Siri Kolu - Metsänpimeä

Pitkän hiljaiselon jälkeen olen palannut takaisin linjoille kera uuden arvostelun! Oikeastaan kirjoitin tämän arvostelun jo aikoja sitten, mutta silloin se jäi julkaisematta ja on vain pölyttynyt tietokoneeni uumenissa siitä lähtien. Henkilökohtainen elämäni on ollut yksi iso sotku, eikä lukemisesta ole tahtonut ihan liian pitkään aikaan tulla mitään, mutta nyt tilanne tuntuu vihdoin rauhoittuneen, ja lukeminenkin on alkanut maistua! :) Yritän läihipäivinä palata asiaan toisen vanhan mutta vielä keskeneräisen arvostelun kanssa, ennen kuin siirryn tämän vuoden puolella luettuihin kirjoihin ;) Nauttikaahan arvostelusta, ja loistavaa alkavaa kesää kaikille!

---

Siri Kolu - Metsänpimeä
Otava, 2008
s. 394

Metsä päästi vastentahtoisesti irti vasta, kun olin täysin kylmennyt, kun olin niin rajalla kuin pystyin kuolematta kokonaan. Vasta silloin nousin. Metsä päästi minut, koska se tiesi, että minä tulisi takaisin.
(s. 173)

---

Laajan kirjallisuuden linjalla lukiossa opiskeleva Laura Ranta on luokkansa priimus, joka lukee kymppejä pahaan oloonsa. Isän kuolema ja äidin turtunut masentuneisuus ovat luistaneet arjen Lauran hallinnasta, mutta omien salaisten keskittymisharjoitustensa ja kävelyretkiensä kautta hän pyrkii kontrolloimaan edes osaa elämästään. Kunnes eräs äidinkielentunti muuttaa kaiken ja esittelee Lauralle uudenlaisen pakokeinon radanvarsikaupungin puuduttavasta arjesta. Suomen salaperäinen, synkkä ja villi luonto näyttäytyy Lauralle aivan uudessa valossa. Se, mikä alkaa Lauran omina salaisina metsäretkinä, karkaa hallinnasta ja johtaa Metsän piirin, eräänlaisen salaseuran, perustamiseen. Hiljalleen Lauralle kuitenkin paljastuu pelottava totuus: metsä ei ole valmis taistelutta päästämään ketään, jonka on kerran saanut otteeseensa...

---

Kun luin ensimmäisen arvostelu Siri Kolun esikoisromaanista, tiesin että tämä kirja on ihan pakko lukea. Kehystarina vaikuttaa hyvin perinteiseltä nuoren tytön kasvutarinalta, mutta jo takakannen teksti lupaa kirjan tarjoavan myös hyvin paljon muuta. Luonto on kirjassa hyvin vahvasti läsnä, äärettömän kauniisti ja maalauksellisesti kuvattuna, mutta myös synkkänä ja ahdistavana. Metsä on ehkä jopa enemmän tarinan pääosassa kuin Laura itse. Laura on vain yksi niistä monista, joita metsä vuosisatojen kuluessa on viekoitellut otteeseensa. Metsänpimeä olisi jonain kesäpäivänä upeaa ottaa mukaan, ja lähteä lukemaan ulos, keskelle kirjassa niin suuressa osassa olevaa luontoa. En ole ihan varma, olisiko kokemus hieno vai ahdistava... Vai ehkä vähän molempia?

Lauraan samaistuminen oli minulle vaikeaa, paikoittain koin hänet lähinnä todella ärsyttävänä. Monet eri tarinat risteävät Laurassa, hän on osa niitä kaikkia, ja usein vielä hyvin suuressa osassa. Kuitenkin Laura seuraa kaikkea jotenkin ulkopuolisena, aivan kuin katselisi vain sivusta omaa elämäänsä. Minusta tuntui, että Laura ei ottanut vastuuta mistään tai tehnyt edes tietoisia päätöksiä, vaan antoi vain ihmisten ja tapahtumien pallotella itseään ja velloi omassa itsekeskeisyydessään. Pariin otteeseen tämän vuoksi olisi tehnyt mieli astua sisälle kirjaan ja ravistella Lauraa ihan kunnolla. Laura ei vain tuntunut saavan mitään otetta yhtään mistään, ja myöhemmin hän vain voivotteli tapahtumia aivan kuin ne olisivat täysin hänestä itsestään riippumattomia, eikä hän voisi vaikuttaa mihinkään mitenkään.

Kirjassa kuljetettiin rinnakkain kahta tarinaa. Suuremmassa roolissa oli seitsemäntoistavuotiaan Lauran kertomus Metsän piiristä, mutta rinnalla päästiin pienissä pätkissä kurkistamaan Lauran elämään myös joitain vuosia lukiosta valmistumisen jälkeen. Itselleni nämä tulevaisuuteen sijoittuvat pätkät jäivät jokseenkin irrallisiksi, enkä oikein tiedä mitä niillä ajettiin takaa. Ehkä niiden oli tarkoitus kuvastaa sitä, miten elämä vaikeidenkin asioiden jälkeen kuitenkin jatkuu? Tai sitä, ettei menneisyyttään pääse pakoon? (Etenkään jos on itsekeskeinen ruikuttaja niin kuin Laura.)

Pienoisen pettymyksen minulle tuotti se, että Metsän piiri oli harmillisen pienessä ja epämääräisessä roolissa. Olisin halunnut tietää Metsän piiristä enemmän, ja etenkin siitä mitä piirissä varsinaisesti tehtiin. Sitä valotettiin vasta ihan kirjan lopulla, ja silloinkin vain melko vähän. Paljon jätettiin arvailujen varaan, ja asioiden suuntaan vain vihjailtiin sanomatta mitään ihan varmasti. Ja kuten tähän mennessä on jo ehkä käynyt selväksi, minä en tällaisesta hämärän peittoon jättämisestä pidä. En sitten yhtään. Tämän arvailujen varaan jättämisen vuoksi minusta tuntui, etten saanut Metsänpimeästä irti kaikkea, mitä sillä olisi ollut tarjottavana.

Hahmoista lempparini oli ehdottomasti pieni, hauras ja epävarma Jenni, joka niin epätoivoisesti yritti päästä mukaan ja kuulua porukkaan. Ja etenkin juuri Jennin suhteen Lauran totaalinen flegmaattisuus otti minua päähän ihan erityisen paljon. Pidin myös räväkästä ja rempseästä Katjasta, joka tuntui kätkevän paljon asioita liioitellun kovan ulkokuorensa taakse. Sitä en osaa päättää, pidinkö vähiten Laurasta vai Makista... Etenkin noiden kahden yhdistelmä sai sormeni syyhyämään halusta ravistella jompaa kumpaa - tai molempia. Sekin minua hämmensi, että Lauran ja Makin suhde jäi lopulta hyvin avoimeksi, enkä ollut ihan perillä, että mitä heidän välillään lopulta tapahtui.

Esikoisteokseksi Metsänpimeä oli loistava, ja tulen ehdottomasti lukemaan enemmänkin Siri Kolun tuotantoa!

4/5

---
Minä makasin metsässä, olin maannut niin kauan, etten tuntenut enää kylmää. Tuntui siltä että lämpöni oli valunut jonnekin sammaliin. Selkäranka tuntui puun juurelta, joka painui jokaisella hengityksellä maan sisään, kutoutui muihin juuriin, juuret puhkoivat minut myös, kasvoivat sisääni, kutoivat minua selkäpuolelta kiinni verkkoonsa. Tarvitsin aina vähemmän ja vähemmän ilmaa, metsä rutisti minua niin, ettei keuhkoilla ollut enää tilaa. Viimeisellä hengityksellä kaikki sammui.
(s. 111)

Markku Karpio - Tie auki taivasta myöten

Markku Karpio - Tie auki taivasta myöten
Otava, 2001
s. 256

Onneksi on tänään. Onneksi huomenna alkaa kesätyö. Onneksi ihan uudessa paikassa. Onneksi tarpeeksi kaukana täältä. Onneksi onneksi onneksi! Hengitin onneksi-ilmaa keuhkojeni täydeltä -- ja menin äidin makuuhuoneen ovelle. -- Onneksi-fiilis laimeni vähitellen ja sekoittui siihen jokapäiväiseen mönjään, jota en ollut jaksanut niellä enää pitkään aikaan.
(Taaskaan ei oo sivunumero ylhäällä...)

---

Heli on teini-ikäinen tyttö, jonka elämä ei tunnu menevän yhtään niin kuin hän haluaisi. Äiti juo liikaa ja viihtyy lähibaarissa turhan hyvin, äidin uusi miesystävä on ääliö, isän tapaturmainen kuolema kummittelee menneisyydessä ja poikaystävän kanssa on ongelmia. Onneksi on kuitenkin alkamassa kesätyö, jonka varjolla Heli pääsee ottamaan vähän etäisyyttä kaikkeen mitä on meneillään. Kesätyö on keittiöapulaisen paikka Jumalan Valittujen melko sulkeutuneessa yhteisössä, ja Helin lahkoon kuuluva setä on auttanut häntä saamaan paikan.

Heli muuttaa Jumalan Valittujen yhteisön alueella olevaan mökkiin kesätyönsä ajaksi, ja harkitsee itsekin vakavissaan lahkoon liittymistä. Kuuluuhan hänen setänsä siihen, ja isäkin kuului aikanaan. Sitä paitsi Helille on lupailtu, että hän saattaisi päästä opiskelemaan Jumalan Valittujen kouluun seuraavan lukuvuoden alussa. Työ alkaa hyvin ja Heli saa kavereita Jumalan Valituista, mutta jokin kuitenkin tuntuu vähän oudolta... Jumalan Valittujen johtajan, Toivo Kähkösen, talolla on meneillään jotain hämärää, alueella liikkuu outo punatukkainen tyttö ja Helistä alkaa tuntua, että häntä painostetaan liittymään lahkoon ennen kuin hän on todella siihen valmis.

---

Törmäsin tähän kirjaan, kun ihan summanmutikassa vaeltelin kirjastossa ja lehteilin satunnaisia kirjoja. Uskonlahkot aiheena kiinnostavat, joten päädyin lainaamaan kirjan sen enempiä ajattelematta, ja olihan tämä ihan mukava välipalakirja. Lainasin kirjan tosin aikuistenpuolelta, joten en lainaushetkellä tiennyt sen olevan nuortenkirja. Näitä kirjoja näkee jonkin verran, jotka löytää myös aikuistenosastolta rankan aiheensa vuosi, vaikka ne onkin nuorille alunperin kirjoitettu. Sen yleensä kyllä huomaa tekstin laadusta ja tarinan syvällisyydestä - tai sen puutteesta - että kirja on suunnattu nuorille. Tiedän olevani tässä suhteessa vähän stereotypinen, mutta useimmat nuortenkirjat nyt vain eivät ole niin laadukkaita kuin aikuisille kirjoitetut kirjat :D

Tässäkin kirjassa sen kyllä huomasi lukiessa, että kirja on suunnattu nimenomaan nuorille. Itse asiassa aloin lukiessa miettiä, mahtaako kyseessä olla nuortenkirja, ja netistä sitten selvitin, että juuri niinhän se on. Vaikeasta aiheesta huolimatta tarina on hyvin pinnallinen, ja hahmot jäivät aika etäisiksi ja yksipuolisiksi. Paikoittain lukiessa tuntui siltä, että tarinasta oli yritetty saada syvällisempää ja uskottavampaa lisäämällä esimerkiksi vaikeita asioita Helin menneisyyteen, mutta en ihan täysin ostanut näitä yrityksiä. Esimerkiksi Helin isän kuolema kimmokkeena tytön halulle liittyä uskonlahkoon tuntui jotenkin omituiselta.

Helin reaktiot ja valinnat tuntuivat mielestäni muutenkin jotenkin epäloogisilta suurimman osan ajasta. Tietysti täytyy ottaa huomioon, että kyseessä on teinityttö, joka on sekaisin ja hukassa itsensä ja elämänsä kanssa, eikä siksi tee parhaita mahdollisia ratkaisuita. Mutta siitä huolimatta tarina tuntui vähän epäuskottavalta. En esimerkiksi päässyt lopultakaan ihan selville siitä, mitä ongelmia Helillä oikeasti oli poikaystävänsä kanssa... Ja sitten ne ongelmat yllättävän helposti vain lakaistinkiin maton alle, kun päästiin kirjan loppuun ja kirjailija tarvitsi nätin onnellisen lopun.

Koska uskonlahkot ovat aiheena mielestäni kiinnostavia, tiedän niistä aika paljon. Siksi sekin vähän ärsytti, että kirjassa annettiin ainakin tästä tietystä lahkosta todella mustavalkoinen kuva. Tietysti uskonlahkot voivat olla pahoja ja rankkoja paikkoja, ja suurin osa tällaisista suljetuista yhteisöistä taitaa sitä ollakin... Mutta eivät nekään silti näin mustavalkoisia ja yksiselitteisesti pahoja paikkoja ole. Niin lahkon johtajasta ja jäsenistä kuin ulkopuolisten mielipiteistä ja lahkosta erotetuistakin annettiin todella mustavalkoinen kuva. Näin se tuntuu nuortenkirjoissa usein olevankin, että kaikesta tehdään hyvin yksiselitteistä. Älkää ymmärtäkö väärin, en todellakaan puolusta uskonlahkoja tai mitään, mutta tällainen mustavalkoisuus ärsyttää minua ihan missä tahansa aiheessa. Kaikella on kuitenkin aina kaksi puolta, mikään ei ole näin yksiselitteistä :D

Ei mikään järisyttävä lukukokemus, vaan nopea välipalakirja jonka unohtaa nopeasti kannet suljettuaan. Tosin sen verran kirjaa puolustettakoon, että ei huonous kirjan vika ole, vaan kirjailijan. Tuskin tulen jatkossa Markku Karpion kirjoja lukemaan.

---

1/5

Pauliina Rauhala - Taivaslaulu

Pauliina Rauhala - Taivaslaulu 
Gummerus, 2013
s.281

Minä ikävöin enkä ikävöi. 
Ihmiskuvastimesta näen mikä minä olen. 
Olen kahlittu nainen. 
Olen vatsani vanki enkä pysty suunnittelemaan elämää yhdeksää kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä kannan lasta, minä lakkaa kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa. 
s. 38 

Kaisla on alkanut pyytää syntejään anteeksi joka ilta. Yksi kerta ei riitä, joskus tarvitaan kolmekin ennen kuin uni tulee. Iltarukous on myös pitkittynyt, ja hän aloittaa siunattavien kasvavan luettelon monta kertaa alusta, kun joku aina unohtuu. Ihana herkkä pieni tyttö, sanoo Virtasen Maria, kun kerron hänelle, oikea taivaan taimi. Kamalan ahdistunut lapsi, minä ajattelen ja talletan perheneuvolan puhelinnumeron kännykkään.
s. 53 

---

Vilja on nuori lestadiolainen perheenäiti, jolla on kolme pientä lasta - ja neljäs tulossa. Aviomies Aleksi käy töissä, Vilja pysyy lasten kanssa kotona. Pitäisi jaksaa hymyssä suin pitää koti siistinä, hoitaa lapsia, tehdä ruokaa, käydä kokouksissa, leipoa pullaa myyjäisiin ja pakastimeen vastaisen varalle. Viljasta tuntuu, ettei elämällä ole hänelle mitään muuta tarjottavaa, ettei hänellä ole oikeutta edes odottaa mitään muuta. Hän on olemassa vain synnyttääkseen lapsia. Oman aviomiehen kanssa ei voi olla ilman ainaista pelkoa, ja kaikki muut äidit jaksavat paremmin ja enemmän, valittamatta. Toisten uskovien naisten kanssa voi kyllä jakaa pienet surut ja itkut, joista sitten yhdessä koitetaan selvitä eteenpäin. Mutta syvää, mustaa masennusta ei voi jakaa.

Ja äitiysneuvolasta saadaan uutisia, jotka lopullisesti saavat Viljan romahtamaan.

Pitäisikö jäädä vai lähteä, kun molemmat vaihtoehdot tuntuvat yhtä vaikeilta?

---

Varasin Pauliina Rauhalan Taivaslaulun kirjastosta viime syksynä, ja olin tuolloin varausjonossa sijalla 46. Kirjaa tulikin sitten odotettua kuukausikaupalla, ja sillä aikaa törmäsin netissä toinen toistaan ylistävämpiin arvosteluihin. Odotukseni kirjan suhteen olivat siis hyvin korkealla, kun sain kirjastosta viimein tekstiviestin varauksen saapumisesta. Heti kirjan lukemisen aloitinkin, ja luin sen nopeasti kokonaan. En kuitenkaan oikeastaan siksi, että se olisi ollut hyvä.

Pakko myöntää, että olin Taivaslauluun pettynyt. Osaltaan tähän vaikuttaa varmasti se, miten korkealle kaikki hehkutus oli odotukseni saanut. Luultavasti en olisi pitänyt kirjasta, vaikka en olisikaan etukäteen kuullut siitä mitään, mutta odotusten ollessa näin korkealla pettymys oli paljon karvaampi. Ilman ennakkoasenteita pettymys ei olisi ollut niin suuri.

Olen lukenut paljon ylistystä kirjan runollisesta kielestä, mutta minun mielestäni se oli ehdottomasti kirjan huonoin puoli. Toki kaunista kieltä on mukava lukea, mutta Taivaslaulussa oli mielestäni yritetty liikaa ja vedetty pahasti yli. Kieli oli niin vertauskuvallista ja koukeroista, etten saanut siitä minkäänlaista otetta. Tuntui, kuin olisin lukenut runokirjaa - enkä minä yleisesti ottaen pidä runoista. Mitään ei sanottu suoraan, kaikesta puhuttiin vertauskuvin ja kierrellen, niin että välillä olisi tehnyt mieli ravistella joko kirjaa tai kirjailijaa. Ihastumisen sijaan kirjan koukeroinen kieli sai minut vihastumaan, tuli typerä ja sivistymätön olo. Jopa osa kirjan sisällöstä meni minulta ohitse kirjan kielen takia, mikä mielestäni kertoo siitä, että runollisuuden tavoittelussa on menty liian pitkälle - ja lujaa.

Olisin luultavasti pitänyt kirjasta paljon enemmän, jos teksti olisi ollut vähän maanläheisempää.

Lestadiolaisuus aiheena kiinnostaa minua, samoin kuin suljetut yhteisöt muutenkin, ja se olikin suurin syy siihen, miksi kirjaan alunperin tartuin. Se oli myös toinen asia, jossa petyin. Kerronta oli niin kiemuraista ja sekavaa, etten tuohon yhteisöön liittyen saanut kirjasta mitään irti. En näin jälkeenpäin miettiessä edes muista koko kirjasta kauhean paljoa. Henkilöiden ahdistuksestakaan en saanut oikein otetta, vaikka se olikin kirjassa hyvin keskeinen teema. En päässyt siihen sisälle, seurasin vain vähän pitkästyneenä vierestä.

Uskon kyllä, että joillekin Taivaslaulu saattaa olla hyvin koskettava ja järisyttävä kirja. Ikävä kyllä minulle se ei sellainen ollut. Ei edes mitenkään merkittävä. Luultavasti en lukisi tätä kirjaa uudelleen, vaikka joku sitä tuliskin minulle tarjoamaan. Rankasta aiheesta huolimatta kirja ei herättänyt minussa muita tunteita kuin ärtymystä. Sanoisin, että hyvä tarina oli pilattu kielen liiallisella koukeroisuudella ja vaikeaselkoisuudella.

Kohdunpoisto on suomen kielen kaunein sana. 
s. 137

---

2/5

Pekka Hiltunen - Sysipimeä

Pekka Hiltunen - Sysipimeä 
Wsoy, 2012
s. 362

Yhtä olennaisia ovat ne aiemmat videot, mustat ja mykät. Joukko pimeyden kuvauksia, joiden tarkoitus on herättää pelkoa. Vaikka niissä ei näy mitään, ne raottavat ovea johonkin pelottavaan paikkaan. --- Ja vaikka videot ovat täydellisen äänettömiä, kyllä niihin liittyy ääni. Se syntyy katsojien hämmennyksestä, kaikesta ihmetyksestä ja keskustelusta, jonka videot saavat aikaan. Epäuskoisista pahoinvoinnin ja säikähdyksen äänistä, joita pääsee ilmoille, kun katsoo videota, jossa potkitaan.
(Tuntuu muodostuneen jo tavaksi, etten muista sivunumeroita....) 

---

Suomalaistaustainen Lia työskentelee Studiossa, jota voisi kai kuvata jonkinlaiseksi nykyaikaiseksi salapoliisitoimistoksi. Studion porukka on melko värikästä, ja Lia on ryhmän uusin tulokas. Studio ottaa tutkittavakseen tapauksen, jossa suosittu radiotoimittaja on joutunut syytetyksi alaikäiseen tyttöön sekaantumisesta. Mari ei näet usko, että mies on oikeasti tehnyt sitä, mistä häntä syytetään. 

Samaan aikaan erinäisten ihmisten YouTube-käyttäjätilejä hakkeroidaan, ja niille lisätään mustia, äänettömiä videoita. Vaikka videoilla ei näyt mitään, ne aiheuttavat ihmisissä huolestuneisuutta ja ahdistusta. Tuntuu, kuin saisi viestejä suoraan paholaiselta. Videot herättävät luonnollisestikin median huomion, mutta Studiota ne eivät aluksi erityisesti kiinnosta. Vasta, kun videoiden tilalle aletaan lisätä raakoja videoita ihmisten potkimisesta, Studio kiinnostuu tapauksesta. Etenkin, kun alkaa vaikuttaa siltä, että videoiden tekijä haluaa hyökätä nimen omaan homoja vastaan. 

Tapausta selvitellessä Studio kokee myös järkyttävän vastoinkäymisen. Jotain sellaista, mitä ei halua uskoa todeksi. Tapahtumien jälkimainingeissa Lia pääsee myös lähemmäs etäistä ja yksityisyydelleen tarkat rajat vetävää Maria, ja alkaa ymmärtää paremmin, miksi nainen on sellainen kuin on. 

--- 

Tätä kirjaa lukiessa unohdin totaalisesti kirjoittaa siitä muistiinpanoja ylös, joten en muista kirjan tapahtumia enää aivan hirvittävän selkeästi. Pyydän siis anteeksi, jos tästä arvostelusta tulee hieman vajavainen... 

En ole lukenut sarjan avausosaa, Vilpittömästi sinun, mutta se ei juurikaan lukemista haitannut. Asioita valotettiin kirjan alussa sen verran hyvin, että pääsin kyllä kärryille siitä mitä oli meneillään. Suoraan sanottuna kirja ei houkutellut avausosan lukemiseen, ja saattaakin hyvin olla, että se jää kohdallani lukematta. Saattaa tietysti johtua lukemisjärjestyksestäkin, aloitusosa olisi saattanut kiinnostaa minua enemmän, jos en olisi lukenut tätä ensin. Miten sitten päädyin toiseen osaan, enkä siihen ensimmäiseen? Puhtaasti tarttumalla kirjaan kirjastossa ja kiinnostumalla sen takakannen tekstistä. YouTube-tilien hakkerointu mustien videoiden lisäämiseksi herätti kiinnostukseni siinä määrin, että halusin lainata kirjan heti, enkä malttanut lukea ensimmäistä osaa ensin. Etenkin, kun sitä ei edes kirjastossa ollut paikalla sillä hetkellä. 

Tarina alkaa radiotoimittajan ongelmien ratkomisella, mikä tuntui omasta mielestäni jokseenkin irralliselta. Takakannen perusteella osasin odottaa mihin suuntaan tapahtumat lähtisivät, enkä oikein tiennyt, miten kyseinen radiotoimittaja siihen liittyi. Ja lopulta sitten selvisi, että ei hän liittynytkään, vaan tämä oli täysin irrallinen sivujuoni. Ja mielestäni aika hämmentävä sellainen. Koko radiojuontaja unohdettiin kirjan keskiosaksi täysin, ja kun häneen kirjan lopulla palattiin, sain hetken muistella, kuka koko tyyppi edes oli. Joten kyllä, tämä sivujuoni tuntui jotenkin oudolta ja tarpeettomalta. 

Kun aloin hahmotella tätä arvostelua, huomasin ydinsanani olevan epäuskottavuus. Käytin sitä useassa kohdassa, vaikken kirjaa lukiessa ollutkaan kiinnittänyt moiseen erityisempää huomiota. Epäuskottavia asioita oli mielestäni kaksi, ja näihin haluankin pureutua vähän lähemmin: 

Studio tuntui jotenkin vähän utopistiselta kokoonpanolta. Rahaa on vaikka millä mitalla, ja kaikki tuntuu onnistuvan. Studio kohtaa tarinan aikana kyllä varsin pahoja vastoinkäymisiäkin, mutta mielestäni sekään ei horjuta tätä täydellistä vaikutelmaa kovin paljoa. Studio on ideana kiinnostava, ja luin siitä mielelläni, mutta minun on vaikea kuvitella tällaista tapahtumassa oikeasti, kirjan sivujen ulkopuolella. Siksi suhtautumiseni Studioon oli hieman ristiriitainen. 

Sitten Mari hahmona... Mari tuntuu kirjan alussa kylmältä ja epärealistisen kovalta, luotaantyöntävältä. Kirjan alussa en siis voi sanoa Marista pitäneeni. Marin menneisyyttä kuitenkin valotetaan tarinan edetessä, ja se oli hyvin kiinnostavaa luettavaa. Sympatiani Mari kyllä sai puolelleen, mutta hahmon uskottavuutta tämäkään ei silmissäni oikein nostanut. Lisäksi Mari reagoi todella voimakkaasti Studion kohtaamaan kriisiin, mikä on mielestäni täysin ristiriitaista kaiken muun hänestä tietämäni kanssa. Muistelen, että jossain kohdassa kirjaa sanottiin, että Marin menneisyys valottaa hänen suhtautumistaan vaikeisiin asioihin. Minulle jäi kuitenkin lopulta avoimeksi, miten hänen menneisyytensä olisi pitänyt asiaa valottaa. (Sikäli kuin kirjassa siis todella sanottiin niin, enkä vain muistele omiani...) Kaiken kaikkiaan Marin hahmo oli minun mielestäni jokseenkin epäuskottava. 

Kirja tuntui kummallisen pinnalliselta. Aiheet olivat ajankohtaisia ja pelottaviakin, sellaisia jotka koen hyvin helposti ahdistaviksi. Silti en tätä kirjaa lukiessa ahdistunut ollenkaan. En nyt sano, että ahdistuminen olisi mitenkään mukava tunne tietenkään :D Mutta se, etten ahdistunut yleensä ahdistaviksi kokemistani aiheista, kertoo mielestäni kirjan pinnallisuudesta. Jotenkin tuntui, että minun ja kirjan tapahtumien välissä oli jonkinlainen verho. Tapahtumat eivät tulleet kovin lähelle. Siksi esimerkiksi Studion väen voimakas reagoiminen potkimisvideoihin tuntui liioitellulta, vaikka tiedänkin, ettei se ollut. Reagoisin itse varmasti samalla tavalla, ehkä voimakkaamminkin. Silti sen lukeminen kirjan sivuilta ei tuntunut aivan täysin uskottavalta, en osannut samaistua siihen. 

Kirjassa riehuva sarjamurhaaja oli ehdottomasti kiinnostava, ja luin innolla eteenpäin saadakseni tietää mitä sillä saralla seuraavaksi tapahtuu. Murhaaja on äärettömän kiihkeä fani, itse asiassa liiankin kiihkeä. Hänen fanituksensa menee pahasti ylitse, mikä kulminoituu hänen suorittaminaan murhina. Tämä aihe oli kiinnostava, koska fanius on helposti pakkomielteeksi muodostuva asia joidenkin kohdalla. Ikävä kyllä en murhaajan fanituksen kohteesta ihan kauhean paljoa tiedä, joten sikäli en ehkä saanut tästä ihan niin paljon irti kuin olisin voinut. Esimerkiksi jostain omasta fanituksen kohteesta tällaisen tarinan lukeminen tulisi varmaan vielä enemmän iholle. Näinkin nämä murhat olivat kyllä todella kiinnostavia, etenkin yhdistettynä YouTubeen ja mediaan muutenkin. 

Tarinan loppu jäi aika latteaksi. Olisin halunut tietää enemmän siitä, mitä murhaajan kynsistä selvinneille uhreille lopulta tapahtui, mutta siitä ei kerrottu juuri mitään. Tämä harmitti kovasti, ja siksi olin kirjan loppuun jokseenkin pettynyt. Tavallaan tuntui, kuin tarina olisi ehkä loppunut vähän kesken. Sarjalle tosin on tulossa jatkoakin, joten eihän sitä voi tietää, josko tähän vielä myöhemmin palataan... Ikävä kyllä pidän sitä melko epätodennäköisenä. 

Kirjan hahmot jäivät vähän etäisiksi, en oikein kiintynyt kehenkään. Lempihahmoni oli kuitenkin ehdottomasti Marin isoäiti, ihastuttavan suoranainen nainen! Hänestä olisin voinut lukea vaikka kuinka paljon :D 

Luultavasti näin arvostelun lopuksi vaikuttaa siltä, etten pitänyt Sysipimeästä. Se ei kuitenkaan ole totta, vaan minulla oli oikein mukavaa kirjaa lukiessa. Tämä kirja tuli luettua myös aika nopeasti, oli tarina sen verran kiinnostava. Tunteeni kirjaa kohtaan näin jälkikäteen ovat jokseenkin hämmentyneet. Pidin kirjasta todella paljon, mutta silti siinä oli mieltäni häiritseviä ja epäuskottavia elementtejä suhteellisen paljon. Turhien sivujuonien karsimisella ja epäuskottavuuksien hiomisella tästä tarinasta olisi varmasti voinut saada aikaiseksi kirjan, jota olisin suorastaan rakastanut. Hyvin todennäköisesti luen sarjan seuraavankin osan, ja pidän kiihkeästi peukkuja seuraavan osan uskottavuuden suhteen! 

---
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Englanti 

3/5

Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja

Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja 
Diktaattori kustannus, 2001
s. 360

11. testipäivä alkoi, en tiedä oikeastaan miten. Ainakin se oli alkanut. Johonkin aikaan ovikello soi, tai ainakin menin avaamaan ovea, jonka takana olivat Kristian ja Mikael. Heput tajusivat, että mulla ei ihan kaikki asiat ole kunnossa, kun yritin viisitoista minuuttia avata ovea ovikellon puolelta. Lopulta olin huutanut postiluukusta: 
-Riviin järjesty! Täysrynnäkkö oven läpi, MARS! 
Olin onnistunut avaamaan oven, luullakseni vahingossa. 
(Paha lapsi ei taaskaan muista sivunumeroita...) 

---

Juha on kolmikymppinen Helsingissä asuva herra, jonka elämän kiinnekohtana toimii suurimmaksi osaksi alkoholi ja sen väärinkäyttö. Parhaan kaverin, Kristianin, kanssa tulee ryypättyä ja keksittyä vaikka minkälaista omituista tekemistä itsensä viihdyttämiseksi. Myös melko erikoisia uusia tuttavuuksia Kristianin kautta löytyy, eivätkä nämä aina ole aivan Juhan mieleen. Töihin Juha ei paljon aikaansa tuhlaa, vaikka hetkellisesti tulee toimittua mm. kuusikauppiaana. Juha on varsin tempperamenttinen luonne, kettuilijat saavat helposti turpaan, naapurin kanssa soditaan ja kodinkoneet lentelevät ikkunasta kun urheilutulokset eivät miellytä. Kaiken kukkuraksi Juha päätyy vielä tapailemaan AA-kerhon vetäjänä toimivaa Tiinaa. Kaikista kommelluksistaan Juha kirjoittaa päiväkirjaa, jonka merkinnöistä kirja koostuu.

---

Tämän kirjan lukemisesta on varmaan vielä kauemman kuin parin edellisen postauksen kirjoista. Kuten sanottu, loppuvuodesta näitä luettuja kirjoja pääsi vähän kasaantumaan, kun en saanut aikaiseksi kirjoitella arvosteluja :D Tämän jälkeen on muistaakseni vielä kolme luettua kirjaa postaamatta, sitten ollaan vihdoin ajan tasalla! Ja koitetaan ajan tasalla pysyäkin... :P 

Juoppohullun päiväkirja oli lukulistallani pidemmän aikaa, ja hipelöin sitä kirjastossa useamman kerran ennen kuin lopulta päädyin kirjan lainaamaan. Aina kirjalistaa kirjastossa selaillessa harkitsin Juoppiksen lainaamista, mutta kun sitten pääsin lehteilemään kirjaa, ei se kuitenkaan tarttunut mukaan. Mietin, onko tällä kirjalla loppujen lopuksi minulle mitään annettavaa... Epäilin etukäteen, että kirjan hahmot olisivat vain ärsyttäviä ja suututtasivat, eikä suomalainen huumorikaan kovin usein itseeni uppoa, joten odotukset eivät olleet hirveän korkealla. Lopulta kuitenkin lainasin Juoppohullun päiväkirjan, ja päätin, että luen sen sitten, kun sattuu tulemaan sellainen väli, että tekee mieli lukea jotain vähän kevyempää. 

Odotukseni kirjan suhteen osuivat ikävä kyllä suurelta osin oikeaan. Päähenkilö Juha oli juuri niin ärsyttävä kuin pelkäsinkin. Hänen käytöksensä edesvastuuttomuus ja typeryys suututtivat, ja kyky olla ajattelematta mitään muuta kuin omaa napaa oli paikoittain suorastaan raivostuttava. Humalainen sekoileminen ja täysi kyvyttömyys ottaa vastuuta omista tekemisistään ei vain ole omasta mielestäni hauskaa. Juhalla tuntui koko ajan olevan tietynlainen "mulle ei vittuilla"-asenne, mutta hän ei kuitenkaan kertaakaan ajatellut, mitä oli mahdollisesti tehnyt vittuilun ansaitakseen tai kyseiseen tilanteeseen joutuakseen. Tunnen tällaisia ihmisiä (ikävä kyllä) oikeassakin elämässä, ja he ärsyttävät aivan yhtä paljon kirjan sivuilla kuin Facebook-seinälläkin. 

Hahmojen ärsyttävyydestä yli päästessään kirjan huumori oli kuitenkin yllättävän hauskaa. Paikoittain tuli lukiessa hihitettyä kovastikin, ja joitain parhaita kohtia luin kaverillekin näytteiksi. Myös kirjan kuvitukset olivat ainakin osan ajasta hauskoja, ja piristivät lukemista erityisen ärsyttäviksi käyvissä kohdissa. Jostain syystä etenkin pokkarin kannen sisäpuolella oleva kuva lentävästä pastorista sai repeämään joka kerta kun näin sen... :D 

Aina toisinaan mietin, miksi kirjalistalleni päätyy niin paljon kirjoja, jotka ovat aiheeltaan synkkiä tai jotenkin ahdistavia... Ja että miksi en lue ikinä mitään "kevyempiä" kirjoja. Tätä kirjaa lukiessa tuli kuitenkin todettua, että ainakaan tämän tyyppiset "kevyet" kirjat eivät minulle sovi. Jo paljon ennen kirjan puoliväliin pääsemistä tuli nimittäin sellainen olo, että olisipa tämä kirja pian ohi, että pääsisin jonkun kunnon kirjan pariin. Siitäkin huolimatta, että huumori kyllä nauratti, ja jotkut kohtaukset olivat jopa ihan sympaattisia. Silti kirja tuli luetta aika nopeasti, koska tiesin, että mitä nopeammin tämä olisi ohi, sitä nopeammin voisin aloittaa jotain muuta. En mene vannomaan, etten sarjan seuraavia osia joskus heikkona hetkenä päätyisi lainaamaan, mutta ainakin tällä hetkellä ajatus tuntuu aika etäiseltä. Ehkä sitten joskus, kun kaipaan jotain totaalista aivot narikkaan-luettavaa.

Lempihahmoni kirjassa oli ehdottomasti hieman hölmö ja sympaattinen Kristian, jota kaverit tuntuivat välillä pitävän vähän pilkkanaan. Kristian oli ihanan herkästi innostuva, ja herran älynväläyksille tuli kirjan aikana naurettua ehkä eniten. Juhan hermoille Kristian tuntui suurimman osan ajasta käyvän aika pahasti, mutta loppujen lopuksi hän kuitenkin piti Kristianin puolia ja auttoi kaveriaan, mikä sekin oli aika sympaattista. 

Yhteenvetona ihan kohtalainen kirja. Ei mitenkään erityisen syvällinen tai loistava mestariteos, mutta välipalalukemisena ihan hyvä. Jos tällainen huumori uppoaa ja on parempi idiotisminsietokyky kuin minulla, tämä kirja varmasti puree! :D 

---
"Siis hetkinen, sulla ei ole koskaan ollut passia ja sä etsit sitä nyt sun kämpästä", kertasin ajatuksiani.
"Aivan", Kristian vastasi pieni arkuus äänessään. 
"Siis luuletko sä, että passi tulee jossain ilmaisjakelulehden välissä jokaiselle suomalaiselle?" 
"Mistä minä voisin tietää", Kristian tuhahti. 
"Mä annan sulle nyt loistavan neuvon. Lopeta se passin etsiminen", sanoin tarkasti artikuloiden.
"Oletko varma?" Kristian epäröi. 
"Ei, kyllä se on sittenkin parempi, että sä vielä etsit sitä passia. Kyllä se varmaan vielä jostain yllättävästä paikasta löytyy", huokaisin.
"Luuletko", Kristian piristyi.
"En mä luule, mä tiedän. Mä olen ihan varma, että se passi vielä löytyy jostain. Ja muista vielä tarkistaa minkä maan passi se on. Sehän voi olla, että sä oletkin oikeasti algerialainen."
"Kiitos, Juha, kannustuksesta, mä alan heti etsiä sitä passia. Hitto, kun tietäisi minkävärinen passi algerialaisilla on..."

---
2,5/5

Marja Björk - Poika

Marja Björk - Poika 
Like, 2013
s. 215

Se yritti vedota järkeeni, mutta ei perustellut mitenkään, miksi en voinut kirjoitella rakkauskirjeitä tytöille. Kyllä minä sen silti tajusin. En voinut tehdä niin, koska olin itse tyttö. Sellainen ei vain käynyt laatuun. Tajusin, että maailmassa oli jokin järjestelmä, joka romahtaisi, jos niin voisi tehdä.
(En ottanut sivunumeroa ylös)

---

Jo pienestä pitäen Marion uskoo syntyneensä väärään kehoon, hänen kohdallaan on tehty virhe. Marion ei nimittäin koskaan koe olevansa tyttö, vaikka häntä sellaiseksi kovasti yritetäänkin kasvattaa. Synttäreille leivotaan prinsessakakkuja, ja lahjaksi annetaan barbeja tai nukenvaunuja, ja sitten syyllistetään, kun niillä ei ole leikitty. Balettitunneillekin suostutellaan, ja ensimmäisenä koulupäivänä pitää pistää hame. Marion ei osaa sopeutua tähän rooliin, koska tuntee niin selkeästi olevansa poika. Marionin nuoruusvuodet koostuvat oman hauraan identiteetin etsimisestä ja sen aiheuttamasta taistelusta niin perheen, kavereiden kuin yhteiskunnankin asettamia odotuksia vastaan. Tämän taistelun tuloksena syntyy Makke, persoona, joka Marion on pienestä asti kokenut olevansa.  

---

Tämän kirjan lukemisesta on kulunut jo jokunen kuukausi, ja olen moneen kertaan yrittänyt aloittaa arvostelun kirjoittamista. Jostain syystä se on tuntunut vaikealta, enkä ole osannut asetella sanojani niin, että lopputulos olisi miellyttänyt. Nyt päätin kuitenkin yrittää jälleen kerran, koska haluaisin saada nämä vanhat arvostelut tehtyä pois alta roikkumasta. 

Päädyin lainaamaan Poika-kirjan, koska pidin edellisestä Marja Björkiltä lukemastani kirjasta - Posliinista - niin paljon, että halusin lukea kirjailijalta enemmänkin. Toisaalta olin myös lukenut hyvin ylistäviä arvosteluita kirjasta, että oletin sen olevan loistava. Ehkä osittain siksi arvostelun kirjoittaminen onkin tuntunut vähän vaikealta, että itse en ollut aivan samaa mieltä lukemieni arvosteluiden kanssa. Lisäksi transsukupuolisuus on aiheena melko arka, enkä halua vaikuttaa epäkorrektilta tai kapeakatseiselta, joten sanojen asetteleminen on ehkä siksikin tuntunut hankalalta. 

Aluksi Pojan lukeminen hiukan tökki, en tavallaan päässyt oikein kiinni tarinaan. Kirjoitustyyli oli hyvin suora, lauseet lyhyitä ja kuvailua seassa vain vähän. Tästä johtuen vaikutelma oli vähän luettelomainen. En tiedä muuttuiko kirjoitustyyli jossain vaiheessa vai totuinko siihen itse, mutta kuitenkin se lakkasi häiritsemästä ehkä neljänneksen kirjasta luettuani. (Tästä on muistaakseni mainittu parissa muussakin arvostelussa.) Myös luvut olivat lyhyitä, ja joka luvussa hypättiin paikasta ja tilanteesta toiseen enempiä selittelemättä. Yhtäkkiä vain huomasi olevansa täysin uudessa tilanteessa, ja siihen piti parhaansa mukaan koittaa tarttua kiinni. 

Hieman hämmentävää kirjassa oli se, että siitä jäi vähän pinnallinen maku suuhun. Kirja perustuu kirjailijan oman pojan kokemuksiin, joten se kertoo hyvin henkilökohtaisista asioista, enkä näin ollen olettanut siitä jäävän näin pinnallinen fiilis. Jotenkin hahmoihin ja näiden tunteisiin ja ajatuksiin oli vaikea samaistua. Raskaasta aiheestaan huolimatta kirja olikin mielestäni yllättävän kevyttä luettavaa. Tavallaan tuntui, etten missään vaiheessa oikein päässyt sisälle tarinaan. Mitään konstailua kirjassa ei ollut, vaan asiat yksinkertaisesti kerrottiin sellaisina kuin ne ovat, mikä oli tämän tyyppisessä kirjassa tavallaan hyvä. Tämän takia kuvailuakin oli kuitenkin aika vähän, ja asiat tuntuivat jotenkin etäisiltä. 

Makken ja tämän äidin suhde oli mielestäni aika kiinnostava, ja siitäkin olisin halunnut tietää enemmän, syvällisemmin. Äiti ei ymmärrä Makkea ja sitä, ettei Makke haluakaan olla tyttö, ei tunne olevansa sellainen. Siksi äiti ja Makke ottavat rajustikin yhteen, ja paikoittain äidin käytös tuntui hirveältä, melkein julmalta. Silti äiti kuitenkin puolustaa Makkea ulkopuolisia kohtaan lähes raivokkaasti, eikä muilla saa olla mitään nokankoputtamista Makken identiteetin tai ulkoisen olemuksen suhteen. Äiti esimerkiksi valehtelee poikansa puolesta oikeudessa ja puolustaahäntä lastensuojelun työntekijöitä vastaan. Äidin hahmo mietityttikin itseäni ehkä eniten. Kirjahan perustuu Makken oman pojan kokemuksiin, joten väistämättäkin pohdin, miten paljon äidin hahmo perustuu kirjailijaan itseensä... Velikään ei oikein Makkea ymmärrä, eikä tiedä miten tähän suhtautuisi, mutta puolustaa kuitenkin Makkea äidin raivokohtauksia vastaan. Perheen sisäinen dynamiikka oli siis vähintäänkin kiinnostavaa. 

Lempihahmoa minun on vaikea tästä teoksesta nimetä... Makkesta en erityisemmin hahmona pitänyt, johtuneeko siitä, ettei itselläni oikeastaan ole mitään samaistumispintaa teini-ikäiseen poikaan. Ja ehkä Makke toisaalta oli itsekin niin hämmentynyt ja hukassa oman identiteettinsä kanssa, että samaistuminen häneen oli hankalaa. Muut hahmot pysyivät etäisinä, enkä näiden sielunelämään päässyt sisälle sitäkään vähää kuin Makken kohdalla. Näin ollen lempihahmoa ei oikein päässyt muodostumaan. 

Loppujen lopuksi on siis sanottava, että ajatukseni kirjan suhteen ovat vähän ristiriitaiset. Aihe on kiinnostava ja on hyvä että siitä kirjoitetaan, mutta toteutus ei jotenkin aivan istunut omaan makuuni. Olisin halunnut pitää tästä kirjasta paljon enemmän kuin lopulta pidin :c

--- 

2,5/5

Arto Salminen - Kalavale

Hetken hiljaisenelon jälkeen täällä ollaan taas! Älkää pelätkö, en ole teitä hylkäämässä, sikäli kuin tätä nyt ylipäätään kukaan lukee... :D On jotenkin ollut sellainen olo tässä hetken, etten ole oikein osannut muotoilla ajatuksiani sanoiksi. Olen aloittanut arvostelua useammastakin lukemastani kirjasta, mutta jotenkin kaikki on tuntunut tönköltä, enkä ole saanut mitään kirjoitettua loppuun. Koitan alkuvuodesta saada kirjoiteltua arvostelut pois alta sellaisista kirjoista, jotka olen tänä vuonna lukenut! 

Mutta nyt asiaan sellaisen kirjan kanssa, jonka sain juuri äsken luettua loppuun... :)

---

  

Arto Salmiinen - Kalavale
Wsoy, 2005

s. 232

"Totta kai se on liian julmaa, mutta se on tasan yhtä jumaa kuin tää maailma. Me heijastetaan todellisuutta, tuodaan se kiteytettynä koteihin. Idolsit ja niiden rääväsuut tuomarit on meidän rinnalla pehmeitä kuin Pikkukakkosen Ransu. Me sublimoidaan syrjäytyminen, puristetaan työttömyyden henki aineeksi ja työnnetään se ruudun läpi koko valtakuntaan, jokaiselle sohvalle, luo köyhän niin kuin rikkahan." 
s. 36

---

Hanski on vanheneva bisnesguru, joka on tehnyt suuren omaisuuden viihdealalla Fisu-Hanski - yrityksellään. Vanhoilla päivillään Hanski on alkanut seurustella itseään melkoisesti nuoremman missitaustaisen Oonan kanssa, jonka motiivit miehen suhteen tuntuvat melko kyseenalaisilta. Yhteen muuttamista Oona vastustaa, ja tapailee Hanskin selän takana toista miestä. Oona on kova tuomitsemaan muita ja mielessään oikeuttamaan omat tekonsa, erottelemaan ne muiden vastaavankaltaisista teoista. Kolmas päähenkilö on Kasperi, Hanskin firman työntekijä, joka nykyisin vastaa firman ideoinnista ja pääasiassa pyörittämisestäkin, ja selittää ideansa Hanskille sanoilla, joita tämä ei oikeastaan tajua.

Tällä kolmikolla on kehitteillä uudenlainen viihdesarja, Auschwitz, joka on juuri niin paha kuin miltä sen nimikin kuulostaa. Osallistujat jaetaan kahteen leiriin, vankeihin ja vartijoihin, jotka usutetaan toistensa kimppuun ja joita provosoidaan olemaan mahdollisimman kamalia toisiaan kohtaan. Voittaja saa kaksisataatuhatta euroa, muut eivät saa mitään. Olennainen osa kilpailua ovat myös lähes hengenvaarallisiksi nousevat sähköiskut, joista kilpailijoiden on kisasta putoamisen uhalla kestettävä. Nelonen ostaa ohjelman, Oonasta tehdään sen juontaja ja skandaali on valmis syntymään.

--- 

Kalavale on odottanut kirjapinossani jo aika kauan, kun jostain syystä ei ole ollut innostusta tähän kirjaan tarttua. Ja nyt kirjan luettuani voin sanoa, ettei siihen olisi kyllä kannattanut tarttuakaan. Kalavale maalasi mieleeni hyvin inhottavia tulevaisuudennäkymiä, ja tarina oli ahdistava. Ilmeisesti kirjasta olisi pitänyt löytää huumoriakin (?), mutta omaan silmääni sitä ei kyllä osunut. Tai sitten se vain oli niin mautonta, etten sitä edes huomannut. En ole koskaan ollut tällaisten "reality"-sarjojen ystävä, ja voin puhtaalla omallatunnolla sanoa, että jos Auschwitzia oikeasti televisiosta esitettäisiin, en haluaisi sen kanssa mihinkään tekemisiin.

Suoraan sanottuna kirja oli mielestä inhottava. Kun lukemisen oli kerran aloittanut, tuntui siltä, että haluan lukea tämän mahdollisimman nopeasti alta pois. Ja vaikka kirja ei ole paksu, niin harkitsin puolivälin tienoilla keskenjättämistäkin. Nyt haluan kirjoittaa lukemastani heti, jotta pääsen sitten unohtamaan kaiken tähän kirjaan liittyvän. Itselleni tuli kirjaa lukiessa fyysisesti paha olo, paikoitellen itkettikin, etenkin erään kilpikonnan kohtalon vuoksi... Ja sanottakoon nyt, etten yleensä ole kovin herkkä, ja huumorintajuni on melkoisen synkkää!

Päähenkilöistäkään en kenestäkään erityisemmin pitänyt... Hanskia kävi lähinnä sääliksi, Oona suututti ja kuvotti, Kasperista tuli jotenkin niljainen olo... Lempihahmokseni nimeäisin kuitenkin Kasperin, kaikesta hänen niljaisuudestaan huolimatta... :D Kasperi tuntui kirjan ainoalta rehelliseltä henkilöltä, ja pidin hänen alati väriä vaihtavista hiuksistaan. Viimeinen - ja ainoa Kasperin näkökulmasta kerrottu - luku oli ainoa, josta tässä kirjassa tuli mitenkään hyvä mieli.. :)

Tämän kirjan jälkeen mietin hyvin tarkasti, luenko enempää Salmisen teoksia.

--- 

Arvosana: 1/5

Salla Simukka - Jäljellä

Salla Simukka - Jäljellä
Tammi, 2012
s. 221

"Meidän pitää itse luoda ja löytää tälle kaikelle merkitys. Miettikää nyt. Jos me oltaisiin vielä tavallisessa maailmassa, me pohdittaisiin ihan samaa asiaa. Eli miksi me ollaan olemassa, miksi me ollaan täällä maapallolla, onko universumissa muita? Ei kukaan voi tarjota meille ulkoapäin vastauksia. Ei ole olemassa mitään lopullista totuutta."
s. 157

---

Tulevaisuudessa peruskoulun luokkajako ei enää perustu siihen, että luokilla olisi keskenään samanikäisiä oppilaita. Sen sijaan jaoittelu perustuu oppilaiden persooniin ja erityisosaamisiin, ja jako pyritään tekemään jo päiväkodissa. On Numeerikkoja, Retoorikkoja, Dramaatikkoja, Atleetikkoja, Aktivisteja... Ja on Potentiaaleja, eräänlaisia siirtymävaiheen oppilaita, joiden omaa erityisosaamista ei vielä ole löydetty. 

Emmi on totaalisen kyllästynyt Potentiaali vielä 15-vuotiaanakin. Se on sama kuin ei olisi mitään tai kukaan, hädin tuskin edes olemassa. Friikki, jonka muut oppilaat kiertävät kaukaa, aivan kuin sairastaisi jotain tarttuvaa tautia. Ei Emmiä koulussa kiusata, vaan yksinkertaisesti hänen olemassaoloaan ei tunnuta edes muistavan, ja se on Emmin mielestä melkein pahempaa. Vanhemmatkaan eivät ymmärrä tai jaksa enää kannustaa, vaan keskittyvät mieluummin lupaavammiksi osoittautuneisiin sisaruksiin. Emmi haluaakin epätoivoisesti tulla huomatuksi, muistetuksi ja kaivatuksi. Niinpä hän päättää kadota, ihan päiväksi tai pariksi vain, jotta hänet vihdoinkin huomattaisiin. Emmi piiloutuukin ulkomailla lomailevien naapureidensa leikkimökkiin, mistä häntä ei ainakaan löydetä ennen kun hän haluaa itse palata takaisin. 

Kaikki ei kuitenkaan mene aivan niin kuin Emmi oli suunnitellut. Kun hän palaa kotiin karkuretkeltään, kukaan ei olekaan huolesta sairaana odottamassa häntä. Itse asiassa kukaan ei ole edes kotona. Silti auto on pihassa, ja perheenjäsenten kengät paikoillaan eteisessä. Eikä Emmin puhelin jostain syystä toimi, vaan pitää vain omituista surinaa. Hiljalleen Emmi tajuaa, että koko hänen perheensä on vain... kadonnut. Itse asiassa koko kaupunki on täysin autioitunut yhden ainoan yön aikana. Painajaismainen yksinäisyys muuttuu nopeasti sietämättömäksi, ja Emmiä hirvittää ajatus siitä mitä hänen huomaamattaan on voinut tapahtua. Onko kaikki ihmiset kenties evakuoitu jonkinlaisen tappavan viruksen tai ydinlaskeuman tieltä, ja miksi hänet on jätetty jälkeen? Ja kuka hänelle lähettelee omituisia satuviittauksia, jotka aina katoavat ennen kuin kukaan muu ehtii nähdä niitä? 

---

Luen nuortenkirjoja nykyään aika harvoin. Kirjastomme nuortenosasto tuntuu jotenkin vähän sekavalta, enkä oikein osaa etsiä sieltä mitään ellei minulla ole jotain tiettyä kirjaa mielessä. Ja voi olla, että valitsen kirjani jotenkin huonosti, sillä usein nuortenkirjat päätyvät pettämään odotukseni. Jotenkin kaikista lainaamistani nuortenkirjoista tuntuu puuttuvan tiettyä syvällisyyttä, jota kirjoissa arvostan. Vaikka tarinan lähtökohdat olisivat miten kiehtovat, niin jotenkin tuntuu, että kaikki kerrotaan aika pintapuolisesti eikä mihinkään oikein pureuduta. Ja jos kirjaan onkin yritetty saada syvällisyyttä, niin se tuntuu jotenkin päälleliimatulta. Tässä suhteessa Jäljellä oli loistavaa vaihtelua, ja onnistui hyvin murtamaan osan tästä ennakkoluuloisuudestani nuortenkirjoja kohtaan! Pienellä muokkauksella olisin voinut sijoittaa tämän kirjan aikuistenosastollekin.

Simukka on mielestäni onnistunut loistavasti kuvaamaan dystopista maailmaa, josta kaikki muut ihmiset ovat hävinneet. Myös Emmin ahdistusta ja epätoivoa on kuvattu uskottavasti. Hieman tosin harmitti se, että luin jonkin aikaa sitten blogikirjoituksen Toisaalla-kirjasta, tämän kirjan jatko-osasta. Postauksessa ei ollut minkäänlaista spoilarivaroitusta, joten pahaa-aavistamattomana luin kirjoituksen ja sain siten tahtomattani tietää, mitä jatko-osassa tapahtuu... Tuntui, että olisin saanut kirjasta enemmän irti, jos en olisi jo valmiiksi tiennyt, minne muut ihmiset olivat kadonneet. Jos siis aiotte tämän kirjan lukea, niin neuvon välttelemään jatko-osasta kertovia postauksia :D 

Lukiessa tuli paikoittain mietittyä sitäkin, miten itse tuollaisessa tilanteessa reagoisin, ja miten hirveä tuollainen autio maailma oikeasti olisi. Samaistuin Atroon, joka myöhemmin kirjassa sanoi, ettei aluksi edes huomannut mitään tapahtuneen, koska oli niin vähän tekemisissä muiden ihmisten kanssa :D Koska itsekin asun yksin, saattaisi minulta viedä hetken ennen kuin tajuaisin muiden hävinneen. Luultavasti huomaisin tapahtuneen ensimmäiseksi siitä, että netti ei toimisi... 

Erityisesti kirjassa kuvailtu uusi, erityisosaamisiin perustuva koulutusjärjestelmä oli hyvin kiinnostava. Olisinkin mielelläni lukenut tästä koulutusjärjestelmästä enemmänkin, sillä siitä oli ikävä kyllä kerrottu vain vähän ja aika pinnallisesti. Olisin voinut lukea vaikka kokonaisen kirjan, joka olisi perustunut vain koulunkäyntiin tuollaisella luokkajaolla. Sitäkin tuli lukiessa mietittyä, mihin ryhmään olisin itse mahtanut sijoittua. Ehkä olisin halunnut Aktivisteihin, mutta voi olla, että olisin Emmin tavoin jumittunut Potentiaaliksi :D 

Kirjan lopussa mukaan tarinaan tuli nuorten perustama Suomenlinnan yhteisö, joka oli myös kiinnostava. Jotenkin kirjan loppuosasta ja juuri tästä nuorten yhteisön kuvailemisesta tuli mieleen Kärpästen herra... Joskin Simukan luomalla yhteisöllä menee paljon paremmin kuin Kärpsten herrassa autiosaarelle joutuneilla englantilaispojilla :D Mutta kertokaa ihmeessä, olenko ainoa, jolle tämä mielleyhtymä tuli!

Lempihahmostani en oikein osaa sanoa... Emmi oli ihan mukava hahmo, mutta paikoittain myös aika ärsyttävä. Etenkin se ärsytti, miten Emmi kirjan alussa surkutteli elämänsä kurjuutta ja sitä, ettei kukaan ymmärrä häntä. Myöhemmin ärsyynnyin pariin kertaan hänen vastaanhangoittelevasta asenteestaan. Ehkäpä lempihahmoni oli Emmin ensimmäisenä maailman autioitumisen jälkeen tapaama Onerva. Taisin kokea jonkinasteista samaistumista Onervaan, joka äänekkyydellään ja riehakkuudellaan tuntui piilottelevan sitä miten peloissaan oikeasti oli. Atrosta pidin myös aluksi (ja monen luvun verran luin aluksi hänen nimensä Artona...), mutta myöhemmin käsitykseni hänestä muuttui aika... niljaiseksi. Lopullisen mielipiteen tekeminen Atrosta on vaikeaa, ja sitä oli varmaan haettukin, sillä Emmin tunteet olivat hyvin samanlaiset. En oikein tiedä mihin Atron sanomisiin pitäisi uskoa. Myös pojan motiivi valehteluun aivan kirjan lopussa jäi vaivaamaan mieltäni. 

Arvosana: 3,5/5

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Sielut kulkevat sateessa
Atena, 2013
s. 550

Heti aluksi haluan sanoa, etten tiedä osaanko kirjoittaa tästä kirjasta vahingossa spoilaamatta jotain. Joten jos olet varma, ettet vahingossakaan halua saada tietää mitään kirjan juonesta, ei tätä tekstiä ehkä kannata lukea. Varmuuden vuoksi.

"Haluaisinpa nähdä ne uutiset, joissa kaikkien uskontokuntien johtajat ilmoittaisivat yksissä tuumin, että hei, anteeksi mutta unohtakaa sittenkin se, mitä olemme aiemmin sanoneet, Jumala onkin kuulemma lähtenyt ja jättänyt meidät yksin universumiin."

"Taivaassa kuitenkin on jokin jumalaa muistuttava entiteetti, joka kuulee rukoukset ja toisinaan vastaakin niihin. Omalla tavallaan. Ja näyttää siltä, että se on kiinnostunut meistä. Tai paremmenkin sielullisesta aineksestamme."

Kirjan päähenkilö on nelikymppinen Judit, joka eräänä päivänä tajuaa, ettei ole saanut elämältä juuri mitään mistä on haaveillut. Liitto aviomiehen Niilon kanssa on muuttunut lähinnä kohteliaan toverilliseksi ja välit ainoan tyttären kanssa ovat viileät. Kotitalon katto vuotaa ja työpaikalla on sisäilmaongelmia. Eikä Judit ole päässyt matkustelemaan maailmallekaan, vaikka on siitä lapsesta asti unelmoinut. Judit päättääkin tehdä totaalisen remontin elämälleen. Ja kuin tilauksesta Martalla, Juditin parhaalla ystävällä ja monikansallisen hoitoalan yrityksen Suomen-osaston johtajalla, on tarjota Juditille töitä. Nainen ei kauaa epäröi, vaan pakkaa tavaransa ja muuttaa uuden työpaikkansa F-Remediumin tarjoamaan työsuhdeasuntoon Helsinkiin.

Kaikki ei kuitenkaan mene aivan niin kuin Judit oli ajatellut. Pian muutettuaan Judit saa kuulla kummipoikansa olevan vakavasti sairas ja antaa Martalle, pojan äidille, lupauksen jonka pitäminen tuntuu kovin vaikealta. F-Remediumilla palkka ja työolot ovat loistavat, mutta firmassa tuntuu olevan jotain hämärää tekeillä. Ja eräänä päivänä kotimatkalla Judit tuntee selkeästi jonkun seuraavan itseään... Kun Judit saa hoidettavakseen maailmankuulun julkkisateistin Leo Moreaun ei mikään enää tule palaamaan ennalleen...

Kun huomasin Pasi Ilmari Jääskeläiseltä ilmestyneen uuden teoksen, piti se pistää heti kirjastoon varaukseen. Mulla oli jo silloin Harjukaupungin salakäytävät lainassa, ja oli tarkoituksena lukea se ennen uusimman kirjan aloittamista. Sitten sainkin varaukseni kirjastosta nopeammin kuin olin odottanut, ja tietysti taas sorruin aloittamaan kirjan heti sen haettuani. Joten Harjukaupungin salakäytävät saa odottaa vielä vähän pidempään, mutta enköhän senkin tässä lähiaikoina lue! :) Pidin Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta-esikoisteoksesta hyvin paljon, joten odotukset tämänkin kirjan suhteen olivat hyvin korkealla. Ja ilokseni voin sanoa, että kirja ei missään nimessä pettänyt odotuksiani!

Tarinassa päästiin aika lailla suoraan asiaan, alussa ei ollut mitään turhia tai liian pitkäksi venytettyjä jorinoita. Joidenkin kirjojen kohdalla tuntuu, että alkutilannetta selitellään hiukan liikaa, ja teksti tuntuu junnaavalta ennen kuin varsinaisesti päästään edes asiaan. Tämä kirja ei kuitenkaan siihen sortunut, vaan asioista oli kerrottu juuri sopivasti: liioittelematta, mutta jättämättä mitään olennaista poiskaan. Pidin myös siitä, ettei hahmoja ollut yritetty kuvata liian täydellisiksi, vaan nämä tuntuivat inhimillisiltä ja helposti samaistuttavilta.

Tekstin seassa olevat sivuhuomautukset hämmensivät minua aluksi paljonkin. Mietin, miksi kirjailija on lisännyt omia mielipiteitään ja ajatuksiaan hahmoista tarinan sekaan, aivan kuin ei itse voisi vaikuttaa hahmojesa tekoihin tai tapahtumien kulkuun. Ajattelin, että ehkä kirjailija oli näin yrittänyt saada lukijat pohtimaan hahmojen motiiveja syvällisemmin. Tarinan edetessä totuin näihin sivuhuomautuksiin, mutta edelleen ne tuntuivat aika omituisilta. Mietin jopa, että saattaisin pitää kirjasta enemmän, jos jättäisin sivuhuomautukset kokonaan lukematta. Ennen kuin sitten lopulta tajusin sivuhuomautusten tarkoituksen, ja tajusin olleeni totaalisen väärässä... Lopulta tunteeni sivuhuomautuksia kohtaan olivat hieman ristiriitaiset, mutta uskon, että niistä saisi toisella lukukerralla paljon enemmän irti. (+ Olen näköjään kirjoittanut omiin muistiinpanoihini, että sivuhuomautusten alussa ja lopussa olevat koukerot "näyttävät riemastuttavasti viiksiltä", mikä on kyllä totta :D)

Jääskeläisen tapaan kirja oli hyvin syvällinen. Paikoittain piti pysähtyä hetkeksi kesken lukemisen tuijottamaan seinää ja pohtimaan asioita tarkemmin. Olen kuitenkin itse vähän kärsimätön lukija enkä malta kesken lukemisen kauhean tiiviisti pysähdellä miettimään. Symboliikastakin puhuttiin kirjassa paljon, vaikka ikäväkseni joudun myöntämään, etten siitä itse juuri mitään ymmärrä. Kuitenkin uskon, että symboliikkaa löytyy kirjasta paljon. Joku syvällisemmin asioita miettivä ja ymmärtävä tyyppi saattaisikin saada kirjasta vielä enemmän irti kuin minä.

Itse koen uskontoa käsittelevät asiat helposti ahdistavina, ja kirja olisikin saattanut jäädä lainaamatta, jos olisin varaushetkellä tiennyt mitä kirjassa käsitellään. En kuitenkaan silloin tiennyt kirjasta mitään muuta kuin sen, että haluan lukea Jääskeläisen uuden teoksen. Eikä kirja niin ahdistava ollutkaan kuin aluksi pelkäsin, vaikka siinä synkkiä asioita käsiteltiinkin. Ja synkkien aiheiden seasta löytyi myös ihanaa, täysin omaan makuuni istuvaa huumoria. Etenkin dialogien musta huumori sai jopa hörähtelemään ääneen, olenhan aina ollut suuri mustan huumorin ystävä.

Itseäni huvittaneena yksitoiskohtana mainittakoon Leo Moreaun keräilykohde, kumiankat. Kumiankoista oli muodostunut Moreaulle suorastaan jonkinlainen käyntikortti. Itseäni tämä kiehtoi ja hihityttikin osittain siksi, että ankka sattuu olemaan lempieläimeni ja keräilen itsekin kaikenlaista ankkoihin liittyvää. Myös kumiankkoja. Siksi tästä Moreaun harrastuksesta oli mielestäni kiinnostavaa lukea.

Sekin lämmitti mieltä, että omistusteksti oli kirjabloggaajille suunattu :)

Lempihahmoni taisi olla hiljainen ja omiin oloihinsa vetäytyvä, elinvimansa kirjoista ammentava Nomi. Jo naisen ensinäyttäytyminen sai minut kiinnostumaan hänestä, ja mitä enemmän sain tietää sitä enemmän Nomista pidin. Jollain vähän karmivalla tavalla Nomi oli mielestäni hyvin kiehtova hahmo.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Suomi
4/5

Tuuve Aro - Karmiina

Tuuve Aro - Karmiina
WSOY, 2004
S. 270

Tämä kirja on ollut vaiheessa jo hetken, vaikkei sivuja edes ole mitenkään hirvittävää määrää. Tämä johtuu kuitenkin siitä, että kirja ei oikein onnistunut pitämään mielenkiintoa yllä, ja välissä tuli luettua pari muuta kirjaa. Se kertonee jo osaltaan siitä, mitä mieltä Karmiinasta olin. Aluksi kirja kiinnosti - pidän traagisista ihmiskohtaloista, ja sellainen Karmiinan tarina todella on, termin täydessä merkityksessä. Toteutus ei kuitenkaan mielestäni ollut mitenkään erityisen loistava.

Karmiina on kirjan alussa 17-vuotias tyttö, joka on viettänyt koko ikänsä lukittuna pieneen kellarikomeroon. Jo kirjan alussa Karmiinan onnistuu kuitenkin paeta vankilastaan, melko hämäräperäisissä olosuhteissa. Mutta sitä on koko Karmiinan muu tarinakin - hämäräperäinen. Aluksi Karmiinan ikä oli minulle arvoitus, ja olin jostain saanut mielikuvan, että tyttö olisi vasta kymmenen ikävuoden paikkeilla. Ja jo aika kirjan alussa Karmiina päätyy melko intiimiin tilanteeseen erään aikuisen miehen kanssa, mikä sai tästä ikähämmennyksestä johtuen aluksi silmäni laajenemaan melkoisiin mittoihin. Tämän miehen luota Karmiina päätyy pyörätuolissa olevan Maisan seurassa rave-bileisiin, ja sieltä Vihreä Vaara-nimiseen kommuuniin ja sen mukana mieltä osoittamaan. Lopulta selviää myös kaksoissisaren arvoitus. Tapahtumia riitti kyllä läpi kirjan, eikä tylsiä kohtia sinänsä muistaakseni tullut. Tapahtumat kerrottiin myös hyvin monen eri henkilön näkökulmasta, mikä oli yksi asia joka itseäni häiritsi. En erityisemmin pidä kirjoista, joissa on useampi kuin yksi kertoja. 

Kirja oli mielestäni ehkä hieman sekava. Jotkin asiat tuntuivat lähes hiukan yliluonnollisilta tai epäaidoilta, miten sen nyt haluaakin ilmaista. Joku saattaa ottaa sen yliluonnollisuuden ja fantasian kannalta, mutta itseäni nämä pienet seikat jäivät vähän vaivaamaan. Myös Karmiinaan minun oli vähän vaikea samaistua... Karmiina on hyvin epätasapainoinen ja arvaamaton luonne, minkä toki ymmärtääkin kyllä tytön vietettyä koko ikänsä yksin ja eristyksissä. Toinen syy tähän samaistumiskyvyttömyyteen oli varmaan se, että Karmiinalla ei ole sosiaalisia taitoja lähestulkoon ollenkaan, ja siksi hän päätyi moneen myötähäpeää aiheuttavaan tilanteeseen. Enkä kestä myötähäpeää kovin hyvin. Myös kirjan loppu jätti aika monta asiaa avoimiksi ainakin minun mielestäni, enkä siitä oikein pitänyt.

Joku saattaa kyllä pitää tästä kirjasta kovastikin, mutta itselleni ei oikein sytyttänyt, enkä kovin vilpittömästi tätä voisi eteenpäinkään suositella.

1,5/5

Tällaista tänään. Huomenna on kirjastopäivä, saatan kirjoitella siitä jonkun postauksen. Arvostelua tulee seuraavaksi luultavasti Tess Gerritsenin kirjasta Hiljainen tyttö :)  

Marja Björk - Posliini

Marja Björk - Posliini 
Like, 2008
S. 265

Luin Marja Björkin esikoisteoksesta esittelyn jostain päin nettiä, ja sen seurauksena varasin kyseisen teoksen sunnuntaina lähimmästä kirjastosta. Jo maanantaina sain tekstiviestin kirjan saapumisesta, ja pitihän se tietysti heti käydä hakemassa. Tosin samalla tarttui mukaan toinenkin kirja, vaikkei ollut edes tarkoitus, ja vaikka pino yöpöydällä kohoaa jo muutenkin uhkaavasti kohti korkeuksia... Ja vaikka minulla oli parhaillaan toinenkin kirja kesken lukemisen, piti Posliini silti aloittaa saman tien. Köh köh... 

Ensivaikutelma oli vähän ristiriitainen... Kirjan kansi on todella kaunis, pidän siitä kovasti! Siihen ei ole tungettu liikaa vaan se on aika pelkistetty, ja valitut värit sopivat mielestäni mustalle pohjalle loistavati. Nimi kuitenkin aiheutti hämmennyksensekaista naurahtelua kun ensimmäisen kerran tajusin kirjan aihealueen. Jotenkin Posliini on vain mielestä äärettömän härski nimi pedofiliaa käsittelevälle kirjalle... Tosin se varmaan on tarkoituskin, ja siinä tapauksessa nimi on kyllä osuvasti valittu. Kirja myös aloittaa Marja Björkn P-alkuisten kirjojen sarjan, Posliinia nimittäin seuraavat Puuma, Prole ja Poika. Joskaan kyseessä ei siinä suhteessa ole sarja, että kirjoilla ei tietääkseni ole mitään yhteistä toistensa kanssa kirjailijaa lukuunottamatta. 

Kuten mainitsinkin, kirja käsittelee pedofiliaa, aihetta joka mielestäni on kirjaillisuudessa melko vähän käsitety aihe. Suorastaan se tuntuu jonkinlaiselta tabulta... Ainakin siskoiltani sain melko kummia katseita, kun kerroin lukevani kirjaa pedofiliasta! Kirjan minäkertojana toimii Jaana, tapahtumien alussa kuusivuotias maalaisperheen esikoinen. Jaanan perhe ei ole järin varakas, alkoholia käytetään paljon ja lapset ovat tottuneet todistamaan aikuisten sukulaisten tappeluita. Tappelu jos toinenkin päättyy poliisien väliintuloon. Jaana tuntee olevansa kotona kaikkien tiellä ja riitakapulana, jota saa aina hävetä. Päästessään vieraaksi helsinkiläisen tätinsä ja tämän uuden miehen Kurren luokse tuntee Jaana itsensä kovin onnekkaaksi. Hän tuntee, että etenkin Kurren osalta hän saa osakseen sellaista huomiota ja rakkautta, jota ei kotona saa keneltäkään. Pian tämä kiintymys kuitenkin muuttaa muotoaan...

Kirja oli hyvä, nautin sen lukemisesta kovasti. Muutamassa kohdassa tapahtumat tuntuivat vähän sekavilta, mutta parin sivun päästä niitä jo selitettiinkin tarkemmin ja pääsin taas kärryille, eikä tämä haitannut lukukokemusta mitenkään. Aihe on rankka ja Jaanaa kävi useammin kuin kerran sääliksi lukiessa. Suututtikin Jaanan puolesta niin kovasti, että Kurren päänahka ei kyllä olisi ollut turvassa jos olisin siihen käsiksi päässyt! Pidin kuitenkin kirjasta, ja kirjailijan tapa kirjoittaa oli minulle kovasti mieleen. Marja Björkin muutkin teokset luultavasti päätyvät tämän kokemuksen jälkeen lukulistalleni.

En nyt mitään kovin kattavaa osaa sanoa, mutta suosittelen ehdottomasti teosta kaikille, jotka tykkäävät lukea kirjoja "erilaisista" ja vaikeistakin aiheista! :)

3,5/5

P.S. Pahoitteluni siitä, että päivitystahti on ollut totaalisen kaamea... Tai oikeastaan siitä, ette mitään päivitystahtia ole edes ollut. Luin kesällä aika vähän... Ja vaikka luettua jonkin verran tulikin, niin en kuitenkaan tänne asti päässyt kokemuksia ruotimaan :/ Koitan kuitenkin parantaa tapani ja petrata päivitystahdin kanssa! 

Jaana Kapari-Jatta - Pollomuhku ja Posityyhtynen

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen 
Tammi, 2008
Sivuja: 164

Kävin tänään (29.5.) kirjastossa, vaikka yöpöydän reunalla odottaa viisi kirjaa koskemattomina, ja kaksi kirjaa on kesken... Yritän pitää lainattujen kirjojen määrän jotenkin kohtuullisena, mitä tuo seitsemänkään ei kyllä mielestäni ole. Ja sitten kirjastosta tarttui vielä kaksi kirjaa mukaan. Mutta en voi sille mitään, että jos pariin viikkoon ei ole kirjastossa ehtinyt käydä tai sille ei ole ollut tarvetta, niin sinne alkaa kaivata. Sitten yleensä menen käymään kirjastossa, vaikkei sinne suoranaisesti asiaa olisikaan, ja aina tarttuu kirjalistalta jotain mukaankin... Tosin yleensä en kyllä mene kirjastoon, jos ei ole edes yhtä kirjaa palautettavanakin. Ja tänään paikalla sattui sitten olemaan yksi kirja, jota olen etsiskellyt jo jonkun aikaa, mutta jonka kanssa ei olla satuttu ikinä samaan aikaan kirjastoon. Jaana Kapari-Jatan Pollomuhku ja Posityyhtynen. Se piti tietenkin lainata, ja kotiin päästyäni en malttanut millään pitää näppejäni erossa siitä. Oli aluksi tarkoitus vain vähän selailla, mutta päädyinkin lukemaan kirjan alusta loppuun melkein yhdeltä istumalta... 

Pidin kirjasta kovasti. Hatty Potter-sarjan suomentaja siis kertoo kirjassa siitä, millainen prosessi tämän sarjan suomentaminen oli, ja yleisesti vähän muutakin suomentamiseen liittyen. Itse tuo kirjojen kääntäminenkin on ihan kiinnostavaa, mutta erityisesti kiinnostivat juuri Potterit. Ja erityisesti ehkä se, miten tietyt nimet, loitsut, eläimet ja muut oli kännetty englannista suomeen. Osaltaan pidin kijasta niin paljon varmaan juuri siksi, että Harry Potter on itselleni hyvin rakas kirjasarja. Liioittelematta paras lukemani sarja koskaan, vaikken kuulukaan päähenkilön suurimpiin faneihin. Pollomuhku ja Posityyhtynen nauratti, aiheutti vilunväreitä ja sai toisinaan tipankin linssiin jostain selittämättömästä syystä. Kai tuohon kirjasarjaan vain liittyy niin suuri tunnelataus... :) 

Toisinaan joidenkin lauseiden kohdalla tuli vähän sellainen olo, että kirjailija toisti itseään... Ja toisaalta ehkä mielestäni kirjassa keskityttiin turhankin paljon suomentamiseen yleensä, ja Pottereihin vähän vähemmän. Älkää ymmärtäkö väärin, suurimmalta osin kerrottiin kyllä nimen omaan Pottereista, jotenkin odotin vain vielä vähemmän sitä yleistä käännösjorinaa. Ja koska kirjassa eniten kiinnosti juuri Rowlingin itse keksimien sanojen suomennus, oli se siltäkin osin pieni pettymys... Koska suurin osa näistä yli kymmenenkin vuotta vanhoista mietintäprosesseista ei ollut enää Kapari-Jatalla itselläänkään muistissa. Suunnilleen kerrottiin miten mihinkin suomennokseen päädyttiin, ja miksi jokin suomennettiin ja jotain ei... Mutta olisin mielelläni lukenut enemmän itse mietintäprosessista. Joskin sen kyllä ymmärtää, ettei sellaisia enää muista, eivätkä suomennosten alkuperäiset luonnosversiot ole tallessa missään. Silti vähän harmitti... :p 

Kuitenkin kirja oli kokonaisuutena mukava, kevyttä ja kiinnostavaa lukemista. Kirjojen kääntäminen on yllättävän rankkaa ja tarkkaa puuhaa, jotenkin en ole siihen tullut ennen kiinnittäneeksi huomiota... Pienetkin sävyerot voivat vaikuttaa sisältöön loppujen lopuksi niin paljon. Oikein kiva pikaperehdytys kirjojen suomentamiseen siis, ja ennen kaikkea mukavaa Potter-tietoa sarjasta pitäville. Suosittelen kyllä!

2,5/5 P.S. Jonain lähipäivänä voisin tehdä vaikka pienen katsauksen tuohon yöpöydän laidalla odottelevien kirjojen pinoon... :)