joutuminen ei ollut aivan kauheaa, koska S. ei oikein tahtonut uskoa olevansa menossa vankileirille, ja sieltä pois pääseminen ei aiheuttanut suuria ilontunteita, koska S:n oli vaikea uskoa sitäkin. Se teki kirjasta uskottavan, mutta aiheutti ainakin minulle myös samanlaisen epätodellisen olon kuin hahmoillekin, enkä siksi kokenut tapahtumia ihan niin vahvasti, kuin muiden vankileirikirjojen kohdalla.

S. oli päähenkilönä hitusen ärsyttävä. Jotenkin hän tuntui pitävän itseään parempana kuin muita, vaikkei sitä tietoisesti tehnytkään. Kun häneltä varastettiin koruja, hän oli järkyttynyt siitä, miten kukaan saattoi tehdä sellaista, vaikka oltiin vankileirillä. Aivan kuin hän itse ei koskaan voisi tehdä mitään sellaista, ja aivan kuin se olisi kauhein hänelle tapahtuneista asioista. Ymmärrän kyllä, että tuollaisessa tilanteessa pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat varmasti valtavilta, mutta tätä esiintyi mielestäni muissakin asioissa. S. tuntui väheksyvän kaikkia muita - jopa muita vankileirillä olleita - ja ajattelevan, ettei kukaan voi ymmärtää häntä. Tavallaan tuli sellainen tunne, että hän piti itseään marttyyrina, ja jotenkin kaikkia muita jalompana.

Sodan ja vankileirien kuvauksessa kirja oli siis mielestäni todella onnistunut, mutta henkilökuvauksen tasolla vähän vähemmän laadukas... Jännittävää kyllä, mutta näin jälkikäteen kirjaa muistellessa pidän siitä enemmän, kuin lukiessa pidin.

Myös se hieman häiritsi, että henkilöistä puhuttiin pelkillä nimen etukirjaimilla. Muissa kielissä se varmasti toimii paremmin, mutta suomenkielen taivutuksen kanssa se oli hieman töksähtelevää luettavaa. Idea oli kyllä hyvä, se oli varmaan tarkoitettukin kuvastamaan vankileireille ja sodan jalkoihin joutuvien ihmisten "anonyymiutta". Sitä, että uhriksi voi joutua ihan kuka tahansa. Joten tässä idea ei ollut se, mikä tökki, vaan suomenkieli :D

---

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Bosnia ja Hertsegovina

2/5

Tess Gerritsen - Voitonmerkki

Tess Gerritsen - Voitonmerkki 
Otava, 2009
s. 318
Alkuteos: The Keepsake, 2008
Suomentaja: Mika Virva

Hän oli toista maata. Yksi vilkaisu hänen silmiinsä riitti kertomaan, että hän oli erilainen. Silmät olivat mustat kuin hailla. Hänen tuijotuksensa alla tunsi pakostakin, että hän ajatteli, mitä kaikkea haluaisi tehdä. -- Minä tiesin, että hän oli vaarallinen. Vaikka hän oli vasta viisitoistavuotias, hän hirvitti minua. Häntä pelkäsivät kaikki, myös hänen omat vanhempansa. Luojan kiitos hänen tapaisiaan hirviöitä ei ole montaa.
(s. 290 -- s. 266) 

---

Kun bostonilaisen museon kellarista löytyy muumio, neiti X, jonka ei tiedetty olevan siellä, kutsutaan tohtori Maura Isles mukaan muumion röntgenkuvauksiin. Parituhatta vuotta vanhaksi oletetusta muumiosta suunnitellaan museon uutta vetonaulaa, kunnes röntgenkuvista löytyy jotain, mitä niissä ei pitäisi olla. Muumioidun naisen sääressä on luoti. Luoti, joka on joutunut naisen jalkaan ennen hänen kuolemaansa. Neiti X ei olekaan kuollut muinaisessa Egyptissä tuhansia vuosia sitten, vaan Yhdysvalloissa vain muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin. Kun samaisen museon kellarista löydetään toisenkin naisen jäännökset tajuavat Maura Isles ja Jane Rizzoli olevansa tekemisissä sadistisen sarjamurhaajan kanssa. Sarjamurhaajan, joka saalistaa uutta voitonmerkkiä kokoelmaansa... 

Tapahtumien ytimessä vaikuttaa olevan hyvin vahvasti museon uusi työntekijä, Josephine, joka ei Rizzolin mielestä vaikuta vain viattomalta uhrilta.

--- 

Minulla oli kesken lukemisen parhaillaan kaksi vähän vähemmän kiinnostavaa kirjaa, kun taas kerran harhailin kirjastossa ilman sen kummempaa päämäärää. Halusin lukea jotain takuuvarmasti hyvää, koska toivoin sen nostavan innostustani noita paria vähän tylsempää kirjaa kohtaan. Ja mitä tekee Metsänpeikko halutessaan jotain takuuvarmasti hyvää luettavaa? No lainaa Tess Gerritsenin kirjan tietysti :D 

Mulla on vielä jokunen Gerritsenin kirja lukematta, ja Voitonmerkki vaikutti kirjastossa paikalla olevista kiinnostavimmalta. Pidän muumioita todella kiinnostavina, joten huomatessani kirjan käsittelevän osaltaan niitäkin ei päätöksen tekeminen ollut vaikeaa. Ja parissa päivässähän tämä Gerritsen tuli taas luettua, niin kuin niiden kanssa yleensä tuppaa käymään. Ja ajatus siitä, että minulla on vielä Gerritseneitä lukematta on jotenkin hyvin lohdullinen. Näihin on hyvä aina uppoutua, kun on lukujumi päällä. En tiedä olenko ikinä maininnut, mutta Gerritsenin kirjat ovat pitkälti syy siihen, miksi ihastuin aikanaan dekkareihin niin kovasti. 

Kiinnostavien juonien lisäksi pidän Gerritsenin kirjoista siksikin, että niissä ei liiaksi keskitytä hahmojen yksityiselämään. Yleensä tylsistyn ja turhaudun, jos rikosten ratkomisen sijaan dekkareissa keskitytäänkin setvimään hahmojen parisuhdeongelmia tai ties mitä. Luen dekkareita rikosten takia, jos haluan lukea ihmissuhdesotkuista niin suuntaan kyllä jonkun ihan muun hyllyn luokse. Gerritsen kertoo kyllä hahmojen yksityiselämästäkin, niin että hahmot tuntuvat realistisilta ja näitä pääsee lähelle, mutta kirjat eivät mene sellaiseksi suhdesotkujen setvimiseksi luku toisensa perään. 

Voitonmerkki oli Gerritseniä parhaimmillaan, ehkä vain Jääkylmää on tähän asti ollut Gerritsenin kirjoista parempi kuin Voitonmerkki. Tosin en tiedä miten paljon kiinnostukseni muumioita ja muinaista Egyptiä kohtaan vaikutti siihen, miten paljon tästä kirjasta pidin. Yksi turha fakta lisää: lapsuuden haaveammattini oli arkeologi :D Joten siksikin Voitonmerkki oli hyvin nautinnollista luettavaa. Juoni oli Gerritsenin tapaan kiinnostava ja yllätyksiä täynnä, tapahtumat yllättivät ihan viimeisille sivuille asti. 

Enpä nyt enää oikein keksi muuta sanottavaa tästä kirjasta kuin sen, että Tess Gerritsen kunniaan! Tekisi aina mieli tarttua heti seuraavaan Gerritseniin, mutta säästelen vielä lukemattomia kirjoja lukujumien varalle :D Voitonmerkillä taas selvittiin yhdestä lukujumista, ja olenkin saanut jo molemmat noista vähemmän kiinnostavista kirjoista luettua pois alta tämän voimalla. 

*fangirling* 

--- 

4,5/5