Stefan Spjut - Staalo

Stefan Spjut - Staalo
Like, 2013
s. 722
Alkuteos: Stallo, 2012
Suomentaja: Taina Rönkkö 

"Se hiiviskeli seuraavana päivänä täällä metsänreunassa, Monika näki sen ensin. Juoksimme kiittämään sitä. Olimme tietenkin suunnattoman kiitollisia ja iloisia siitä, että saimme mahdollisuuden kiittää. Että se oli tullut luoksemme. 
Tajusimme vasta siitä vaiheessa, miten ihmeellinen se oli. Silloin kun seisoimme ja katselimme sitä järkytyksestä toivuttuamme. Ei pelkästään se, että se oli lyhytkasvuinen, vai miksi sitä nyt sanotaankaan, ja harvinaisen näköinen. Ne silmät. Sillä oli päässä paksu talvimyssy, vaikka oli keskikesä, ja se näytti... No se ei näyttänyt ihan tavalliselta. Sillä oli myös käsineet, jotka olivat liasta ja savesta jäykät, ja yhdestä hansikkaan sormenpäästä pilkisti täysin musta kynsi. Muistan sen. Sen kynnen." 
s. 419

---

Susso on, äitinsä ja siskonsa harmiksi, täysin vakuuttunut staalojen olemassaolosta. Hän on niin vakuuttunut, että on perustanut uskomukselleen kotisivut, joille kirjoittaa havainnoistaan. Eihän niillä tosin vielä paljoa ole... Vain kuva, jonka Susson isoisä otti vuosikymmeniä sitten lentäessään ensimmäisen ihmisenä pienlentokoneella Ruotsin tuntureiden yllä. Lentokoneessa otetussa kuvassa näkyy karhu, jonka selässä näyttää istuvan jokin ihmismäinen olento... Susso on isoisänsä tavoin vakuuttunut siitä, että filmille on tallentunut ihka oikea peikko.

Kun Sussoon eräänä päivänä ottaa yhteyttä vanha nainen, joka epäilee nähneensä peikon, Susso toivoo pääsevänsä lähemmäs mysteerin ratkaisua. Niinpä hän lähtee tapaamaan naista, joka antaa hänen asettaa pihalleen riistakameran. Se, mitä riistakamera tallentaa, ylittää kaikkien villeimmätkin odotukset. Eivätkä tapahtumat tule jäämään siihen, vaan Susso uppoutuu yhä syvemmälle peikkojahtiinsa - lopulta syvemmälle, kuin hänelle ehkä olisi hyväksi...
---

Hmm, taas kerran kirja, josta minulla on vähän ristiriitaiset fiilikset... Ja olen antanut tämän lukemisestakin taas kulua vähän liikaa aikaa, ennen kuin sain ajatukseni tarpeeksi järjestykseen kirjoittaakseni tästä. Toisinaan tarvitsen vähän aikaa saadakseni koottua ajatukseni, jos kirja on jollain tavalla hämmentävä tai muuten ajatuksia herättävä. Ja sitten yleensä käy niin, että unohdan puolet asioista mietintätaukoa pitäessäni... :D 

Näin Staalon kirjastomme uutuushyllyssä, ja kiinnostuin siitä hienon ja uhkaavan näköisen kannen ansiosta. Kun olin saanut takakannen luettua ei ollut enää epäilystäkään siitä, ettenkö kirjaa lainaisi, ja aloitinkin sen lukemisen heti samana päivänä. Vaikka kirjassa oli yli seitsemänsataa sivua, sain sen luetta aika nopeasti, eikä minulle kertaakaan lukiessani tullut tylsää. Etenkin kirjan alussa tunnelma oli hyvin tiivis ja jännittävä, jopa uhkaavan tuntuinen. Saatoin kuvitella itseni vähän liiankin hyvin pieneen pimeään mökkiin keskelle metsää... Alku tosin jäi mielestäni parhaaksi osaksi kirjassa, ja sen jälkeen tunnelma ei enää kertaakaan noussut niin karmivaksi ja hiuksia nostattavaksi. 

Tarinassa olisi kyllä ollut tiivistämisen varaa, tästä olisi helposti saanut ainakin parisataa sivua ohuemman kirjan. Ja se olisi ehkä tehnyt tarinalle oikeuttakin. Tarina eteni aika hitaasti ja tapahtumat oli siroteltu niin hajalleen, että suvantokohtia jäi jonkin verran. Tuntui, että kirjailija keskittyi enemmän kaikenlaisten turhien yksityiskohtien kuvailemiseen, kuin tarinan eteenpäin kuljettamiseen. Etenkin se alkoi aika nopeasti häiritä itseäni, että jokainen huuleen työnnetty nuuskapussi piti mainita erikseen, ja nuuskarasiat kuvailla varoitustekstejä myöten. Käytetäänhän Ruotsissa paljon nuuskaa, mutta ei kukaan suomalainenkaan kirjailija noin paljoa keskity vaikka tupakointiin! 

Tapahtumat kerrottiin vuoroluvuin staaloja etsivän Susson ja sellaisten kanssa mielestään liiankin läheisissä tekemisissä elävän Sevedin näkökulmista, mikä oli kiinnostava ratkaisu. Näin lukija pääsi seuraamaan Susson "etsiväntyötä", mutta myös kurkistamaan maailmaa staalojen puolelta. Se mikä minua kerronnassa hämmensi, olivat Susson äidin näkökulmasta kerrotut luvut, joita oli sekalaisesti siellä täällä. Susso ja Seved olivat päähenkilömäisempiä, mutta heidän kappaleensa kerrottiin yksikon kolmannessa, kun taas Susson äiti oli minäkertoja. En tiedä oliko näissä kappaleissa joku syvällisempi merkitys, mutta itse en ainakaan huomannut jos sellainen oli. Itse olisin voinut jättää ihan hyvin nuo Susson äidin luvut pois välistä, ja Susson äiti oli muutenkin hämmentävän suuressa roolissa. Hän ei oikeastaan tuonut tarinaan mitään eikä kuljettanut tarinaa eteenpäin, eikä sitä olisi oikeastaan edes huomannut, vaikka hän ei olisi ollut mukana. 

Vaikka kirjan nimi on Staalo, jäivät staalot lopulta aika pieneen osaan. Tiedän niistä edelleen todella vähän, vaikka luinkin niistä seitsemänsataasivuisen kirjan, ja se on todella harmi! Staalot olivat kuitenkin nimenomaan se vetonaula, jonka takia kirjasta kiinnostuin. Tuntui, että staalojen etsiminen oli paljon suuremmassa roolissa kuin itse staalot, ja minulle jäi ainakin monta kysymysmerkkiä ilmaan. Esimerkiksi se jäi mietityttämään minua, miksi staalot tuntuivat hakeutuvan ihmisten seuraan. En saanut siihen kirjasta minkäänlaista ratkaisua, mutta staalot vain tuntuivat ilmestyvän sopivaksi katsomiensa ihmisten luokse ja asettuvansa taloksi. Toinen itseäni vaivaamaan jäänyt asia oli staalojen kiinnostus ihmislapsiin, mitä ei myöskään kirjassa selitetty oikeastaan mitenkään. Staalojen kyvytkin jäivät aika hämärän peittoon... Staalon itse eivät mielestäni suoranaisesti olleet pahoja, joskaan eivät ehkä hyviäkään... Mutta ennemminkin minusta staalojen kanssa tekemisissä olevat ihmiset osoittautuivat pahoiksi, tai ehkä staalojen seura ei vain tee kovin hyvää ihmisen mielelle. Vaikka eräs orava suurimman osan kirjasta olikin mielestäni hyvin sympaattinen, alkoi sekin loppua kohti tuntua aika karmivalta, ja sen vaikutus Sussoon jäi mietityttämään. 

Staalojen kuvaaminen oli muutenkin aika sekavaa ja epäjohdonmukaista. Peikoiksi luettiin niin staalot ja maahiset kuin yhdessä vaiheessa tontutkin. Puhuttiin myös mielimaahisista, mutta en päässyt oikein selville, onko se kaikkien staalojen ominaisuus, vai vain joidenkin... Lisäksi staaloista puhuttiin jätteinä, vaikka niitä oli pieniäkin. Staalojen suhteen en siis saanut kauheasti tietoa, vaan enemmänkin jäin aika hämmentyneeksi. 

Tämän ruotimisen jälkeen ehkä uskoisi, että vihasin Staaloa, mutta oikeastaan se oli mielestäni todella hyvä kirja! :D Tarina olisi kyllä kaivannut tiivistämistä, ja kirjailijan olisi ehkä pitänyt pistää ajatuksensa ja ideansa aluksi ihan kunnolla järjestykseen, mutta pidin Staalosta näinkin. Parisataa sivua tiiviimpi tarina, vähemmän nuuskaa, Susson äidin päälle ruksi ja enemmän tietoa staaloista, niin tämä kirja olisi saanut minulta viisi tähteä. 

--- 

4/5

Pekka Hiltunen - Sysipimeä

Pekka Hiltunen - Sysipimeä 
Wsoy, 2012
s. 362

Yhtä olennaisia ovat ne aiemmat videot, mustat ja mykät. Joukko pimeyden kuvauksia, joiden tarkoitus on herättää pelkoa. Vaikka niissä ei näy mitään, ne raottavat ovea johonkin pelottavaan paikkaan. --- Ja vaikka videot ovat täydellisen äänettömiä, kyllä niihin liittyy ääni. Se syntyy katsojien hämmennyksestä, kaikesta ihmetyksestä ja keskustelusta, jonka videot saavat aikaan. Epäuskoisista pahoinvoinnin ja säikähdyksen äänistä, joita pääsee ilmoille, kun katsoo videota, jossa potkitaan.
(Tuntuu muodostuneen jo tavaksi, etten muista sivunumeroita....) 

---

Suomalaistaustainen Lia työskentelee Studiossa, jota voisi kai kuvata jonkinlaiseksi nykyaikaiseksi salapoliisitoimistoksi. Studion porukka on melko värikästä, ja Lia on ryhmän uusin tulokas. Studio ottaa tutkittavakseen tapauksen, jossa suosittu radiotoimittaja on joutunut syytetyksi alaikäiseen tyttöön sekaantumisesta. Mari ei näet usko, että mies on oikeasti tehnyt sitä, mistä häntä syytetään. 

Samaan aikaan erinäisten ihmisten YouTube-käyttäjätilejä hakkeroidaan, ja niille lisätään mustia, äänettömiä videoita. Vaikka videoilla ei näyt mitään, ne aiheuttavat ihmisissä huolestuneisuutta ja ahdistusta. Tuntuu, kuin saisi viestejä suoraan paholaiselta. Videot herättävät luonnollisestikin median huomion, mutta Studiota ne eivät aluksi erityisesti kiinnosta. Vasta, kun videoiden tilalle aletaan lisätä raakoja videoita ihmisten potkimisesta, Studio kiinnostuu tapauksesta. Etenkin, kun alkaa vaikuttaa siltä, että videoiden tekijä haluaa hyökätä nimen omaan homoja vastaan. 

Tapausta selvitellessä Studio kokee myös järkyttävän vastoinkäymisen. Jotain sellaista, mitä ei halua uskoa todeksi. Tapahtumien jälkimainingeissa Lia pääsee myös lähemmäs etäistä ja yksityisyydelleen tarkat rajat vetävää Maria, ja alkaa ymmärtää paremmin, miksi nainen on sellainen kuin on. 

--- 

Tätä kirjaa lukiessa unohdin totaalisesti kirjoittaa siitä muistiinpanoja ylös, joten en muista kirjan tapahtumia enää aivan hirvittävän selkeästi. Pyydän siis anteeksi, jos tästä arvostelusta tulee hieman vajavainen... 

En ole lukenut sarjan avausosaa, Vilpittömästi sinun, mutta se ei juurikaan lukemista haitannut. Asioita valotettiin kirjan alussa sen verran hyvin, että pääsin kyllä kärryille siitä mitä oli meneillään. Suoraan sanottuna kirja ei houkutellut avausosan lukemiseen, ja saattaakin hyvin olla, että se jää kohdallani lukematta. Saattaa tietysti johtua lukemisjärjestyksestäkin, aloitusosa olisi saattanut kiinnostaa minua enemmän, jos en olisi lukenut tätä ensin. Miten sitten päädyin toiseen osaan, enkä siihen ensimmäiseen? Puhtaasti tarttumalla kirjaan kirjastossa ja kiinnostumalla sen takakannen tekstistä. YouTube-tilien hakkerointu mustien videoiden lisäämiseksi herätti kiinnostukseni siinä määrin, että halusin lainata kirjan heti, enkä malttanut lukea ensimmäistä osaa ensin. Etenkin, kun sitä ei edes kirjastossa ollut paikalla sillä hetkellä. 

Tarina alkaa radiotoimittajan ongelmien ratkomisella, mikä tuntui omasta mielestäni jokseenkin irralliselta. Takakannen perusteella osasin odottaa mihin suuntaan tapahtumat lähtisivät, enkä oikein tiennyt, miten kyseinen radiotoimittaja siihen liittyi. Ja lopulta sitten selvisi, että ei hän liittynytkään, vaan tämä oli täysin irrallinen sivujuoni. Ja mielestäni aika hämmentävä sellainen. Koko radiojuontaja unohdettiin kirjan keskiosaksi täysin, ja kun häneen kirjan lopulla palattiin, sain hetken muistella, kuka koko tyyppi edes oli. Joten kyllä, tämä sivujuoni tuntui jotenkin oudolta ja tarpeettomalta. 

Kun aloin hahmotella tätä arvostelua, huomasin ydinsanani olevan epäuskottavuus. Käytin sitä useassa kohdassa, vaikken kirjaa lukiessa ollutkaan kiinnittänyt moiseen erityisempää huomiota. Epäuskottavia asioita oli mielestäni kaksi, ja näihin haluankin pureutua vähän lähemmin: 

Studio tuntui jotenkin vähän utopistiselta kokoonpanolta. Rahaa on vaikka millä mitalla, ja kaikki tuntuu onnistuvan. Studio kohtaa tarinan aikana kyllä varsin pahoja vastoinkäymisiäkin, mutta mielestäni sekään ei horjuta tätä täydellistä vaikutelmaa kovin paljoa. Studio on ideana kiinnostava, ja luin siitä mielelläni, mutta minun on vaikea kuvitella tällaista tapahtumassa oikeasti, kirjan sivujen ulkopuolella. Siksi suhtautumiseni Studioon oli hieman ristiriitainen. 

Sitten Mari hahmona... Mari tuntuu kirjan alussa kylmältä ja epärealistisen kovalta, luotaantyöntävältä. Kirjan alussa en siis voi sanoa Marista pitäneeni. Marin menneisyyttä kuitenkin valotetaan tarinan edetessä, ja se oli hyvin kiinnostavaa luettavaa. Sympatiani Mari kyllä sai puolelleen, mutta hahmon uskottavuutta tämäkään ei silmissäni oikein nostanut. Lisäksi Mari reagoi todella voimakkaasti Studion kohtaamaan kriisiin, mikä on mielestäni täysin ristiriitaista kaiken muun hänestä tietämäni kanssa. Muistelen, että jossain kohdassa kirjaa sanottiin, että Marin menneisyys valottaa hänen suhtautumistaan vaikeisiin asioihin. Minulle jäi kuitenkin lopulta avoimeksi, miten hänen menneisyytensä olisi pitänyt asiaa valottaa. (Sikäli kuin kirjassa siis todella sanottiin niin, enkä vain muistele omiani...) Kaiken kaikkiaan Marin hahmo oli minun mielestäni jokseenkin epäuskottava. 

Kirja tuntui kummallisen pinnalliselta. Aiheet olivat ajankohtaisia ja pelottaviakin, sellaisia jotka koen hyvin helposti ahdistaviksi. Silti en tätä kirjaa lukiessa ahdistunut ollenkaan. En nyt sano, että ahdistuminen olisi mitenkään mukava tunne tietenkään :D Mutta se, etten ahdistunut yleensä ahdistaviksi kokemistani aiheista, kertoo mielestäni kirjan pinnallisuudesta. Jotenkin tuntui, että minun ja kirjan tapahtumien välissä oli jonkinlainen verho. Tapahtumat eivät tulleet kovin lähelle. Siksi esimerkiksi Studion väen voimakas reagoiminen potkimisvideoihin tuntui liioitellulta, vaikka tiedänkin, ettei se ollut. Reagoisin itse varmasti samalla tavalla, ehkä voimakkaamminkin. Silti sen lukeminen kirjan sivuilta ei tuntunut aivan täysin uskottavalta, en osannut samaistua siihen. 

Kirjassa riehuva sarjamurhaaja oli ehdottomasti kiinnostava, ja luin innolla eteenpäin saadakseni tietää mitä sillä saralla seuraavaksi tapahtuu. Murhaaja on äärettömän kiihkeä fani, itse asiassa liiankin kiihkeä. Hänen fanituksensa menee pahasti ylitse, mikä kulminoituu hänen suorittaminaan murhina. Tämä aihe oli kiinnostava, koska fanius on helposti pakkomielteeksi muodostuva asia joidenkin kohdalla. Ikävä kyllä en murhaajan fanituksen kohteesta ihan kauhean paljoa tiedä, joten sikäli en ehkä saanut tästä ihan niin paljon irti kuin olisin voinut. Esimerkiksi jostain omasta fanituksen kohteesta tällaisen tarinan lukeminen tulisi varmaan vielä enemmän iholle. Näinkin nämä murhat olivat kyllä todella kiinnostavia, etenkin yhdistettynä YouTubeen ja mediaan muutenkin. 

Tarinan loppu jäi aika latteaksi. Olisin halunut tietää enemmän siitä, mitä murhaajan kynsistä selvinneille uhreille lopulta tapahtui, mutta siitä ei kerrottu juuri mitään. Tämä harmitti kovasti, ja siksi olin kirjan loppuun jokseenkin pettynyt. Tavallaan tuntui, kuin tarina olisi ehkä loppunut vähän kesken. Sarjalle tosin on tulossa jatkoakin, joten eihän sitä voi tietää, josko tähän vielä myöhemmin palataan... Ikävä kyllä pidän sitä melko epätodennäköisenä. 

Kirjan hahmot jäivät vähän etäisiksi, en oikein kiintynyt kehenkään. Lempihahmoni oli kuitenkin ehdottomasti Marin isoäiti, ihastuttavan suoranainen nainen! Hänestä olisin voinut lukea vaikka kuinka paljon :D 

Luultavasti näin arvostelun lopuksi vaikuttaa siltä, etten pitänyt Sysipimeästä. Se ei kuitenkaan ole totta, vaan minulla oli oikein mukavaa kirjaa lukiessa. Tämä kirja tuli luettua myös aika nopeasti, oli tarina sen verran kiinnostava. Tunteeni kirjaa kohtaan näin jälkikäteen ovat jokseenkin hämmentyneet. Pidin kirjasta todella paljon, mutta silti siinä oli mieltäni häiritseviä ja epäuskottavia elementtejä suhteellisen paljon. Turhien sivujuonien karsimisella ja epäuskottavuuksien hiomisella tästä tarinasta olisi varmasti voinut saada aikaiseksi kirjan, jota olisin suorastaan rakastanut. Hyvin todennäköisesti luen sarjan seuraavankin osan, ja pidän kiihkeästi peukkuja seuraavan osan uskottavuuden suhteen! 

---
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Englanti 

3/5

Jonas Gardell - Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin

Jonas Gardell - Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 
Osa 1. Rakkaus 
Johnny Kniga Kustannus, 2013
s. 291
Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar, 2012
Suomentaja: Otto Lappalainen

Siispä muutettiin maalta suurkaupungin nimettömyyteen, missä mahdollisuus kohdata samanhenkisiä oli loputtomasti suurempi. 
Sinne tultiin kaikkialta. 
-- Tultiin yksitellen. Liittymään yhteen, tulemaan moneksi, olemaan hieman vähemmän yksinäisiä. 
-- Jokaisella kaupunkiin tulleella oli matkaa takanaan, useimmiten ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä ja valheita täyttä oleva historia, jonkinlainen haava, joka ei oikeastaan parantunut koskaan vaan pysyi avoimena tai avautui uudestaan jokaisesta kosketuksesta. 
Oli matkattava kovin kauas päästäkseen kotiin.
(Taaskaan en muista sivunumeroa...)

--- 

Paul on Tukholman homojen sympaattinen äitihahmo, joka pitää nuoremmista ja kokemattomammista huolta, ja auttaa nämä mukaan piireihin. Rasmus on ahdistavaa lapsuuttaan pikkukylästä Tukholmaan pakeneva, epätoivoisesti hyväksyntää kaipaava nuori mies. Benjamin on Jehovan todistaja, joka kiertää ovelta ovelle kertomassa ihmisille uskostaan. Hän joutuu kamppailemaan tunteidensa ja minäkuvansa kanssa, ja miettimään mikä on lopulta oikein. Tukholmassa, homojen pääkaupungissa, näiden kolmen kohtalot kietoutuvat yhteen, eikä mikään palaa ennalleen. 

---

Tässä toinen kirja, jonka lukemisesta on kulunut paljon aikaa, mutta josta en ole oikein osannut pistää ajatuksiani järjestykseen. Tavallaan tämän kanssa on vähän sama juttu kuin Marja Björkin Pojankin kohdalla - olin lukenut ylistäviä arvosteluita ja odotin kirjalta paljon. Ja sitten lopulta en pitänytkään kirjasta niin paljon kuin odotin tai olisin halunnut. Homous aiheena kiinnostaa ja mielelläni lukisin siitä enemmänkin, mutta jotenkin tämä kirja ei vain sytyttänyt. 

Alku koostuulyhyistä pätkistä, joissa hypitään ajasta ja paikasta toiseen. Tämä oli vähän sekavaa ja ärsyttävääkin. Tarinan edetessä nämä pätkät hiukan pitenevät eikä hyppimistä ole ihan niin paljoa, mutta uutta lukua aloittaessa ei voi ikinä oikein tietää kenen hahmon luokse päätyy... En erityisesti ole tällaisten kirjojen fani, joissa kerrotaan monesta eri henkilöstä sekaisin. Tällainen hahmosta ja aikakaudesta toiseen hyppiminen on sekavaa, enkä pääse sisälle tarinaan niin hyvin. Myös hahmoihin samaistuminen tuntuu minulle vaikeammalta, jos päähenkilöitä on monta, ja nämä esitellään samaan aikaan ja tässä tapauksessa sekaisinkin. Ehkä olen vähän yksinkertainen kun hämmennyn näin helposti :D 

En oikein lukiessa tuntenut minkäänlaista imua kirjaan... Hyvä kirja aiheuttaa tunteen, ettei kirjaa tee mieli laskea käsistä, vaan haluaa koko ajan tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämä kirja ei saanut itsessäni sitä tunnetta aikaan. Kirjassa ei ollut mitään vikaa, mutta silti lukeminen jotenkin tökki, tavallaan kaikki oli vain "ihan okei". Luin kirjaa parin sivun pätkissä, koska en jaksanut keskittyä siihen pidempiä aikoja kerralla, ja uudelleen kirjaan tarttuminen tuntui raskaalta. Tämä pätkittäin lukeminen varmaan osaltaan vaikutti siihenkin, että tarinaan oli vaikeampi tarttua. Kun muutenkin hypittiin hahmosta ja paikasta toiseen, lisäsi lukutyyli varmaan vain sekavuutta. Olisinkin ehkä saanut kirjasta enemmän irti, jos olisin lukenut pidempiä aikoja kerralla, mutta mielenkiintoni ei yksinkertaisesti vain pysynyt yllä. Jos luin useamman sivun kerralla, huomasin hetken kuluttua etten sisäistänyt lukemastani enää mitään, vaan ajattelin jotain aivan muuta, ja sain palata sivuja takaisin tietääkseni missä mennään. 

Joissain kohdissa teksti tuntui myös aika luennoivalta. Osa luvuista koostui pelkästään homoseksuaalisuuden historiasta Ruotsissa. Pidän historiasta yleisesti, ja olen kiinnostunut myös homouden historiasta, mutta tämä teksti tuntui puisevalta. Tuli sellainen olo, kuin olisi lukenut jotain ei-kovin-kiinnostavaa oppikirjaa tenttiä varten :/

Hahmot olivat hyvin sympaattisia, siitä kirjalle ehdottomasti iso plus! Etenkin Rasmuksesta ja Benjaminista pidin kovasti. Lempihahmokseni nousi ehkä Benjamin, joka kamppaili seksuaalisuutensa ja uskontonsa kanssa, ja oli kovin eksyksissä tilanteessaan. 

Kovin kevyttä luettavaa kirja ei missään nimessä ollut. Ennemminkin kirja oli ahdistava ja surullinenkin. Sairaalaan sijoittuvat kohtaukset saivat surullisiksi, ja Rasmuksen vanhemmat, jotka kaipasivat poikaansa, kävivät sääliksi. Mikään hyvän mielen kirja tämä ei siis ollut, vaan lukemisen jälkeen jäi ennemminkin vähän paha olo. En usko, että tulen lukemaan sarjan kahta seuraavaa osaa. Ne ovat luultavasti vain ahdistavampia kuin ensimmäinen osa, ja jos laatu pysyy muuten samana, en koe kirjojen olevan niiden aiheuttaman ahdistuksen arvoisia. Itse asiassa pelkästään tästä kirjasta kirjoittaminen ahdistaa, vaikka lukemisesta tosiaan on jo kuukausia aikaa. Yhteenvetona siis, että olisin halunnut kovasti pitää tästä kirjasta, mutta lopulta se aiheutti vain tylsistymisen ja pahan olon. 

Ja kun jouluaattona pimeys on laskeutunut kaupungin ylle ja lumihiutaleet leijuvat maahan, Rasmus ja Benjamin kohtaavat. Eikä mikään palaa enää koskaan ennalleen. 

--- 

1,5/5

Ursula Poznanski - Vii5i

Ursula Poznanski - Vii5i
Atena, 2013
s. 421
Alkuteos: Fünf, 2012 
Suomentaja: Anne Mäkelä 

Onneksi olkoon, löysit kätkön! 
Tämä rasia on osa eräänlaista peliä, nykyaikaista satelliittipaikannuseen perustuvaa aarteenmetsästystä. Jos löysit rasian sattumalta, peli on nyt sinun osaltasi ohi. Sulje rasia heti ja laita se takaisin samaan paikkaan, josta sen otitkin. Niin on parasta sinun kannaltasi, usko pois. 

(Hitsi, en muista sivua enää.)

---

Lehmälaitumelta kallion juurelta löydetään naisen ruumis, jonka jalkapohjiin on tatuoitu koordinaatit. Nämä koordinaatit johdattavat rikoskomisariot Beatrice Kasparyn ja Florin Wenningerin keskelle metsää, tilanteeseen jossa he eivät oikein tiedä mitä odottaa. Kukaan ei todellakaan osaa odottaa sitä, mitä koordinaateista lopulta löytyy... Pakasterasiassa on tyhjiömuoviin pakattu irtileikattu käsi ja vihjeet seuraavien koordinaattien löytämiseksi. Tästä alkaa jahti, joka tuo esiin lisää pakasterasioihin pakattuja ruumiinosia, ja jossa vihjeet käyvät vain vaikeammiksi ja vaikeammiksi. Murhaaja tuntuu koko ajan olevan askelen etsijöitä edellä, ja johdattelevan näitä haluaaminsa suuntiin. Etsintöjen aikana Beatrice alkaa tuntea omankin olonsa uhatuksi... 

Karmivan geokätkömurhaajan etsimisen ohella Beatrice kamppailee raskaan henkilökohtaisen tilanteen kanssa. Takana on kipeä ero, jota entinen mies ei Beatricen yrityksistä huolimatta todellakaan tee helpoksi. Tilanteen keskellä ovat myös Beatricen kaksi lasta, ja nainen joutuu vakavasti miettimään myös onnistuuko työn ja perhe-elämän tasapainottaminen niin hyvin kuin hän on uskonut. 

---

Tunteeni tämän kirjan suhteen ovat hieman ristiriitaiset... Toisaalta kirjassa oli monia elementtejä, jotka yleensä itseäni ärsyttävät. Toisaalta juoni oli kuitenkin kiinnostava ja hyvin rakennettu. Voisin kuitenkin aloittaa kirjan puimisen sen (mielestäni) negatiivisista puolista. Mielestäni päähenkilö Beatrice oli jokseenkin ärsyttävä, vaikka en oikein osaa nimetä mitään yksittäisiä piirteitä jotka naisessa ärsyttivät. Olen huomannut että minulla on usein tämä ongelma dekkareiden kanssa... Muuten pidän dekkareista, mutta kovin harvoissa niistä tuntuu olevan mielestäni kivoja päähenkilöitä :D 

Eniten Beatricessa ehkä ärsytti hänen menneisyytensä jalustalle nostaminen. Salamyhkäisyydessä ei kirjoissa ole mielestäni mitään pahaa, mutta sen voi toteuttaa oikein tai väärin. Ja mielestäni se oli tässä kirjassa toteutettu väärin. Jotkut kirjailijat sortuvat siihen, että pyrkiessään saamaan lukijoiden uteliaisuuden heräämään, he vihjailevat liian monta kertaa jonkin tietyn mysteerin suuntaan. Tätä kirjassa tehtiin paljon Beatricen menneisyydestä puhuttaessa, ja itseäni se alkoi aika nopeasti ärsyttää... Niin että kun mysteeri lopulta selvisi, itseäni ärsytti niin paljon, etten oikeastaan enää edes välittänyt saada tietää. Olen muistaakseni valittanut tästä jonkun toisenkin kirjan kohdalla, joten tarkkasilmäiset ovatkin jo saattaneet huomata tämän "asenneongelmani"... :D

Kirjan alkuosasa tarina eteni hyvin hitaasti, ja minun makuuni keskityttiin vähän liikaa Beatricen yksityiselämään. Itse pidän sellaisista dekkareista, jotka keskittyvät enemmän itse rikokseen ja sen ratkaisuun. Tietysti tämä on ehkä realistisempaa, koska eihän etsivien elämä ikinä pyöri pelkästään rikosten ympärillä, mutta minua ei yhtään haittaa, jos työpäivien ulkopuolisen ajan yli hypätään :D Kirjan lukeminen olikin alkupuolella mielestäni aika tylsää, koska juurikaan mitään ei tapahtunut. En oikeastaan muista kirjan alkuosasta juurikaan muuta kuin sen, että Beatrice joi silmiinpistävän paljon viiniä. 

Myös suomentajan ratkaisut tuntuivat joissain kohdissa omasta mielestäni hieman omituisilta. En itsekään mikään kielioppivelho ole, mutta parissa kohdassa oli niin outoja ratkaisuja, että ne pistivät silmääni. Parhaiten mieleen jäi lause "he istuivat tuossa, johon te nyt valaisette". En tiedä johtuuko se vain omasta korvastani, mutta "johon"-sana särähti mielestäni pahasti. Muistan kerran tai kaksi aikaisemminkin bonganneeni tekstistä vastaavanlaisia mielestäni outoja sanavalintoja, mutta en ikävä kyllä enää niitä kirjaa selatessani onnistunut löytämään. 

Sitten sellainen asia, jota en oikein osaa sijoittaa hyvien enkä huonojen asioiden puolelle, vaan se kelluu siinä välissä. Vaikka kirjan juoni olikin äärettömän kiinnostava, en voinut pitää sitä erityisen yllättävänä. Takakannessa kyllä luvattiin kirjan "yllättävän jokaisella käänteellään", mutta itse en kirjaa lukiessa muista yllättyneeni kertaakaan kovin paljoa. Tuntui, kuin olisin ollut koko ajan askeleen tapahtumien edellä. Ja mainittakoon, että tätä tapahtuu itselleni todella harvoin! Tykkään kyllä yrittää yhdistellä palasia ja arvella mitä mahtaa tapahtua, mutta yleensä arvailuni menevät aivan metsään. Ja sitten ratkaisun paljastuessa mietin, että no olisihan tämä nyt pitänyt tuosta ja tuosta asiasta tajuta. :D Tämän kirjan kohdalla osasin kuitenkin helposti yhdistellä pisteet oikein, eivätkä käänteet siksi onnistuneet yllättämään. Loppuratkaisuun päästessä mielessäni oli vain muutama asia, joihin kaipasin selvennystä, mutta suurimmaksi osaksi olin ostannut jo päätellä asiat itse. Dekkareita lukiessa pidän siitä, että en osaa yhdistellä palasia oikein, vaan loppuratkaisu pääsee yllättämään. Toisaalta tavallaan sekin oli ihan mukavaa, että vihjeet pistetään lukijan nähtäville, ja niistä voi päätellä kuvion itse. Siksi en oikein osaakaan sijoittaa tätä hyviin enkä huonoihin puoliin.

Ja sitten hyviin puoliin, joita tietysti niitäkin kirjasta löytyy. Vaikka tarina alussa etenikin hyvin hitaasti, paransi se vauhtiaan huomattavasti loppua kohden. Jossakin puolivälin jälkeen itseänikin alkoi enemmän kiinnostaa, ja lukutahti vähintäänkin tuplaantui sen myötä. Etenkin loppuosa oli hyvin jännittävä, kuten dekkareissa on yleensä tapana, eikä siinä vaiheessa tehnyt mieli lopettaa lukemista ennen viimeistä sivua. 

Juoni oli hyvin taitavasti rakennettu ja kiinnostava, vaikka yllätysmomenttia sillä ei kauheasti ollutkaan. Pidän dekkareista, joissa ei ole vain jotain perus murhaa selvitettävänä, koska niitä on tämän tyylilajin ystävänä tullut luettua niin paljon. Siksi näin monimutkainen ja ajatuksella luotu juoni kohotti silmissäni kirjan arvosanaa paljon. Nautinkin kirjan lukemisesta pääasiassa siksi, että selvitettävä rikos oli todella kiinnstava ja ainutlaatuinen. Langat saatiin myös lopussa sidottua hyvin yhteen, eikä mieleeni jäänyt kysymysmerkkejä minkään yksityiskohdan syhteen. Geokätköilyn käyttäminen osana dekkarin juonta oli mielestäni todella hyvä idea, ja kirja oli sekä opettavainen että kiinnostusta herättävä tämän asian osalta. 

Vasta seuraavana päivänä kirjan lukemisesta tajusin, miten nerokas kirjan nimi oikeastaan olikaan, kahdellakin tavalla... Kirjaa lukiessa se ei jostain syystä itselleni valjennut, vaan vasta kun kirjoitin kirjan nimen luettujen kirjojen listaani. Jossain vaiheessa lukemista kyllä mietin, mistä kirja on hieman oudon nimensä saanut, mutta sitten unohdin koko asian. Tästäkin siis ehdottomasti plussaa, koska oivalluksen hetki oli itselleni jotenkin niin herkullinen! 

Oma lempihenkilöni kirjassa oli aika pienessä roolissa ollut Stefan. Jotenkin hyvin sympaattinen ja helposti samaistuttava hahmo, ja mielestäni se oli jotenkin söpöä, miten helposti Stefan tuntui kaikesta innostuvan. Stefan vaikutti sellaiselta tyypiltä, josta varmasti pitäisin oikeassakin elämässä :) 

--- 

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Itävalta 

3/5

Salla Simukka - Jäljellä

Salla Simukka - Jäljellä
Tammi, 2012
s. 221

"Meidän pitää itse luoda ja löytää tälle kaikelle merkitys. Miettikää nyt. Jos me oltaisiin vielä tavallisessa maailmassa, me pohdittaisiin ihan samaa asiaa. Eli miksi me ollaan olemassa, miksi me ollaan täällä maapallolla, onko universumissa muita? Ei kukaan voi tarjota meille ulkoapäin vastauksia. Ei ole olemassa mitään lopullista totuutta."
s. 157

---

Tulevaisuudessa peruskoulun luokkajako ei enää perustu siihen, että luokilla olisi keskenään samanikäisiä oppilaita. Sen sijaan jaoittelu perustuu oppilaiden persooniin ja erityisosaamisiin, ja jako pyritään tekemään jo päiväkodissa. On Numeerikkoja, Retoorikkoja, Dramaatikkoja, Atleetikkoja, Aktivisteja... Ja on Potentiaaleja, eräänlaisia siirtymävaiheen oppilaita, joiden omaa erityisosaamista ei vielä ole löydetty. 

Emmi on totaalisen kyllästynyt Potentiaali vielä 15-vuotiaanakin. Se on sama kuin ei olisi mitään tai kukaan, hädin tuskin edes olemassa. Friikki, jonka muut oppilaat kiertävät kaukaa, aivan kuin sairastaisi jotain tarttuvaa tautia. Ei Emmiä koulussa kiusata, vaan yksinkertaisesti hänen olemassaoloaan ei tunnuta edes muistavan, ja se on Emmin mielestä melkein pahempaa. Vanhemmatkaan eivät ymmärrä tai jaksa enää kannustaa, vaan keskittyvät mieluummin lupaavammiksi osoittautuneisiin sisaruksiin. Emmi haluaakin epätoivoisesti tulla huomatuksi, muistetuksi ja kaivatuksi. Niinpä hän päättää kadota, ihan päiväksi tai pariksi vain, jotta hänet vihdoinkin huomattaisiin. Emmi piiloutuukin ulkomailla lomailevien naapureidensa leikkimökkiin, mistä häntä ei ainakaan löydetä ennen kun hän haluaa itse palata takaisin. 

Kaikki ei kuitenkaan mene aivan niin kuin Emmi oli suunnitellut. Kun hän palaa kotiin karkuretkeltään, kukaan ei olekaan huolesta sairaana odottamassa häntä. Itse asiassa kukaan ei ole edes kotona. Silti auto on pihassa, ja perheenjäsenten kengät paikoillaan eteisessä. Eikä Emmin puhelin jostain syystä toimi, vaan pitää vain omituista surinaa. Hiljalleen Emmi tajuaa, että koko hänen perheensä on vain... kadonnut. Itse asiassa koko kaupunki on täysin autioitunut yhden ainoan yön aikana. Painajaismainen yksinäisyys muuttuu nopeasti sietämättömäksi, ja Emmiä hirvittää ajatus siitä mitä hänen huomaamattaan on voinut tapahtua. Onko kaikki ihmiset kenties evakuoitu jonkinlaisen tappavan viruksen tai ydinlaskeuman tieltä, ja miksi hänet on jätetty jälkeen? Ja kuka hänelle lähettelee omituisia satuviittauksia, jotka aina katoavat ennen kuin kukaan muu ehtii nähdä niitä? 

---

Luen nuortenkirjoja nykyään aika harvoin. Kirjastomme nuortenosasto tuntuu jotenkin vähän sekavalta, enkä oikein osaa etsiä sieltä mitään ellei minulla ole jotain tiettyä kirjaa mielessä. Ja voi olla, että valitsen kirjani jotenkin huonosti, sillä usein nuortenkirjat päätyvät pettämään odotukseni. Jotenkin kaikista lainaamistani nuortenkirjoista tuntuu puuttuvan tiettyä syvällisyyttä, jota kirjoissa arvostan. Vaikka tarinan lähtökohdat olisivat miten kiehtovat, niin jotenkin tuntuu, että kaikki kerrotaan aika pintapuolisesti eikä mihinkään oikein pureuduta. Ja jos kirjaan onkin yritetty saada syvällisyyttä, niin se tuntuu jotenkin päälleliimatulta. Tässä suhteessa Jäljellä oli loistavaa vaihtelua, ja onnistui hyvin murtamaan osan tästä ennakkoluuloisuudestani nuortenkirjoja kohtaan! Pienellä muokkauksella olisin voinut sijoittaa tämän kirjan aikuistenosastollekin.

Simukka on mielestäni onnistunut loistavasti kuvaamaan dystopista maailmaa, josta kaikki muut ihmiset ovat hävinneet. Myös Emmin ahdistusta ja epätoivoa on kuvattu uskottavasti. Hieman tosin harmitti se, että luin jonkin aikaa sitten blogikirjoituksen Toisaalla-kirjasta, tämän kirjan jatko-osasta. Postauksessa ei ollut minkäänlaista spoilarivaroitusta, joten pahaa-aavistamattomana luin kirjoituksen ja sain siten tahtomattani tietää, mitä jatko-osassa tapahtuu... Tuntui, että olisin saanut kirjasta enemmän irti, jos en olisi jo valmiiksi tiennyt, minne muut ihmiset olivat kadonneet. Jos siis aiotte tämän kirjan lukea, niin neuvon välttelemään jatko-osasta kertovia postauksia :D 

Lukiessa tuli paikoittain mietittyä sitäkin, miten itse tuollaisessa tilanteessa reagoisin, ja miten hirveä tuollainen autio maailma oikeasti olisi. Samaistuin Atroon, joka myöhemmin kirjassa sanoi, ettei aluksi edes huomannut mitään tapahtuneen, koska oli niin vähän tekemisissä muiden ihmisten kanssa :D Koska itsekin asun yksin, saattaisi minulta viedä hetken ennen kuin tajuaisin muiden hävinneen. Luultavasti huomaisin tapahtuneen ensimmäiseksi siitä, että netti ei toimisi... 

Erityisesti kirjassa kuvailtu uusi, erityisosaamisiin perustuva koulutusjärjestelmä oli hyvin kiinnostava. Olisinkin mielelläni lukenut tästä koulutusjärjestelmästä enemmänkin, sillä siitä oli ikävä kyllä kerrottu vain vähän ja aika pinnallisesti. Olisin voinut lukea vaikka kokonaisen kirjan, joka olisi perustunut vain koulunkäyntiin tuollaisella luokkajaolla. Sitäkin tuli lukiessa mietittyä, mihin ryhmään olisin itse mahtanut sijoittua. Ehkä olisin halunnut Aktivisteihin, mutta voi olla, että olisin Emmin tavoin jumittunut Potentiaaliksi :D 

Kirjan lopussa mukaan tarinaan tuli nuorten perustama Suomenlinnan yhteisö, joka oli myös kiinnostava. Jotenkin kirjan loppuosasta ja juuri tästä nuorten yhteisön kuvailemisesta tuli mieleen Kärpästen herra... Joskin Simukan luomalla yhteisöllä menee paljon paremmin kuin Kärpsten herrassa autiosaarelle joutuneilla englantilaispojilla :D Mutta kertokaa ihmeessä, olenko ainoa, jolle tämä mielleyhtymä tuli!

Lempihahmostani en oikein osaa sanoa... Emmi oli ihan mukava hahmo, mutta paikoittain myös aika ärsyttävä. Etenkin se ärsytti, miten Emmi kirjan alussa surkutteli elämänsä kurjuutta ja sitä, ettei kukaan ymmärrä häntä. Myöhemmin ärsyynnyin pariin kertaan hänen vastaanhangoittelevasta asenteestaan. Ehkäpä lempihahmoni oli Emmin ensimmäisenä maailman autioitumisen jälkeen tapaama Onerva. Taisin kokea jonkinasteista samaistumista Onervaan, joka äänekkyydellään ja riehakkuudellaan tuntui piilottelevan sitä miten peloissaan oikeasti oli. Atrosta pidin myös aluksi (ja monen luvun verran luin aluksi hänen nimensä Artona...), mutta myöhemmin käsitykseni hänestä muuttui aika... niljaiseksi. Lopullisen mielipiteen tekeminen Atrosta on vaikeaa, ja sitä oli varmaan haettukin, sillä Emmin tunteet olivat hyvin samanlaiset. En oikein tiedä mihin Atron sanomisiin pitäisi uskoa. Myös pojan motiivi valehteluun aivan kirjan lopussa jäi vaivaamaan mieltäni. 

Arvosana: 3,5/5

Blaine Harden - Leiri 14

Blaine Harden - Leiri 14 
Gummerus, 2012
s. 195
Alkuteos: Escape from Camp 14, 2012
Suomentaja: Ruth Jakobson

Mukavan entisen elämän ja lannistavan uuden elämän vastakohtaisuus järkytti muualta tuotuja niin paljon, ettei monikaan löytänyt elämänhalua tai saanut pidettyä sitä yllä. Leirillä syntyneillä oli puolellaan se kieroutunut etu, ettei heillä ollut minkäänlaisia odotuksia. 
Siksi Shin ei kaikessa surkeudessaan koskaan vajonnut täyteen epätoivoon. Hänellä ei ollut toivoa menetettävänä, ei menneisyyttä murehdittavana, ei omanarvontuntoa vaalittavana. Hänestä ei ollut alentavaa nuoleskella keitontähteitä lattialta. Häntä ei hävettänyt anoa vartijalta anteeksi. Hänen omaatuntoaan ei kolkuttanut ystävän kavaltaminen ruokapalkkiosta. Ne olivat vain selviytymistaitoja, eivät syitä itsemurhan tekemiseen.

Varoitus! Nyt on luvassa tulossa luultavasti hyvin tunnepohjaista tekstiä josta varmasti on kaikki analyyttisyys harvinaisen kaukana, aihe on itselleni sen verran tärkeä :D

---

Shin Dong-hyuk syntyi vuonna 1982 Pohjois-Korean vankileirillä numero 14. Pohjois-Korean valtio ei myönnä näiden leirien olevan edes olemassa, ja niistä paljolti tiedetäänkin satellikuvien sekä maasta paenneiden loikkareiden ansiosta. Leirejä on monia ja niiden tarkoitus vaihtelee hieman sen mukaan millaisia vankeja niillä elää. Leiri 14, Shinin synnyinpaikka, on tarkoitettu poliittisille vangeille, joiden rikokset ovat valtion silmissä sovittamattoman vakavia. Sieltä ei koskaan pääse pois, vaan tuomio on elinkautinen. Elämä vankileireillä on epäinhimillistä ja hirveää, ihmisarvosta ei ole tietoakaan. Shin joutui todistamaan ensimmäistä teloitustaan ollessaan vain nelivuotias. Pojan ollessa kuusivuotias opettaja hakkasi karttakepillä yhden hänen luokkatoverinsa hengiltä, eikä tällaiseen tottunut Shin pitänyt sitä mitenkään erikoisena. 

14-vuotiaana Shin todisti äitinsä ja isoveljensä teloitusta, eikä tuohon aikaan osannut olla edes pahoillaan perheenjäsentensä kuolemasta. Hän oli vain vihainen äidilleen, joka oli yrittänyt pakoa ja siten vaarantanut Shininkin hengen. Shinin mielestä hänen äitinsä ja veljensä ansaitsivat kohtalonsa. Muutenkaan Shinillä ei juurikaan ollut tunnesidettä perheenjäseniinsä, vaan hän kuvaili lapsesta asti pitäneensä äitiäänkin vain kilpailijana ruuasta. 

Vankileirien ulkopuolella Pohjois-Korean valtio aloittaa kansalaistensa aivopesemisen jo varhain häikäilemättömällä propangalla. Jo lapsille opetetaan maata johtavan Kim-dynastian ylivertaisuutta, ylistetään dynastian "isällistä huolenpitoa" ja kerrotaan, että muualla maailmassa asiat ovat paljon huonommin. Koska Shin syntyi elinkautisvangeille tarkoitetulla leirillä, jolta hänen ei ollut koskaan tarkoitus päästä pois, ei häntä vaivauduttu aivopesemään tällä propangalla. Leiri 14:n lapset eivät olleet sellaisen vaivannäön arvoisia, vaan Shin hädin tuskin tiesi mitään maan johtajista tai Kim-dynastiasta. Muutenkaan Shin ei tiennyt ulkomaailmasta paljoakaan, eihän hän sillä tiedolla olisi leirillä mitään tehnyt. Oikeastaan Shin ei kunnolla edes tajunnut, että korkeajänniteaidan takana mitään muuta maailmaa onkaan. Shin ei tiennyt muiden valtioiden olemassaolosta, ei ollut koskaan kuullut Jumalasta, eikä tiennyt mitä "rakkaus" tai "anteeksianto" tarkoittivat. 

Myöhemmin Shinistä tuli tiettävästi ainoa ihminen, joka on koskaan päässyt pakenemaan Leiri 14:ltä.

---

Kuten ehkä jo tässä vaiheessa arvata saattaa, kirja oli hyvin rankkaa luettavaa. Olen ennekin lukenut kirjoja Pohjois-Koreasta ja tiedän siten maan tilanteesta kohtalaisen paljon. Silti aihe onnistuu joka kerta hirvittämään ja luikertelemaan ihon alle fyysisesti tuntuvana ahdistuksen möykkynä. Ja ihan hyvä niin, koska epäilisin hyvin vahvasti omaa inhimillisyyttäni, jos voisin lukea tällaisia tarinoita niistä järkyttymättä. Tapahtumat ovat niin hirveän julmia ja kaukana mistään itse koskaan kokemastani, että niitä on lukiessa vaikea edes uskoa todeksi. Jouduin hokemaan lukiessani tapahtumien olevan totta eikä fiktiota, etten alkaisi vahingossa suhtautua tarinaan fiktiona. Ja siitä huolimatta asioita on vaikea käsittää. Jos itselleni sietämätöntä kipua kuvastaa oven väliin jäämisen seurauksena puolittain irronnut kynsi, niin miten voisin ymmärtää, miltä tuntuu avotulen yllä polttaminen tai sormen katkaiseminen? Aivan, en mitenkään. 

Muihin aiemmin lukemiini Pohjois-Koreaa käsitteleviin teksteihin erona tässä kirjassa oli se, että Shin syntyi vankileirillä. Olen ennekin lukenut kuvauksia elämästä vankileireillä, mutta hahmot ovat joutuneet leireille pääsääntöisesti vasta aikuisina. Heillä on ollut jonkinlainen käsitys ulkomaailmasta ja paremmasta elämästä. Shinin tarinassa itseäni järkyttikin ehkä eniten se, että hän ei tiennyt mistään paremmasta. Hänelle ei ollut olemassa mitään muuta todellisuutta, kuin se jonka keskellä hän joutui leirillä elämään. Hänelle pahoinpitelyt, teloitukset ja jatkuva pelko olivat osa aivan normaalia, jokapäivästä elämää. Eikä Shin ollut tehnyt yhtään mitään kärsiäkseen tällaisen kohtalon. Tietenkään vankileirille joutuminen ei ole kenellekään oikein tai ansaittua, mutta Shin oli yksinkertaisesti vain syntynyt väärien ihmisten lapseksi. Hänellä ei ikinä ollut edes mahdollisuutta vaikuttaa asioihin, ja se tuntuu jotenkin aivan hirvittävän väärältä. Kaiken tämän muun vääryyden keskellä. 

Toinen asia joka mielestäni oli erityisen kieroutunut (vankileirinkin mittapuulla) oli se, että itsemurha on Pohjois-Koreassa kielletty laissa. Ensin ihmiet alistetaan elämään oloissa, joihin kukaan ei varmasti vapaaehtoisesti haluaisi ja joissa elämänhalun ylläpitäminen on varmasti vaikeaa. Ja sitten heitä vielä lailla kielletään tappamasta itseään. Tietenkään itsensä tappanutta ei enää voida teostaan rangaista, mutta hänen perhettään voidaan. Ja mikä tähän kieltoon on syynä? Se, että valtio katsoo itsemurhan olevan yritys vapautua valtion ehdottomasta vallasta. Jotenkin tämä oli mielestäni erityisen sairasta, vaikken itsemurhan missään oloissa kannatakaan. Tämä vain mielestäni oli hyvä esimerkki siitä, miten Pohjois-Korean valtio yrittää riistää asukkailtaan aivan kaiken itsemääräämisoikeuden. 

Huh, tulipahan vuodatettua. En yleensäkään ole kovin syvällinen tai osaa analysoida lukemaani juurikaan, mutta tuntuu, että tästä tekstistä puuttuu se vähäinenkin analysoiminen mihin ehkä kykenen :D Ihmisoikeudet ja juuri Pohjois-Korean sietämätön tilanne vain ovat itselleni hyvin tärkeä aihe. Jotenkin tällaisia kirjoja lukiessa tulee aina niin toivoton olo, kun itse tällaisiin asioihin ei voi vaikuttaa oikeastaan mitenkään... Mutta Shinin tarina osoitti mielestäni ehdottomasti myös toiveikkuutta! 

Vaikka siis tiedämme, että lyhyellä aikavälillä vetoomuksilla on hyvin vähän vaikutusta, kehotan kaikkia silti niitä allekirjoittamaan. -- Kirjoittaessamme ja allekirjoittaessamme vetoomuksia nimillämme me todistamme tietävämme julmuuksista ja julistamme, että ne ovat väärin. Tällä on merkitystä sekä oman ihmisyytemme ylläpitämiselle että viestinä tulevaisuuden maailmalle. Me tiesimme, me yritimme. Me teimme parhaamme.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Pohjois-Korea 

Arvosana: 4/5

Lars Kepler - Nukkumatti

Lars Kepler - Nukkumatti
Tammi, 2013
s. 529
Alkuteos: Sandmannen, 2012
Suomentaja: Anu Koivunen

"Nukkumatti on oikeasti olemassa. Hän haisee hiekalta. -- Olen vain kuullut hänet pimeässä... Hänen sormenpäänsä ovat posliinia, ja kun hän ottaa pussista hiekkaa, sormet kilisevät toisiaan vasten... Ja sitten... -- Hän heittää hiekkaa lasten kasvoille... Ja seuraavassa hetkessä he nukkuvat." 

Kolmetoista vuotta sitten kadonnut ja jo kuolleeksi julistettu Mikael löytyy hengissä, joskin huonossa kunnossa, rautatiesillalta kävelemässä kohti Tukholmaa. Mikaelia ja tämän siskoa Feliciaa pidettiin sarjamurhaaja Jurek Walterin viimeisinä uhreina. Nyt komisario Joona Linna saa epäilyksilleen vahvistuksen - Jurek ei toiminut yksin. Mikaelin yllättävä löytyminen saa poliisit uskomaan, että ehkä Feliciakin on hengissä. Tytön olinpaikasta ei kuitenkaan ole minkäänlaisia johtolankoja, eikä Mikael osaa kuvailla paikkaa, jossa oli siskonsa kanssa vankina kaikki nämä vuodet. Kaappaajansa henkilöllisyydestä Mikael sen sijaan on täysin varma - kyseessä oli Nukkumatti.

Jurek Walter on ollut viimeiset kolmetoista vuotta suljettuna oikeuspsykiatrisella varmuusosastolla visusti eristyksissä, ilman minkäänlaisia yhteyksiä ulkomaailmaan. Jopa hoitajia on kielletty puhumasta Jurekin kanssa, eikä hän ole halukas tekemään yhteistyötä poliisien kanssa. Jurekia pidetään äärimmäisen vaarallisena, ja hän on taitava manipuloimaan ihmisiä ja pääsemään näiden pään sisään. Ei siis ole mitenkään helppo tehtävä saada ongittua sarjamurhaajalta tietoa Felician olinpaikasta. Ja jos Felicia on yhtä huonossa kunnossa kuin veljensä ei aikaa ole paljoa. Vastahakoisesti Joona Linna ehdottaa ainoaa keinoa, jonka uskoo mahdollisesti toimivan - jonkun pitää soluttautua potilaaksi samalle osastolle Walterin kanssa. 

"Jurekin kanssako? Ei hänen kanssaan saa puhua. Siinä käy niin että... hän sanoo sellaisia juttuja, joita ei pysty unohtamaan.  -- Jurek Walter puhuu sinulle, täysin rauhallisesti, varmasti mukavaan sävyyn. Mutta kun lähdet illalla kotiin, koukkaat vastaantulijoiden kastalle ja ajat suoraan päin rekkaa... tai sitten pistäydyt rautakaupassa ostamassa kirveen, ennen kuin haet lapset päiväkodista." 

Joona Linna-sarjan aloitusosa Hypnotisoija on ollut jo hetken lukulistallani, mutta en ole kuitenkaan syystä tai toisesta vielä lainannut kirjaa. Kun sitten eräänä päivänä kirjakaupassa jonotellessani näin Nukkumatin ja aikani kuluksi luin takakannen tekstin, tiesin välittömästi, että tämä kirja olisi pakko lukea. Ja kahdessa päivässä Nukkumatti sitten tuli luettua, kun kirjan hyppysiini sain... Nyt Nukkumatin luettuani voin kyllä sanoa, että Hypnotisoijakin tulee kirjastosta kotiin kannettua mahdollisimman pian, sen verran hyvä Nukkumatti oli. 

Kirjan päähenkilö on suomalaistaustainen komisario Joona Linna, joka on osaltaan vastuussa siitä, että Jurek Walter saatiin kiinni kolmetoista vuotta aikaisemmin. Joonan ja Jurekin yhteistä historiaa valotetaankin kirjan alkupuolella kiitettävästi. Muuten Joona jäi itselleni hieman etäiseksi hahmoksi, koska isoissa rooleissa olevia hahmoja oli kirjassa useampia. Osaltaan tämä saattaa tosin johtua siitäkin, etten ole lukenut sarjan aiempia osia. Joona ei siis hahmona vaikuttanut erityisen kiinnostavalta. Ennemminkin hän vaikutti aika perinteiseltä poliisisarjan päähenkilöltä - aikuinen mies, jolla on ongelmallinen menneisyys. Muita keskeisiä hahmoja olivat 'lähes yliluonnollisen kauniiksi' kuvattu naispoliisi ja nyrkkeilijä Saga, Jurek Walterin osastolla työskentelevä lääkäri Anders Rönn, sekä Mikaelin ja Felician isä Reidar Frost. 

Hahmoista lempparini oli ehkäpä Jurekin osastolla työskentelevä hymykuoppainen ja sanavalmis My, vaikka hänen roolinsa olikin harmillisen pieni. Myöskään naisen lopullinen kohtalo ei kirjassa aivan täysin selvinnyt, mikä itseäni vähän harmitti. Myös Sagasta pidin, vaikka yleensä tuollaiset ylikauniit ja täydelliset naishahmot koenkin ärsyttävinä. Saga oli kuitenkin vahva persoona, ja  hänen puolestaan tuli jännitettyä ja purtua kynsiä. Jurek oli hänkin hahmona kiinnostava, joskaan en mielelläni hänen kaltaistaan henkilöä naamatusten tapaisi :D Jurekin kammottavista teoista huolimatta minussa eniten inhontunteita herätti kuitenkin lääkäri Andres. Toisinaan tämä nuori mieslääkäri sai minut suorastaan vihaiseksi. 

Tarina piti todella hyvin otteessaan, ja kirjan luki hyvin nopeasti sen paksuudesta huolimatta. Luvut olivat lyhyitä, keskimäärin ehkä kolmen sivun mittaisia, joten aika useasta sivusta jäi lähes puolet tyhjäksi lukujen lopussa. Jos jokainen luku ei olisi alkanut uudelta sivulta, olisi kirjasta saanut varmaan viisikymmentä sivua ohuemman. Tosin itseäni tämä ei millään muotoa haittaa, koska olen enemmänkin lyhyiden kuin pitkien lukujen ystävä :) Kirjan tunnelma oli hyvin tiivis, paikoittain se oli suorastaan painajaismainen vaikka paljon mitään ei olisi edes tapahtunut. Ehdottomasti kirja aiheutti ylimääräisiä sydämenlyöntejä! 

5/5