Yann Martel - Piin elämä

Yann Martel - Piin elämä 
Tammi, 2003
s. 394
Alkuteos: Life of Pi, 2001
Suomentaja: Helene Bützow

Minun oli kesytettävä Richard Parker. Tuo väistämätön tosiasia valkeni minulle juuri silloin. Me emme olleet vastakkain vaan yhdessä. Me olimme sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti samassa veneessä. Me eläisimme - tai kuolisimme - yhdessä.
s. 210

---

Piscine "Pii" Patel on intialainen kuusitoistavuotias poika, jonka perhe päättää Intian poliittisen tilanteen vuoksi lähteä Kanadaan etsimään parempaa elämää. Lähtövalmisteluissa menee kauan, sillä perhe omistaa eläintarhan, jonka eläinten myyminen ja kuljettaminen maasta toiseen ei ole mitenkään yksinkertaista. Vuoden päivät kuluvat lähtövalmisteluita tehdessä, mutta lopulta perhe pääsee laivaan ja matkaan kohti Yhdysvaltoja, mihin myös osa eläintarhan eläimistä lähtee samalla laivalla. Matkan puolivälin jälkeen jokin menee kuitenkin kohtalokkaasti vikaan, ja laiva uppoaa.

Pii on ainoa laivalta pelastusveneeseen selviävä matkustaja, kaikki muut - myös Piin vanhemmat ja isoveli - uppoavat laivan mukana. Pii ei kuitenkaan ole pelastusveneellä yksin, vaikka niin ajoittain toivoisikin, vaan hänellä on seuranaan melkoinen joukko eläimiä. Päivien myötä matkustajamäärä karsiutuu kahteen - Pii jää yksin kolmivuotiaan bengalintiikeriuroksen, Richard Parkerin, kanssa. Ei mitään ihanteellista matkaseuraa alle kahdeksanmetrisessä pelastusveneessä... Siitä alkaa Piin uskomaton selviämistarina, jossa koetukselle joutuvat niin kärsivällisyys, rohkeus kuin kekseliäisyyskin.

---

En oikein tiedä mitä odotin, kun aloin lukea Piin elämää. Ensinnäkin kirja odotti lainaamisen jälkeen aika kauan kirjapinossani, ennen kuin aloin lukea sitä. Ehkä odotin jotain klassikkoasemaan noussutta kirjaa, jota kaikki muut hehkuttavat, mutta itse en oikein ymmärrä. Joskus minulle käy suosittujen klassikoiden kanssa niin, vaikka en olekaan ihan varma siitä, onko Piin elämä varsinaisesti klassikko. Jos ei ole, niin ainakin sen pitäisi olla. Voin sanoa, että kirjaa ei todellakaan ole hehkutettu turhaan, vaan se oli aivan loistava. Hotkaisin koko lähes nelisataasivuisen kirjan kahdessa päivässä, tänään en juuri muuta ole tehnytkään kuin istunut nenä kiinni kirjassa.

Kirjan alku ei ollut hirveän jännittävä tai tapahtumarikas, mutta kuitenkin jo se tempaisi minut mukaansa. Martel on loistava tarinankertoja, kaikki oli kerrottu hauskasti ja värikkäästi. Lisäksi eläintarhat ja eläinten käyttäytyminen kiinnostivat kovasti, ja luin niistä mielelläni. Olisin mielelläni lukenut aiheesta enemmänkin :D Myös alussa havaittavissa oleva uskontokritiikki oli kerrassaan nerokasta, ja sai minut virnuilemaan itsekseni. En erityisen uskonnollinen ihminen ole, mutta jotenkin Piin mietteet uskontojen kilpailusta ja vihasta toisiaan kohtaan osuivat mielestäni aivan nappiin. Martelin kieli on muutenkin värikästä ja vertauskuvallista, ja etenkin jotkut vertauskuvat saivat minut hihittelemään ääneenkin. Miten voi lukea vakavalla naamalla ruuansulatuskanavasta joka "alkaa kiemurrella ja vaikeroida kauhuissaan kuin boakäärme joka on nielaissut ruohonleikkurin" tai siitä miten "tuntui kuin olisin mukiloinut sateenkaarta hengiltä"? :D

Tarina oli rakennettu niin, että siitä huomasi, että kirjailija oli aluksi ajatellut, ettei lukija kirjaa aloittaessaan tiedä Piin matkaseuralaisena olevan tiikerin nimeä. Kirjan alkupuolella nimi mainittiin joitain kertoja, muttei koskaan sellaisessa yhteydessä, että sen olisi osannut yhdistää tiikeriin, joka jo mielestäni kertoo jotakin. Joten oletan, että kirjailija oli tarkoittanut sen tulevan yllätyksenä, kun lopulta kerrotaan, että kyseessä on tiikeri. Mistäpä kirjailija olisi voinut sen tietää, että kirjasta tulee niin suosittu, ettei kukaan siihen tarttuessaan voi varmaan olla täysin tietämätön sen juonesta. Jotenkin jännä ajatus... :)

Kirjan takakannessa luvattiin, että tarina saa lukijan uskomaan uskomattomaan, ja suhtauduin siihenkin aluksi kyynisesti. Jouduin kuitenkin myöntämään lukiessani, että sekin osoittautui lopulta todeksi. Tarinan edetessä aloin pitää täysin uskottavana, että ihminen ja tiikeri saattavat elää sovussa samassa pelastusveneessä usean kuukauden ajan. Vain muutamassa kohdassa tuli sellainen tunne, että tarina meni vähän ylitse ja lipsui uskomattoman puolelle. Etenkin toisen osan loppua kohti tunne voimistui, ja sai hetkellisesti melkeinpä fantasian aineksia. tai maagisen realismin aineksia. Tunnelma muuttui myös suorastaan karmivaksi, vaikka se oli alkupuolen ollut melko kepeä - vaikeista tilanteista huolimatta. Jännittävää oli se, että tajusin vasta kirjan lukemisen jälkeen, että Piin elämä taidetaan laskea maagiseksi realismiksi. En tiedä, miksei se lukiessa kertaakaan pälkähtänyt päähäni. Olen kyllä ennenkin lukenut maagista realismia, ja olen aina tiennyt olevani juuri sen kanssa tekemisissä. Ehkä tämä kertoo juuri siitä, miten loistava ja vakuuttava tarinankertoja Martel on.

Toinen Martelin tarinankerrontalahjojen puolesta kertova asia on se, että vaikka tapahtumat tuntuivatkin lukiessa uskomattomilta, niitä teki silti mieli puolustaa kirjan lopussa esiintyviä epäilijöitä vastaan. Tapahtumien todenperäisyyden kyseenalaistaminen tuntui melkein loukkaukselta, vaikka tiedostinkin, etteivät jotkut asioista olisi mitenkään voineet tapahtua oikeasti. :D

Itse tarinaan liittymättömänä huomautuksena: joskus kirjan puolivälin jälkeen huomasin, että suomentaja oli sama, kuin vasta vähän aikaa sitten suomennoksensa takia moittimassani Silmänkääntäjässä. Piin elämän suomennos ei kuitenkaan ollut läheskään niin karmea, mistä kertoo osaltaan sekin, että en osannut epäillä suomentajan olevan sama ennen kuin lehteilin kirjan ensimmäisiä sivuja. Paikoittain huomasin samanlaisia kirjoitus- ja pilkkuvirheitä kuin Silmänkääntäjässäkin, ja pari sanavalintaa ihmetytti samalla tavalla, mutta muuten teksti oli paljon oikeaoppisempaa suomea kuin Silmänkääntäjässä. Jännä, vaikka tämä on suomennettukin aikaisemmin... Ihme homma, että Bützow, joka ei näiden taidonnäytteiden jälkeen lempisuomentajiini kuulu, saa suomennettavakseen kirjoja, joista päädyn hänestä huolimatta pitämään näin kovasti!

Harkitsin tätä hetken maailmanvalloitukseeni Intian valloittajaksi, sijoittuuhan kirjan alku Intiaan, mutta päätin kuitenkin luopua ideasta. Odottelen jotain suuremmalta osin Intiaan sijoittuvaa kirjaa, jonka jälkeen tiedän Intiasta enemmänkin... :)

---

5/5

Slavenka Drakulic - Aivan kuin minua ei olisi

Slavenka Drakulic - Aivan kuin minua ei olisi 
Otava, 2000
s. 254
Alkuteos: Kao da me nema, 1999
Suomentaja: Seija Uuskoski

S. oppii myöhemmin, että kipua on monenlaista, että ruumiillinen kipu menee yleensä ohi ja sitä voi oppia pakenemaan. Mutta hän tietää jo, että on olemassa sellaistakin kipua, jota ei voi paeta. Kipu vain lievittyy vähäksi aikaa. 

s. 44

---

S. elää huoletonta elämää pienen vuoristokylän koulussa sijaisopettajana, eikä voi kuvitella minkään muuttavan elämäänsä. Sodasta puhutaan, mutta se tuntuu kaukaiselta asialta, vain sanalta muiden joukossa. Joltain, mikä ei kosketa hänen rauhallista elämäänsä. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun sota eräänä päivänä astelee nuoren pojan hahmossa sisälle S:n keittiöön.

S:n kylän miehet tapetaan, ja naiset ja lapset lastataan bussiin, joka lähtee matkalle kohti tuntematonta. Mitä pakata mukaan, kun ei tiedä minne on menossa tai koska on tulossa takaisin? Sitä ei tarvitse murehtia kauaa, sillä määränpäänä olevalle vankileirille ei voi valmistautua oikeita tavaroita pakkaamalla. Aluksi S. ja muut leirin naiset ovat toiveikkaita, sillä vankileirillä kulkee huhuja pian tapahtuvasta vankienvaihdosta. Huhut pysyvät kuitenkin huhuina, ja S. pääsee kohtaamaan vankileirin todelliset kauhut vasta, kun hänet haetaan hallintorakennuksessa sijaitsevaan naistenhuoneeseen. Siellä olevat naiset ovat olemassa vain miesten tarpeiden tyydyttämistä ja heidän huvittamistaan varten, eikä heillä ole mitään arvoa tai oikeuksia. Aivan kuin heitä ei edes olisi.

---

Olen lukenut ennenkin kirjoja vankileireiltä, mutta tässä kirjassa oli alusta asti jotain eroa aiempiin kokemuksiini verrattuna. Yleensä kirjojen ihmiset osaavat jollain tavalla varautua tulevaan, sota on jo heidän ympärillään. Aivan kuin minua ei olisi onkin siinä erilainen, että S. ja muut kirjan hahmot eivät osaa odottaa tulevaa, heidän on vaikea uskoa sodan ulottuvan koskettamaan heidän elämiään. Elin kirjan alusta asti mukana S:n tuntemassa hämmennyksessä ja epäuskossa, se oli kuvattu hyvin uskottavasti. Eihän sota näin voi alkaa, eivät ihmiset noin vain voi joutua vankileirille, ei tämä voi olla todellista! Silti samalla oli pakko hyväksyä, että juuri näinhän se tapahtuu. Ei kukaan osaa odottaa sotaa, ja sitä miten se muuttaa elämän kertarysäyksellä.

Yleensä vankileireistä kertovat kirjat ovat hyvin dramatisoivia, minkä toki aiheen kauheauden vuoksi ymmärtää. Aivan kuin minua ei olisi ei kuitenkaan ollut mitenkään dramaattinen, vaikka siinä kuvattiinkin uskomattomia julmuuksia. Tunnelma oli koko ajan hieman epätodellinen, ja aiheeseen nähden yllättävän lattea. En sano, että se olisi huono asia, vaan vain että se poikkeisi aiemmin lukemistani vankileirikirjoista. S. ei oikein tahtonut uskoa itselleen tapahtuvia asioita, vaan oli koko ajan hämmentynyt ja epäuskoinen, ja siksi kaikki tapahtui samanlaisissa epäuskoisissa tunnelmissa. Vankileirille joutuminen ei ollut aivan kauheaa, koska S. ei oikein tahtonut uskoa olevansa menossa vankileirille, ja sieltä pois pääseminen ei aiheuttanut suuria ilontunteita, koska S:n oli vaikea uskoa sitäkin. Se teki kirjasta uskottavan, mutta aiheutti ainakin minulle myös samanlaisen epätodellisen olon kuin hahmoillekin, enkä siksi kokenut tapahtumia ihan niin vahvasti, kuin muiden vankileirikirjojen kohdalla.

S. oli päähenkilönä hitusen ärsyttävä. Jotenkin hän tuntui pitävän itseään parempana kuin muita, vaikkei sitä tietoisesti tehnytkään. Kun häneltä varastettiin koruja, hän oli järkyttynyt siitä, miten kukaan saattoi tehdä sellaista, vaikka oltiin vankileirillä. Aivan kuin hän itse ei koskaan voisi tehdä mitään sellaista, ja aivan kuin se olisi kauhein hänelle tapahtuneista asioista. Ymmärrän kyllä, että tuollaisessa tilanteessa pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat varmasti valtavilta, mutta tätä esiintyi mielestäni muissakin asioissa. S. tuntui väheksyvän kaikkia muita - jopa muita vankileirillä olleita - ja ajattelevan, ettei kukaan voi ymmärtää häntä. Tavallaan tuli sellainen tunne, että hän piti itseään marttyyrina, ja jotenkin kaikkia muita jalompana.

Sodan ja vankileirien kuvauksessa kirja oli siis mielestäni todella onnistunut, mutta henkilökuvauksen tasolla vähän vähemmän laadukas... Jännittävää kyllä, mutta näin jälkikäteen kirjaa muistellessa pidän siitä enemmän, kuin lukiessa pidin.

Myös se hieman häiritsi, että henkilöistä puhuttiin pelkillä nimen etukirjaimilla. Muissa kielissä se varmasti toimii paremmin, mutta suomenkielen taivutuksen kanssa se oli hieman töksähtelevää luettavaa. Idea oli kyllä hyvä, se oli varmaan tarkoitettukin kuvastamaan vankileireille ja sodan jalkoihin joutuvien ihmisten "anonyymiutta". Sitä, että uhriksi voi joutua ihan kuka tahansa. Joten tässä idea ei ollut se, mikä tökki, vaan suomenkieli :D

---

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Bosnia ja Hertsegovina

2/5

Blaine Harden - Leiri 14

Blaine Harden - Leiri 14 
Gummerus, 2012
s. 195
Alkuteos: Escape from Camp 14, 2012
Suomentaja: Ruth Jakobson

Mukavan entisen elämän ja lannistavan uuden elämän vastakohtaisuus järkytti muualta tuotuja niin paljon, ettei monikaan löytänyt elämänhalua tai saanut pidettyä sitä yllä. Leirillä syntyneillä oli puolellaan se kieroutunut etu, ettei heillä ollut minkäänlaisia odotuksia. 
Siksi Shin ei kaikessa surkeudessaan koskaan vajonnut täyteen epätoivoon. Hänellä ei ollut toivoa menetettävänä, ei menneisyyttä murehdittavana, ei omanarvontuntoa vaalittavana. Hänestä ei ollut alentavaa nuoleskella keitontähteitä lattialta. Häntä ei hävettänyt anoa vartijalta anteeksi. Hänen omaatuntoaan ei kolkuttanut ystävän kavaltaminen ruokapalkkiosta. Ne olivat vain selviytymistaitoja, eivät syitä itsemurhan tekemiseen.

Varoitus! Nyt on luvassa tulossa luultavasti hyvin tunnepohjaista tekstiä josta varmasti on kaikki analyyttisyys harvinaisen kaukana, aihe on itselleni sen verran tärkeä :D

---

Shin Dong-hyuk syntyi vuonna 1982 Pohjois-Korean vankileirillä numero 14. Pohjois-Korean valtio ei myönnä näiden leirien olevan edes olemassa, ja niistä paljolti tiedetäänkin satellikuvien sekä maasta paenneiden loikkareiden ansiosta. Leirejä on monia ja niiden tarkoitus vaihtelee hieman sen mukaan millaisia vankeja niillä elää. Leiri 14, Shinin synnyinpaikka, on tarkoitettu poliittisille vangeille, joiden rikokset ovat valtion silmissä sovittamattoman vakavia. Sieltä ei koskaan pääse pois, vaan tuomio on elinkautinen. Elämä vankileireillä on epäinhimillistä ja hirveää, ihmisarvosta ei ole tietoakaan. Shin joutui todistamaan ensimmäistä teloitustaan ollessaan vain nelivuotias. Pojan ollessa kuusivuotias opettaja hakkasi karttakepillä yhden hänen luokkatoverinsa hengiltä, eikä tällaiseen tottunut Shin pitänyt sitä mitenkään erikoisena. 

14-vuotiaana Shin todisti äitinsä ja isoveljensä teloitusta, eikä tuohon aikaan osannut olla edes pahoillaan perheenjäsentensä kuolemasta. Hän oli vain vihainen äidilleen, joka oli yrittänyt pakoa ja siten vaarantanut Shininkin hengen. Shinin mielestä hänen äitinsä ja veljensä ansaitsivat kohtalonsa. Muutenkaan Shinillä ei juurikaan ollut tunnesidettä perheenjäseniinsä, vaan hän kuvaili lapsesta asti pitäneensä äitiäänkin vain kilpailijana ruuasta. 

Vankileirien ulkopuolella Pohjois-Korean valtio aloittaa kansalaistensa aivopesemisen jo varhain häikäilemättömällä propangalla. Jo lapsille opetetaan maata johtavan Kim-dynastian ylivertaisuutta, ylistetään dynastian "isällistä huolenpitoa" ja kerrotaan, että muualla maailmassa asiat ovat paljon huonommin. Koska Shin syntyi elinkautisvangeille tarkoitetulla leirillä, jolta hänen ei ollut koskaan tarkoitus päästä pois, ei häntä vaivauduttu aivopesemään tällä propangalla. Leiri 14:n lapset eivät olleet sellaisen vaivannäön arvoisia, vaan Shin hädin tuskin tiesi mitään maan johtajista tai Kim-dynastiasta. Muutenkaan Shin ei tiennyt ulkomaailmasta paljoakaan, eihän hän sillä tiedolla olisi leirillä mitään tehnyt. Oikeastaan Shin ei kunnolla edes tajunnut, että korkeajänniteaidan takana mitään muuta maailmaa onkaan. Shin ei tiennyt muiden valtioiden olemassaolosta, ei ollut koskaan kuullut Jumalasta, eikä tiennyt mitä "rakkaus" tai "anteeksianto" tarkoittivat. 

Myöhemmin Shinistä tuli tiettävästi ainoa ihminen, joka on koskaan päässyt pakenemaan Leiri 14:ltä.

---

Kuten ehkä jo tässä vaiheessa arvata saattaa, kirja oli hyvin rankkaa luettavaa. Olen ennekin lukenut kirjoja Pohjois-Koreasta ja tiedän siten maan tilanteesta kohtalaisen paljon. Silti aihe onnistuu joka kerta hirvittämään ja luikertelemaan ihon alle fyysisesti tuntuvana ahdistuksen möykkynä. Ja ihan hyvä niin, koska epäilisin hyvin vahvasti omaa inhimillisyyttäni, jos voisin lukea tällaisia tarinoita niistä järkyttymättä. Tapahtumat ovat niin hirveän julmia ja kaukana mistään itse koskaan kokemastani, että niitä on lukiessa vaikea edes uskoa todeksi. Jouduin hokemaan lukiessani tapahtumien olevan totta eikä fiktiota, etten alkaisi vahingossa suhtautua tarinaan fiktiona. Ja siitä huolimatta asioita on vaikea käsittää. Jos itselleni sietämätöntä kipua kuvastaa oven väliin jäämisen seurauksena puolittain irronnut kynsi, niin miten voisin ymmärtää, miltä tuntuu avotulen yllä polttaminen tai sormen katkaiseminen? Aivan, en mitenkään. 

Muihin aiemmin lukemiini Pohjois-Koreaa käsitteleviin teksteihin erona tässä kirjassa oli se, että Shin syntyi vankileirillä. Olen ennekin lukenut kuvauksia elämästä vankileireillä, mutta hahmot ovat joutuneet leireille pääsääntöisesti vasta aikuisina. Heillä on ollut jonkinlainen käsitys ulkomaailmasta ja paremmasta elämästä. Shinin tarinassa itseäni järkyttikin ehkä eniten se, että hän ei tiennyt mistään paremmasta. Hänelle ei ollut olemassa mitään muuta todellisuutta, kuin se jonka keskellä hän joutui leirillä elämään. Hänelle pahoinpitelyt, teloitukset ja jatkuva pelko olivat osa aivan normaalia, jokapäivästä elämää. Eikä Shin ollut tehnyt yhtään mitään kärsiäkseen tällaisen kohtalon. Tietenkään vankileirille joutuminen ei ole kenellekään oikein tai ansaittua, mutta Shin oli yksinkertaisesti vain syntynyt väärien ihmisten lapseksi. Hänellä ei ikinä ollut edes mahdollisuutta vaikuttaa asioihin, ja se tuntuu jotenkin aivan hirvittävän väärältä. Kaiken tämän muun vääryyden keskellä. 

Toinen asia joka mielestäni oli erityisen kieroutunut (vankileirinkin mittapuulla) oli se, että itsemurha on Pohjois-Koreassa kielletty laissa. Ensin ihmiet alistetaan elämään oloissa, joihin kukaan ei varmasti vapaaehtoisesti haluaisi ja joissa elämänhalun ylläpitäminen on varmasti vaikeaa. Ja sitten heitä vielä lailla kielletään tappamasta itseään. Tietenkään itsensä tappanutta ei enää voida teostaan rangaista, mutta hänen perhettään voidaan. Ja mikä tähän kieltoon on syynä? Se, että valtio katsoo itsemurhan olevan yritys vapautua valtion ehdottomasta vallasta. Jotenkin tämä oli mielestäni erityisen sairasta, vaikken itsemurhan missään oloissa kannatakaan. Tämä vain mielestäni oli hyvä esimerkki siitä, miten Pohjois-Korean valtio yrittää riistää asukkailtaan aivan kaiken itsemääräämisoikeuden. 

Huh, tulipahan vuodatettua. En yleensäkään ole kovin syvällinen tai osaa analysoida lukemaani juurikaan, mutta tuntuu, että tästä tekstistä puuttuu se vähäinenkin analysoiminen mihin ehkä kykenen :D Ihmisoikeudet ja juuri Pohjois-Korean sietämätön tilanne vain ovat itselleni hyvin tärkeä aihe. Jotenkin tällaisia kirjoja lukiessa tulee aina niin toivoton olo, kun itse tällaisiin asioihin ei voi vaikuttaa oikeastaan mitenkään... Mutta Shinin tarina osoitti mielestäni ehdottomasti myös toiveikkuutta! 

Vaikka siis tiedämme, että lyhyellä aikavälillä vetoomuksilla on hyvin vähän vaikutusta, kehotan kaikkia silti niitä allekirjoittamaan. -- Kirjoittaessamme ja allekirjoittaessamme vetoomuksia nimillämme me todistamme tietävämme julmuuksista ja julistamme, että ne ovat väärin. Tällä on merkitystä sekä oman ihmisyytemme ylläpitämiselle että viestinä tulevaisuuden maailmalle. Me tiesimme, me yritimme. Me teimme parhaamme.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Pohjois-Korea 

Arvosana: 4/5

Leah Chishugi - Pitkä matka paratiisiin

Leah Chishugi - Pitkä matka paratiisiin 
Like, 2012
S. 356
Alkuteos: A Long Way From Paradise, 2010 
Suomentaja: Anu Nyyssönen

Ei kai Jumala olisi antanut minulle lasta vain ottaakseen hänet pois niin nopeasti, vakuutin itselleni. Me kaikki uskoimme, että tuona päivänä Jumala lähti Ruandasta. Monen ruandalaisen mielestä kesti hyvin kauan ennen kuin Hän jälleen palasi. 
- Kuoleman henki oli kaikkialla: olimme elossa mutta elimme kuoleman maassa. Olin varma, että kuulin kuolleiden sielujen valituksen.

Leah on ruandalainen tyttö, joka elää hemmoteltua ja etuoikeutettua elämää. Vanhemmat ovat varakkaita ja haluavat tarjota lapsilleen parhaan mahdollisen elämän. Vaikka lapsia on peräti kymmenen löytyy vanhemmilta aina aikaa ja kiinnostusta kaikille lapsilleen. Leah harrastaa tennistä ja tanssia, menestyy koulussa hyvin ja muutenkin kaikin puolin nauttii elämästään. Teini-ikäisenä Leah päätyy myös melkein kuin vahingossa tekemään satunnaisia mallintöitä.

Vaikka Leahin elämä onkin hemmoteltua ei hän milloinkaan ole itsekäs, vaan ennemminkin pitää muiden auttamisesta. Jo lapsena tyttö viettääkin aikaa sekä saiaalassa että läheisessä spitaalisten kylässä auttamassa huono-osaisempia ihmisiä. Auttamishalustaan huolimatta Leah on mukavuudenhaluinen ja aika sinisilmäinen, eikä esimerkiksi tiedä paljonkaan maansa poliittisesta tilanteesta. Tavallaan Leah on hyvä sulkemaan asiat mielestään ja silmistään ja keskittymään vain omaan elämäänsä.

Kun sitten vuonna 1994 presidentin lentokone ammutaan alas käynnistyy hallituksen organisoima kansanmurha, eikä Leahkaan enää voi sulkea asioita pois silmistään. Kigalin kadut peittyvät hetkessä vereen ja ruumiskasoihin. Tästä alkaa lähes sata päivää kestänyt murhenäytelmä, suoranainen teurastus, ja samalla Leahin pakomatka pois painajaismaiseksi muuttuneesta Ruandasta. Kuin ihmeen kaupalla Leah selviääkin pois kansanmurhan keskeltä, mutta pakomatka tuntuu kuitenkin jatkuvan vielä Ruandasta pakenemisen jälkeenkin. Tuntuu, ettei mikään paikka ole riittävän kaukana Ruandasta, eikä Leah enää siedä muita ruandalaisia ympärillään.

Etenkin kirjan alku oli hyvin mukaansatempaava. Tuntui, ettei Leahia voi vain hylätä keskelle kansanmurhaa ja lopettaa lukemista kesken. Huomasin paikoittain jopa jännittäväni Leahin kohtaloa, vaikka tiesinkin lukemaan ryhtyessäni hänen selviävän. Ruandasta pakenemisen jälkeen tuntui kirjan imu kuitenkin vähän laantuvan... Osaltaan tämä varmaan johtuu siitä, että kirjan alkupuoli  oli niin intensiivistä ja karmivaa luettavaa. Ruandasta pakenemisen jälkeen tunnelma muuttui niin toisenlaiseksi, ettei intensiteetti mielestäni oikein pysynyt yllä.

Vaikka kuten sanottua, Leahin pakomatka jatkui vielä Ruandan jälkeekin, eikä hän oikein osannut asettua aloilleen missään. Tavallaan tuntui kuin tarina olisi tässä vaiheessa alkanut toistaa tietynlaista kaavaa. Ylitettiin raja uuteen maahan, vietettiin maassa hetki, alettiin miettiä miten päästäisiin seuraavan rajan yli ja sitten sama uudelleen. Samalla tosin opin hyvin paljon Afrikan eri maista ja kulttuureista. En esimerkiksi tiennyt, että Afrikassa puhutaan niin hirveän montaa eri kieltä. Myös Etelä-Afrikan rasistisuus yllätti minut todella, en tiennyt tilanteen siellä olevan sellainen. Tuntui epäreilulta, että tummaihoisia alkuperäisasukkaita kohdeltiin sillä tavalla omassa maassaan meidän valkoihoisten toimesta. Kirja olikin Leahin selviytymistarinan lisäksi mielestäni monessakin suhteessa hyvin vahva poliittinen kannanotto. 

Mitä olin saavuttanut kannanotoillani? Maailma oli ilmaissut myötätuntonsa ja kääntänyt sitten selkänsä.

Vaikka kirjan aihe olikin hyvin rankka oli siinä myös paljon toiveikkuutta. Leah tapasi pakomatkallaan sekä Ruandassa että muissa Afrikan maassa paljon hyviä ja auttavaisia ihmisiä. Paikoittain huomasin kuitenkin olevani vähän epäileväinen - aina kun asiat olivat vähällä mennä lopullisesti päin mäntyä saapui jostain joku ja pelasti pulasta. En voinut olla ajattelematta sitä, minkä verran asioita oli mahdettu viihdemielessä muunnella. En haluaisi olla kyyninen, mutta paikoittain tuntui vain vähän epäuskottavalta, että aina juuri kriittisellä hetkellä joku ilmestyi auttamaan.Kokonaisuutena kirja oli hyvä, vaikka se mielestäni jakautuikin vähän kahtia kansanmurhan aikaisiin ja sen jälkeisiin tapahtumiin, ja loppupuolella lukeminen vähän tökki.

3/5

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Ruanda