Romain Sardou - Kolmastoista kylä

Romain Sardou - Kolmastoista kylä 
Bazar, 2010
s. 366
Alkuteos: Pardonnez nos offenses, 2002
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen 

Sidoine Méliesse ei tuntenut alkuvaiheita siitä tapahtumasarjasta, joka oli tehnyt Draguanin hiippakunnasta kuuluisan. Hän oli kuullut rahvaan pelosta ja kauhistuksesta, lopun murhenäytelmästä, huhuista joita luurovioista kiersi, mutta sitä hän ei ollut tiennyt, että tarinan alussa kaksi tavallista maalaistyttöä leikki virran rannalla.
(s. 12)

---

Vastavalmistunut pappi, Henno Gui, saapuu syrjäiseen Draguanin hiippakuntaan varsin dramaattisen tilanteen keskelle. Vasta edellisenä päivänä kylän piispa Haquin on tapettu, ja kyläläiset uskovat murhaajan liikuskelevan vieläkin lähettyvillä. Henno Gui ei kuitenkaan anna tapahtumien häiritä itseään, vaan keskittyy tehtävään, jonka on saanut piispa Haquinilta ennen tämän kuolemaa. Hennosta on tarkoitus tulla hiippakunnan kolmannentoista kylän pappi. 

Kolmastoista ylä, Heurteloup, on ollut vuosikymmeniä vailla sielunpaimenta ja eristäytyneenä muusta maailmasta, sillä kylän luultiin olevan ruton autioittama. Henno Gui joutuukin suuntamaan kohti tuntematonta kolmanteentoista kylään lähtiessään, sillä kukaan ei tiedä kylän nykyisestä tilanteesta mitää, ja harvat suostuvat edes puhumaan koko paikasta. Uuden papin on vaikea löytää edes etään, joka suostuisi näyttämään hänelle tietä hänen uuden seurakuntansa luokse. Herteloupissa on jotain, mikä saa Draguanin kylän asukkaat silmittömän kauhun valtaan. 

---

Huh, Kolmannentoista kylän lukemisesta on tainnut vierähtää jo yli puoli vuotta aikaa! Luin kirjan jo ennen lukujumin iskemistä, mutta en onnistunut raapimaan kasaan inspiraatiota kirjoittaa teoksesta, ja sitten lukujumin puskettua päälle tuntui lukemisen lisäksi myös blogin päivittäminen hankalalta ja vähän vastenmieliseltä. Kirja oli jo kokonaan päässyt haihtumaan mielestäni, kunnes eräänä päivänä lueskelin muistiinpanojani bloggausta odottavista kirjoista. Siellähän Kolmastoista kylä kiltisti odotti vuoroaan, ja jouduin harkitsemaan melkoisen tovin, viitsinkö enää näin pitkän ajan jälkeen kirjoittaa tästä blogimerkintää. Olin kuitenkin lukiessani kirjoittanut niin hyvät muistiinpanot itselleni, että ne pariin kertaan lukemalla Kolmastoista kylä palautui kohtalaisen elävästi mieleeni, ja päätin sitten kuitenkin tämän postauksen kirjoittaa. Tässä siis mennään, pahoittelen jo etukäteen jos en kaikkea ihan kristallinkirkkaasti enää muista! 

Tartuin Kolmanteentoista kylään aluksi hieman epäluuloisin mielin. Muistan vielä tilanteen, olin tapani mukaan kuluttamassa aikaa kirjastossa ja harhailin päämäärättömästi dekkarihyllyjen välissä. Kolmannentoista kylän nimi pisti silmääni muiden kirjojen joukosta, ja takakansi sai minut kiinnostumaan kirjasta enemmänkin. Ensimmäinen mielleyhtymäni oli elokuva Sauna, jonka olen nähnyt useammankin kerran yrittäessäni epätoivoisesti ymmärtää mitä siinä tapahtuu. Kaikesta hämmentävyydestään huolimatta Sauna on kuitenkin hyvä elokuva, ja odotin saavani Kolmanneltatoista kylältä jotain hiukan samanlaista. Unohdettu kylä keskellä suota vaikutti kiinnostavalta miljööltä, ja odotin kirjalta ehkä hieman kauhumaisiakin elementtejä. Se mikä minut sai hieman epäröimään, oli kirjan sijoittuminen 1200-luvulle. Vaikka historia onkin itselleni aiheena kovin rakas, niin pelkäsin, että ehkä kirja sijoittui vähän liian kauas historiaan, aikakaudelle joka ei olen ihan niin lähellä sydäntäni kuin jotkut muut. 

Lukiessakin mielleyhtymäni Sauna-elokuvaan oli melko vahva, vaikka kirjassa ei loppujen lopuksi kovin paljon samoja elementtejä ollutkaan. Tunnelma oli tosin paikoin samanlainen; sai aikaan puistatuksia ajoittain kauhumaisella, pahaenteisellä tunnelmallaan ja oli ainakin ihan yhtä hämmentävä kuin ko. elokuvakin. Tunnelma oli koko ajan hieman pahaenteinen, jotenki painostava, vaikka kirjassa ei muistaakseni edes tapahtunut kauhean paljoa. Raskas tunnelma teki myös lukemisesta hiukan raskasta, enkä hetken tauon jälkeen tarttunut kirjaan sellaisella innolla kuin olisin tahtonut. Ennemminkin eteenpäin lukeminen tuntui hieman vaikealta, ja harkitsin jopa kirjan jättämistä kesken. Juoni oli kuitenkin sen verran kiinnostava, että tahdoin tietää, miten kirjailija sitoisi lopulta kaikki langat yhteen. 

Minulle olisi varsin hyvin riittänyt, jos tarina olisi keskittynyt vain kirjalle nimenkin antaneeseen kolmanteentoista kylään. Siitä olisi mielestäni saanut riittävästi aineksia, ja kirja olisi todennäköisesti ollut paljon parempi niin. Kolmastoista kylä muodosti kuitenkin lopulta vain pienen osan kirjan koko juonesta, ja välillä hypittiin pitkin muuta Ranskaa ja jopa Italiaa. Uusia hahmoja esiteltiin tiuhaan, ja nimet olivat etenkin lievällä lukihäiriölläni hyvin vaikeita luettavia ja etenkin muistettavia. Menin hahmoissa toivottomasti sekaisin jo ennen kirjan puoliväliä, koska en jaksanut muutaman sivun välein palata taaksepäin tarkistamaan kuka kukin oli. Jotenkin tuntui, ettei se olisi antanut tarinalle mitään lisää, vaikka olisinkin tiennyt kenestä puhutaan, eikä kirja tuntunut jatkuvan tarkitselemisen ja taaksepäin selaamisen arvoiselta. Suurimman osan ajasta olin siis vähän hämmentynyt siitä, kenestä milloinkin puhuttiin, ja Henno Gui on hahmoista ainoa, jonka nimen pystyn palauttamaan mieleeni - tämä siksi, että hänet olin maininnut muistiinpanoissani. 

Kirjan genre jäi itselleni lopulta vähän hämäräksi - en olisi sijoittanut tätä dekkariksi, mutta kun mietin asiaa niin en keksi mitään sopivampaakaan määritelmää. Ehkä olisin kuitenkin sijoittanut kirjan ennemmin historialliset romaanien sekaan kuin dekkareihin, koska dekkarimaisia piirteitä tässä oli aika vähän. 

Romain Sardoun hyväksi sanottakoon, että hänellä on selkeästi paljon hyviä ideoita ja loistava mielikuvitus. Paikoittan tuntui, kuin kirjailija olisi tavoitellut jotain Da Vinci-koodin tapaista, mutta läheskään sellaiselle tasolle kirja ei kuitenkaan yltänyt. Hahmoja oli liikaa ja niitä esiteltiin liian nopeaan tahtiin, tarina eteni hurjaa vauhtia ja kaikki jäi jotenkin etäiseksi. Jotenkin Kolmastoista kylä tuntui hieman viimeistelemättömältä. Kehystarina oli kiinnostava ja kirjailijan ideat hyviä, mutta ne olivat jääneet jotenkin keskeneräisen oloisiksi. Jos kirjassa olisi ollut paksuutta tuplasti enemmän, tai jos lukuisat ideat olisi jaettu useampaan tarinaan, olisi kokonaisuus saattanut olla yhtenäisempi. Lisäämällä kirjan sivumäärää olisi kaikille sivujuonille ja juonenkäänteille voinut antaa enemmän aikaa ja huomiota, ja hahmoista olisi saanut syvällisempiä ja vähemmän yksiulotteisia. Tällaisenaan tarina tuntui kiirehtivältä ja hiukan hengästyttävältä, kun kaikki nopeaan tahtiin kerrotut asiat piti omaksua kerralla ja tarina oli sivumäärään nähden ihan liian monimutkainen. Myös hahmot jäivät pinnallisiksi ja etäisiksi, eivätkä oikein tuntuneet uskottavilta. 

Vaikka luinkin kirjan loppuun vain, koska halusin tietää mitä lopussa tapahtuu, niin en ikävä kyllä muista siitä enää yhtään mitään. Muistan vain, että olin viimeisen sivun käännyttyä jokseenkin pettynyt, ja ihan yhtä hämmentynyt kuin lukiessanikin. Kaikkia irtonaisia langanpätkiä ei muistaakseni sidottu yhteen kovin taitavasti, enkä lopultakaan ihan ymmärtänyt mitä olin juuri lukenut. Pitkäksi aikaa en myöskään jäänyt tarinaa pohtimaan, vaan pakenin sen painostavaa ja hämmentävää tunnelmaa seuraavan kirjan pariin, ja annoin Kolmannentoista kylän haihtua mielestäni hyvin nopeasti. 

--- 

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Ranska 

1,5/5

Jonas Gardell - Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin

Jonas Gardell - Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 
Osa 1. Rakkaus 
Johnny Kniga Kustannus, 2013
s. 291
Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar, 2012
Suomentaja: Otto Lappalainen

Siispä muutettiin maalta suurkaupungin nimettömyyteen, missä mahdollisuus kohdata samanhenkisiä oli loputtomasti suurempi. 
Sinne tultiin kaikkialta. 
-- Tultiin yksitellen. Liittymään yhteen, tulemaan moneksi, olemaan hieman vähemmän yksinäisiä. 
-- Jokaisella kaupunkiin tulleella oli matkaa takanaan, useimmiten ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä ja valheita täyttä oleva historia, jonkinlainen haava, joka ei oikeastaan parantunut koskaan vaan pysyi avoimena tai avautui uudestaan jokaisesta kosketuksesta. 
Oli matkattava kovin kauas päästäkseen kotiin.
(Taaskaan en muista sivunumeroa...)

--- 

Paul on Tukholman homojen sympaattinen äitihahmo, joka pitää nuoremmista ja kokemattomammista huolta, ja auttaa nämä mukaan piireihin. Rasmus on ahdistavaa lapsuuttaan pikkukylästä Tukholmaan pakeneva, epätoivoisesti hyväksyntää kaipaava nuori mies. Benjamin on Jehovan todistaja, joka kiertää ovelta ovelle kertomassa ihmisille uskostaan. Hän joutuu kamppailemaan tunteidensa ja minäkuvansa kanssa, ja miettimään mikä on lopulta oikein. Tukholmassa, homojen pääkaupungissa, näiden kolmen kohtalot kietoutuvat yhteen, eikä mikään palaa ennalleen. 

---

Tässä toinen kirja, jonka lukemisesta on kulunut paljon aikaa, mutta josta en ole oikein osannut pistää ajatuksiani järjestykseen. Tavallaan tämän kanssa on vähän sama juttu kuin Marja Björkin Pojankin kohdalla - olin lukenut ylistäviä arvosteluita ja odotin kirjalta paljon. Ja sitten lopulta en pitänytkään kirjasta niin paljon kuin odotin tai olisin halunnut. Homous aiheena kiinnostaa ja mielelläni lukisin siitä enemmänkin, mutta jotenkin tämä kirja ei vain sytyttänyt. 

Alku koostuulyhyistä pätkistä, joissa hypitään ajasta ja paikasta toiseen. Tämä oli vähän sekavaa ja ärsyttävääkin. Tarinan edetessä nämä pätkät hiukan pitenevät eikä hyppimistä ole ihan niin paljoa, mutta uutta lukua aloittaessa ei voi ikinä oikein tietää kenen hahmon luokse päätyy... En erityisesti ole tällaisten kirjojen fani, joissa kerrotaan monesta eri henkilöstä sekaisin. Tällainen hahmosta ja aikakaudesta toiseen hyppiminen on sekavaa, enkä pääse sisälle tarinaan niin hyvin. Myös hahmoihin samaistuminen tuntuu minulle vaikeammalta, jos päähenkilöitä on monta, ja nämä esitellään samaan aikaan ja tässä tapauksessa sekaisinkin. Ehkä olen vähän yksinkertainen kun hämmennyn näin helposti :D 

En oikein lukiessa tuntenut minkäänlaista imua kirjaan... Hyvä kirja aiheuttaa tunteen, ettei kirjaa tee mieli laskea käsistä, vaan haluaa koko ajan tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämä kirja ei saanut itsessäni sitä tunnetta aikaan. Kirjassa ei ollut mitään vikaa, mutta silti lukeminen jotenkin tökki, tavallaan kaikki oli vain "ihan okei". Luin kirjaa parin sivun pätkissä, koska en jaksanut keskittyä siihen pidempiä aikoja kerralla, ja uudelleen kirjaan tarttuminen tuntui raskaalta. Tämä pätkittäin lukeminen varmaan osaltaan vaikutti siihenkin, että tarinaan oli vaikeampi tarttua. Kun muutenkin hypittiin hahmosta ja paikasta toiseen, lisäsi lukutyyli varmaan vain sekavuutta. Olisinkin ehkä saanut kirjasta enemmän irti, jos olisin lukenut pidempiä aikoja kerralla, mutta mielenkiintoni ei yksinkertaisesti vain pysynyt yllä. Jos luin useamman sivun kerralla, huomasin hetken kuluttua etten sisäistänyt lukemastani enää mitään, vaan ajattelin jotain aivan muuta, ja sain palata sivuja takaisin tietääkseni missä mennään. 

Joissain kohdissa teksti tuntui myös aika luennoivalta. Osa luvuista koostui pelkästään homoseksuaalisuuden historiasta Ruotsissa. Pidän historiasta yleisesti, ja olen kiinnostunut myös homouden historiasta, mutta tämä teksti tuntui puisevalta. Tuli sellainen olo, kuin olisi lukenut jotain ei-kovin-kiinnostavaa oppikirjaa tenttiä varten :/

Hahmot olivat hyvin sympaattisia, siitä kirjalle ehdottomasti iso plus! Etenkin Rasmuksesta ja Benjaminista pidin kovasti. Lempihahmokseni nousi ehkä Benjamin, joka kamppaili seksuaalisuutensa ja uskontonsa kanssa, ja oli kovin eksyksissä tilanteessaan. 

Kovin kevyttä luettavaa kirja ei missään nimessä ollut. Ennemminkin kirja oli ahdistava ja surullinenkin. Sairaalaan sijoittuvat kohtaukset saivat surullisiksi, ja Rasmuksen vanhemmat, jotka kaipasivat poikaansa, kävivät sääliksi. Mikään hyvän mielen kirja tämä ei siis ollut, vaan lukemisen jälkeen jäi ennemminkin vähän paha olo. En usko, että tulen lukemaan sarjan kahta seuraavaa osaa. Ne ovat luultavasti vain ahdistavampia kuin ensimmäinen osa, ja jos laatu pysyy muuten samana, en koe kirjojen olevan niiden aiheuttaman ahdistuksen arvoisia. Itse asiassa pelkästään tästä kirjasta kirjoittaminen ahdistaa, vaikka lukemisesta tosiaan on jo kuukausia aikaa. Yhteenvetona siis, että olisin halunnut kovasti pitää tästä kirjasta, mutta lopulta se aiheutti vain tylsistymisen ja pahan olon. 

Ja kun jouluaattona pimeys on laskeutunut kaupungin ylle ja lumihiutaleet leijuvat maahan, Rasmus ja Benjamin kohtaavat. Eikä mikään palaa enää koskaan ennalleen. 

--- 

1,5/5

Astrid Lindgren - Yksityisetsivä Kalle Blomkvist & Meidän Marikki

Olen ottanut tavoitteekseni lukea uudelleen kirjoja joista pidin pienempänä, ja listan kärkipäässä sijaitsevat tietenkin Astrid Lindgrenin teokset. Muistan lapsena kuunnelleeni näitä teoksia monet kerrat äänikirjoina, joten niiden pariin oli mukava palata. En kuitenkaan usko, että kirjoittavaa riittäisi erillisiin postauksiin molemmista kirjoista, joten päädyin yhteispostauksen kirjoittamiseen. Kirjojen lukemisesta on kulunut jo tovi, joten kaikki yksityiskohdat eivät ole aivan tuoreina mielessä, pahoitteluni siitä. 

Pidemmittä puheitta tässä lyhyet selonteot muutamasta lapsuuteni lempisadusta :) 

Astrid Lindgren - Yksityisetsivä Kalle Blomkvist
Wsoy, 1976 
Alkuteos: Mästerdetektiven Blomkvist, 1946 
Suomentaja Laila Järvinen

Surkeaa! Miksi eräillä ihmisillä oli onni syntyä Lontoon kurjalisto-osissa tai Chicagon rikollispiireissä, missä murhat ja ampumiset kuuluivat päiväjärjestykseen? -- Tässä kaupungissa oli todella toivoton yritys olla rikosetsivänä! Kasvetuaan suureksi hän lähtisi heti tilaisuuden tultua Lontoon kurjalisto-osiin. Tai ehkä hän sittenkin matkustaisi Chicagoon? Isäukko tahtoi, että hän alkaisi liikkeessä. Liikkeessä! Hän! Niin, kyllä heidän silloin kelpaisi! Kaikkien Lontoon ja Chicagon murhamiesten ja roistojen. Silloin he voisivat murhata muitta mutkitta täyttä päätä, ilman että kukaan heitä pitäisi kurissa. -- Ei totta totisesti, hän ei aikonut ruveta miksikään rusinarotaksi! Ei, etsiväksi tai sitten ei miksikään!

Ystävykset Kalle, Anders ja Eva-Lotta viettävät mukavaa kesää pienessä Lillköpingin kaupungissa, kun yllättäen Eva-Lotan merkillinen ja jopa aavistuksen verran epämiellyttävä Einar-setä ilmestyy kuvioihin. Jokin Einar-sedässä saa Kallen salapoliisinvaistot heräämään, etenkin kun pienessä kaupungissa ei juurikaan ole töitä hänen kaltaiselleen "mestarietsivälle". Kalle alkaa pitää silmällä Einaria, mikä ei ole kovin vaikeaa, sillä mies tuppautuu jatkuvasti Kallen ja tämän ystävien seuraan. Vaikka Anders ja Eva-Lotta usein kiusoittelevat Kallea hänen salapoliisi-innostuksestaan, on heidänkin lopulta myönnettävä, että Einar-sedässä on jotain merkillistä... Ja se johtaakin ystävykset hurjaan seikkailuun! 

Kirja oli mukavan kevyttä luettavaa, sain sen kokonaan luettua yhtensä sairasloma-aamuna. Keveydestä huolimatta jännitystäkin löytyi, ja tapahtumat saivat paikoitellen sydämeni jyskyttämään, vaikka lastenkirjasta onkin kyse. Edellisestä lukukerrasta oli niin kauan, etten enää muistanut kirjan tapahtua kovin selkeästi, joten sekin piti jännitystä yllä. Vaikka kai sen tällaisia kirjoja lukiessa aina tietääkin, että lopulta kaikki kääntyy parhain päin. Sen verran kyyninen kuitenkin olen lukemieni kirjojen suhteen, että minua vähän häiritsi ajatus kolmetoistavuotiaista ratkomassa näinkin helposti rikosta, joka poliiseilta oli jäänyt selvittämättä. Ei se kuitenkaan lukuelämystä tärvellyt, eikä lastenkirjoihin niin vakavasti varmaan ole tarkoitus suhtautuakaan :) 

Erityisesti pidin Valkoisten ja Punaisten ruusujen sodasta, ja siitä miten nämä kaksi ryhmää oli kuitenkin kuvattu hyviksi ystäviksi keskenään. Siinä oli jotain hyvin sympaattista. Lempihahmoni oli ehkäpä Anders, mutta en oikein osaa enää sanoa miksi. Anders oli vain jotenkin mukavan oloinen poika, ja muista hahmoista en erityisemmin perustanut, joten Andreas nousi suosikikseni. 

Voi olla, että joskus luen muutkin tämän sarjan kirjat :) 

2,5/5

Astrid Lindgren - Meidän Marikki 
Wsoy, 1986
s. 370
Alkuteos: Allas vår Madicken, 1983
Suomentaja: Marikki - Laila Järvinen ; Marikki ja Kesäkummun Tuikku - Kristiina Rikman 

Marikki asuu vanhempiensa ja pikkusiskonsa Liisan kanssa Kesäkummuksi nimetyssä talossa ja viettää varsin tavallista pienen tytön elämää. Naapurin Rauhalassa asuva viisitoistavuotias Nilssonin Abbe on Marikin ystävä, vaikka tytön vanhemmat eivät olekaan aivan varmoja Abben seuran sopivuudesta. Marikki sen sijaan on päättänyt, että hän menee aikuisena Abben kanssa naimisiin. Joskaan Abbe ei sitä vielä tiedä, eikä kukaan muukaan. Villinä tyttönä Marikki päätyy osalliseksi kaikenlaisiin seikkailuihin, kuten eväsretkelle puuvajan katolle ja kummitusjahtiin keskellä yötä. Sairaalassakin pitää muutamaan otteeseen käydä, mutta lopulta kaikki tuntuu kuitenkin kääntyvän aina parhain päin. 

Meidän Marikki-kirja on yhteispainos kahdesta Lindgrenin kirjasta, Marikista sekä Marikista ja Kesäkummun Tuikusta. Olisin halunnut lainata aluksi pelkästään Marikin, mutta kirjastosta löytyi pelkästämään tämä yhteysnide, joten lainasin sen. Ensimmäisen kirjan sain luettua aika nopeasti, onhan teksti isoa ja välissä kuviakin piristämässä. Mitenkään erityisen paljoa kirja ei kuitenkaan viehättänyt, ja ensimmäisen kirjan jälkeen kului jonkin verran aikaa ennen Marikin ja Kesäkummun Tuikun aloittamista, ja kun lopulta toisen kirjan lukemisen aloitin ei se oikein ottanut luonnistuakseen. Teksti vain alkoi maistua puulta, ja jouduin pakottamaan itseni palaamaan kirjan pariin. Parin luvun jälkeen annoin periksi ja lopetin lukemisen kesken päättäen, että turhaan pakottaisin itseäni lukemaan kirjaa joka ei innostanut. Onhan maailmassa niin paljon hyviä kirjoja luettavaksi! 

Harmikseni jouduin siis myöntämään, etten nauttinut kirjoista enää ollenkaan niin paljon kuin pienenä. Silloin kuuntelin molempia teoksia äänikirjoina hyvin paljon, ja pääsivätpä kirjojen henkilöt mukaan leikkeihinikin. Etenkin Marikista pidin kovasti, samaistuin kai tyttöön, koska olin itsekin lapsena melkoisen villi ja rämäpäinen :D Nyt koi kuitenkin juuri ne lapsena itseäni viehättäneet Marikin piirteet vain ärsyttävinä. Vaikka Marikki pohjammiltaan onkin hyväntahtoinen ja kiltti tyttö, ei se riittänyt pelastamaan hänen tottelemattomuutensa ja ajattelemattomuutensa ärsyttävyyttä. Olin kyllä kovin pettynyt, etten enää nauttinut näistä kirjoista samalla tavalla kuin lapsena :c 

Se ei kuitenkaan ollut muuttunut, että lempihahmoni oli edelleen Marikin ystävä Abbe. Pienenä taisin olla vähän ihastunutkin Abbeen, ja yhä pidän pojasta kovasti! :) 

1,5/5

Tuuve Aro - Karmiina

Tuuve Aro - Karmiina
WSOY, 2004
S. 270

Tämä kirja on ollut vaiheessa jo hetken, vaikkei sivuja edes ole mitenkään hirvittävää määrää. Tämä johtuu kuitenkin siitä, että kirja ei oikein onnistunut pitämään mielenkiintoa yllä, ja välissä tuli luettua pari muuta kirjaa. Se kertonee jo osaltaan siitä, mitä mieltä Karmiinasta olin. Aluksi kirja kiinnosti - pidän traagisista ihmiskohtaloista, ja sellainen Karmiinan tarina todella on, termin täydessä merkityksessä. Toteutus ei kuitenkaan mielestäni ollut mitenkään erityisen loistava.

Karmiina on kirjan alussa 17-vuotias tyttö, joka on viettänyt koko ikänsä lukittuna pieneen kellarikomeroon. Jo kirjan alussa Karmiinan onnistuu kuitenkin paeta vankilastaan, melko hämäräperäisissä olosuhteissa. Mutta sitä on koko Karmiinan muu tarinakin - hämäräperäinen. Aluksi Karmiinan ikä oli minulle arvoitus, ja olin jostain saanut mielikuvan, että tyttö olisi vasta kymmenen ikävuoden paikkeilla. Ja jo aika kirjan alussa Karmiina päätyy melko intiimiin tilanteeseen erään aikuisen miehen kanssa, mikä sai tästä ikähämmennyksestä johtuen aluksi silmäni laajenemaan melkoisiin mittoihin. Tämän miehen luota Karmiina päätyy pyörätuolissa olevan Maisan seurassa rave-bileisiin, ja sieltä Vihreä Vaara-nimiseen kommuuniin ja sen mukana mieltä osoittamaan. Lopulta selviää myös kaksoissisaren arvoitus. Tapahtumia riitti kyllä läpi kirjan, eikä tylsiä kohtia sinänsä muistaakseni tullut. Tapahtumat kerrottiin myös hyvin monen eri henkilön näkökulmasta, mikä oli yksi asia joka itseäni häiritsi. En erityisemmin pidä kirjoista, joissa on useampi kuin yksi kertoja. 

Kirja oli mielestäni ehkä hieman sekava. Jotkin asiat tuntuivat lähes hiukan yliluonnollisilta tai epäaidoilta, miten sen nyt haluaakin ilmaista. Joku saattaa ottaa sen yliluonnollisuuden ja fantasian kannalta, mutta itseäni nämä pienet seikat jäivät vähän vaivaamaan. Myös Karmiinaan minun oli vähän vaikea samaistua... Karmiina on hyvin epätasapainoinen ja arvaamaton luonne, minkä toki ymmärtääkin kyllä tytön vietettyä koko ikänsä yksin ja eristyksissä. Toinen syy tähän samaistumiskyvyttömyyteen oli varmaan se, että Karmiinalla ei ole sosiaalisia taitoja lähestulkoon ollenkaan, ja siksi hän päätyi moneen myötähäpeää aiheuttavaan tilanteeseen. Enkä kestä myötähäpeää kovin hyvin. Myös kirjan loppu jätti aika monta asiaa avoimiksi ainakin minun mielestäni, enkä siitä oikein pitänyt.

Joku saattaa kyllä pitää tästä kirjasta kovastikin, mutta itselleni ei oikein sytyttänyt, enkä kovin vilpittömästi tätä voisi eteenpäinkään suositella.

1,5/5

Tällaista tänään. Huomenna on kirjastopäivä, saatan kirjoitella siitä jonkun postauksen. Arvostelua tulee seuraavaksi luultavasti Tess Gerritsenin kirjasta Hiljainen tyttö :)