Nicolas D'estienne D'orves - Pahan orvot

Nicolas D'estienne D'orves - Pahan orvot
Gummerus, 2009
s. 639
Alkuteos: Les Orphelins du Mal,2007
Suomentaja: Pirjo Thorel

"Te ja minä, me sukellamme pian historian salatuimmille vesille; alueelle, jolla ei ole minkäänlaisia lakeja ja joka usein perustuu tappaviin salaisuuksiin... --- Kukaan ei voi tulla hakemaan meitä sieltä, minne menemme. Olemme yksin, aivan yksin, te ja minä..."
(s. 66)

---

Vuonna 1995 neljä miestä löydetään samana päivänä kuolleina eri puolilta Saksaa. Kaikki neljä löydetään tismalleen samalla tavalla: alasti, rikkinäinen syanidikapseli suussaan ja oikea käsi kateissa.

Vuonna 2005 nuori journalisti Anaïs tapaa eriskummallisen norjalaisen miehen, Vidkun Vennerin, joka harrastaa kaiken natsi-Saksaan liittyvän esineistön keräilemistä. Venner on saanut oudon lähetysen: matkalaukun, joka sisältää neljä muumioitunutta oikeaa kättä. Hän on täysin vakuuttunut siitä, että kyseessä ovat kymmenen vuotta aikaisemmin Saksassa kuolleiden miesten kädet. Vidkun ei kuitenkaan tiedä, miksi joku on lähettänyt kädet hänelle, ja tahtoo sen selvittämiseen Anaïsin apua. Vain yksi asia vaikuttaa varmalta: vuonna 1995 kuolleet miehet ovat lähtöisin Lebensborn-klinikalta, natsien salaiselta siitos- ja synnytyslaitokselta.

Vennerin ja Anaïsin kaivautuessa syvemmälle natsi-Saksan ja Lebensbornin salaisuuksiin käy nopeasti selväksi, että joku on valmis tekemään mitä tahansa heidän estämisekseen. Todistusaineistoa katoilee, osa todistajista kieltäytyy puhumasta, ja osa yksinkertaisesti katoaa. Lopulta Anaïsin mielessä herää epäilys: mitä jos natsit eivät lopettaneetkaan kokeitaan sodan päätyttyä?

---

Pahan orvot oli alusta asti kiinnostava kirja, joka piti otteessaan hyvin. Tapahtumat etenivät suhteellisen rauhallisesti, ja asiat paljastettiin sopivaan tahtiin. Itse en lukiessa oivaltanut asioita liian aikaisin, mutta normaalisti itseäni ärsyttävää "ylisalaperäistämistäkään" ei ollut. Ärsyynnyn helposti, jos kirjoissa jostain asiasta vihjaillaan jatkuvasti, ja tulee sellainen tunne, että lukija yrittämällä yritetään saada uteliaaksi, mutta sitten asiat paljastetaan vasta tuskastuttavan pitkän ajan kuluttua. Pahan orpojen kanssa näin ei käynyt, vaan uteliaisuus heräsi aidosti ilman tällaista pakonomaisuutta, eikä asioiden paljastumista tarvinnut odottaa tuskastumiseen asti. Tietoja pudoteltiin kuitenkin murunen kerrallaan, kuva alkoi rakentua vasta hiljalleen, ja koko ajan oli sellainen tunne, että melkein saattoi aavistaa mitä seuraavaksi on tulossa. Mutta ei sitten ihan kuitenkaan. Sivumäärästä huolimatta ei myöskään tullut missään vaiheessa sellaista tunnetta, että kirjaa olisi voinut tiivistää tai jotain jättää pois, eikä tarina jäänyt polkemaan paikalleen kirjan paksuudesta huolimatta.

Tällä kirjassa oli kaikki potentiaali olla minulle hyvin ahdistava ja pelottavakin kokemus. Sodat, natsit ja keskitysleirit ovat minulle hyvin helposti todella ahdistavia aiheita, mutta ristiriitaisesti silti myös yksiä kiinnostavimmista. Alun kohtalaisen rauhallisesta etenemisestä tunnelma muuttuikin ajoittain painajaismaiseksi, ahdistavaksi ja jopa hiukan kuvottavaksi, kun Halgadomin saaren tapahtumat alkoivat hiljalleen paljastua. Loppua kohti tarina meni kuitenkin sen verran reilusti epäuskottavan puolelle, että ahdistavuus katosi, ja luin eteenpäin lähinnä kulmat hämmennyksestä koholla. Hyvin rakennetun ja kiinnostavan tarinan imu haihtui loppua kohti lähes kokonaan, enkä osannut ottaa lopun tapahtumia enää edes vakavissani.

Viimeisen sivun luettuani oloni oli lähinnä hämmentynyt, enkä ollut ihan varma siitä, mitä olin juuri lukenut. Irrallisia langanpätkiä jäi liikaa, tarinaa ei mielestäni koottu erityisen hyvin kokoon. Esimerkiksi neljästä kädestä puhuttiin kirjan aikana kohtalaisen paljon, mutta minulle jäi lopulta täysin hämärän peittoon, mikä niiden idea oikeastaan oli. Ja vaikka pistettäisiin tällaisen pienet yksityiskohdat sivuun, niin en isommassa mittakaavassakaan onnistunut ymmärtämään, mitä kirjassa oikein tapahtui, tai [i]miksi[/i]. Siinä vaiheessa, kun mukaan alkoi hyppiä kaikenmaailman klooneja ja ties mitä muuta, lakkasin edes yrittämästä ymmärtää. Toinen lukukerta saattaisi auttaa asiaa, mutta rehellisesti sanottuna minulla ei ole mitään kiinnostusta lukea tätä kirjaa uudestaan. Tällä kirjalla olisi ollut mahdollisuus nousta yhdeksi lempikirjoistani, ja vielä suunnilleen sata sivua ennen loppua uskoin niin käyvän, mutta sitten tapahtui... jotain. Epäuskottava loppu pilasi koko lukukokemuksen, ja lopulta olin lähinnä hämmentynyt ja hieman ärtynyt.

Hahmoja kirjassa oli hyvin paljon, ja aikakaudeltakin hypittiin toiselle aina joka toisessa luvussa. Sitten kun soppaan lisätään vielä se, että hahmoista puhuttiin monilla eri nimillä, ja paikoittain jopa peitenimillä, niin toisinaan oli hiukan hankala pysyä kartalla. Joskus piti palata taaksepäin tarkistamaan, kuka sattuikaan olemaan kyseessä. Nimimuistini ei ole mitenkään kaksinen, ja kun hahmoista käytettiin vielä näin montaa eri nimeä, olin paikoittain aika hukassa.

---

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Saksa

2/5

Pauliina Rauhala - Taivaslaulu

Pauliina Rauhala - Taivaslaulu 
Gummerus, 2013
s.281

Minä ikävöin enkä ikävöi. 
Ihmiskuvastimesta näen mikä minä olen. 
Olen kahlittu nainen. 
Olen vatsani vanki enkä pysty suunnittelemaan elämää yhdeksää kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä kannan lasta, minä lakkaa kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa. 
s. 38 

Kaisla on alkanut pyytää syntejään anteeksi joka ilta. Yksi kerta ei riitä, joskus tarvitaan kolmekin ennen kuin uni tulee. Iltarukous on myös pitkittynyt, ja hän aloittaa siunattavien kasvavan luettelon monta kertaa alusta, kun joku aina unohtuu. Ihana herkkä pieni tyttö, sanoo Virtasen Maria, kun kerron hänelle, oikea taivaan taimi. Kamalan ahdistunut lapsi, minä ajattelen ja talletan perheneuvolan puhelinnumeron kännykkään.
s. 53 

---

Vilja on nuori lestadiolainen perheenäiti, jolla on kolme pientä lasta - ja neljäs tulossa. Aviomies Aleksi käy töissä, Vilja pysyy lasten kanssa kotona. Pitäisi jaksaa hymyssä suin pitää koti siistinä, hoitaa lapsia, tehdä ruokaa, käydä kokouksissa, leipoa pullaa myyjäisiin ja pakastimeen vastaisen varalle. Viljasta tuntuu, ettei elämällä ole hänelle mitään muuta tarjottavaa, ettei hänellä ole oikeutta edes odottaa mitään muuta. Hän on olemassa vain synnyttääkseen lapsia. Oman aviomiehen kanssa ei voi olla ilman ainaista pelkoa, ja kaikki muut äidit jaksavat paremmin ja enemmän, valittamatta. Toisten uskovien naisten kanssa voi kyllä jakaa pienet surut ja itkut, joista sitten yhdessä koitetaan selvitä eteenpäin. Mutta syvää, mustaa masennusta ei voi jakaa.

Ja äitiysneuvolasta saadaan uutisia, jotka lopullisesti saavat Viljan romahtamaan.

Pitäisikö jäädä vai lähteä, kun molemmat vaihtoehdot tuntuvat yhtä vaikeilta?

---

Varasin Pauliina Rauhalan Taivaslaulun kirjastosta viime syksynä, ja olin tuolloin varausjonossa sijalla 46. Kirjaa tulikin sitten odotettua kuukausikaupalla, ja sillä aikaa törmäsin netissä toinen toistaan ylistävämpiin arvosteluihin. Odotukseni kirjan suhteen olivat siis hyvin korkealla, kun sain kirjastosta viimein tekstiviestin varauksen saapumisesta. Heti kirjan lukemisen aloitinkin, ja luin sen nopeasti kokonaan. En kuitenkaan oikeastaan siksi, että se olisi ollut hyvä.

Pakko myöntää, että olin Taivaslauluun pettynyt. Osaltaan tähän vaikuttaa varmasti se, miten korkealle kaikki hehkutus oli odotukseni saanut. Luultavasti en olisi pitänyt kirjasta, vaikka en olisikaan etukäteen kuullut siitä mitään, mutta odotusten ollessa näin korkealla pettymys oli paljon karvaampi. Ilman ennakkoasenteita pettymys ei olisi ollut niin suuri.

Olen lukenut paljon ylistystä kirjan runollisesta kielestä, mutta minun mielestäni se oli ehdottomasti kirjan huonoin puoli. Toki kaunista kieltä on mukava lukea, mutta Taivaslaulussa oli mielestäni yritetty liikaa ja vedetty pahasti yli. Kieli oli niin vertauskuvallista ja koukeroista, etten saanut siitä minkäänlaista otetta. Tuntui, kuin olisin lukenut runokirjaa - enkä minä yleisesti ottaen pidä runoista. Mitään ei sanottu suoraan, kaikesta puhuttiin vertauskuvin ja kierrellen, niin että välillä olisi tehnyt mieli ravistella joko kirjaa tai kirjailijaa. Ihastumisen sijaan kirjan koukeroinen kieli sai minut vihastumaan, tuli typerä ja sivistymätön olo. Jopa osa kirjan sisällöstä meni minulta ohitse kirjan kielen takia, mikä mielestäni kertoo siitä, että runollisuuden tavoittelussa on menty liian pitkälle - ja lujaa.

Olisin luultavasti pitänyt kirjasta paljon enemmän, jos teksti olisi ollut vähän maanläheisempää.

Lestadiolaisuus aiheena kiinnostaa minua, samoin kuin suljetut yhteisöt muutenkin, ja se olikin suurin syy siihen, miksi kirjaan alunperin tartuin. Se oli myös toinen asia, jossa petyin. Kerronta oli niin kiemuraista ja sekavaa, etten tuohon yhteisöön liittyen saanut kirjasta mitään irti. En näin jälkeenpäin miettiessä edes muista koko kirjasta kauhean paljoa. Henkilöiden ahdistuksestakaan en saanut oikein otetta, vaikka se olikin kirjassa hyvin keskeinen teema. En päässyt siihen sisälle, seurasin vain vähän pitkästyneenä vierestä.

Uskon kyllä, että joillekin Taivaslaulu saattaa olla hyvin koskettava ja järisyttävä kirja. Ikävä kyllä minulle se ei sellainen ollut. Ei edes mitenkään merkittävä. Luultavasti en lukisi tätä kirjaa uudelleen, vaikka joku sitä tuliskin minulle tarjoamaan. Rankasta aiheesta huolimatta kirja ei herättänyt minussa muita tunteita kuin ärtymystä. Sanoisin, että hyvä tarina oli pilattu kielen liiallisella koukeroisuudella ja vaikeaselkoisuudella.

Kohdunpoisto on suomen kielen kaunein sana. 
s. 137

---

2/5

Blaine Harden - Leiri 14

Blaine Harden - Leiri 14 
Gummerus, 2012
s. 195
Alkuteos: Escape from Camp 14, 2012
Suomentaja: Ruth Jakobson

Mukavan entisen elämän ja lannistavan uuden elämän vastakohtaisuus järkytti muualta tuotuja niin paljon, ettei monikaan löytänyt elämänhalua tai saanut pidettyä sitä yllä. Leirillä syntyneillä oli puolellaan se kieroutunut etu, ettei heillä ollut minkäänlaisia odotuksia. 
Siksi Shin ei kaikessa surkeudessaan koskaan vajonnut täyteen epätoivoon. Hänellä ei ollut toivoa menetettävänä, ei menneisyyttä murehdittavana, ei omanarvontuntoa vaalittavana. Hänestä ei ollut alentavaa nuoleskella keitontähteitä lattialta. Häntä ei hävettänyt anoa vartijalta anteeksi. Hänen omaatuntoaan ei kolkuttanut ystävän kavaltaminen ruokapalkkiosta. Ne olivat vain selviytymistaitoja, eivät syitä itsemurhan tekemiseen.

Varoitus! Nyt on luvassa tulossa luultavasti hyvin tunnepohjaista tekstiä josta varmasti on kaikki analyyttisyys harvinaisen kaukana, aihe on itselleni sen verran tärkeä :D

---

Shin Dong-hyuk syntyi vuonna 1982 Pohjois-Korean vankileirillä numero 14. Pohjois-Korean valtio ei myönnä näiden leirien olevan edes olemassa, ja niistä paljolti tiedetäänkin satellikuvien sekä maasta paenneiden loikkareiden ansiosta. Leirejä on monia ja niiden tarkoitus vaihtelee hieman sen mukaan millaisia vankeja niillä elää. Leiri 14, Shinin synnyinpaikka, on tarkoitettu poliittisille vangeille, joiden rikokset ovat valtion silmissä sovittamattoman vakavia. Sieltä ei koskaan pääse pois, vaan tuomio on elinkautinen. Elämä vankileireillä on epäinhimillistä ja hirveää, ihmisarvosta ei ole tietoakaan. Shin joutui todistamaan ensimmäistä teloitustaan ollessaan vain nelivuotias. Pojan ollessa kuusivuotias opettaja hakkasi karttakepillä yhden hänen luokkatoverinsa hengiltä, eikä tällaiseen tottunut Shin pitänyt sitä mitenkään erikoisena. 

14-vuotiaana Shin todisti äitinsä ja isoveljensä teloitusta, eikä tuohon aikaan osannut olla edes pahoillaan perheenjäsentensä kuolemasta. Hän oli vain vihainen äidilleen, joka oli yrittänyt pakoa ja siten vaarantanut Shininkin hengen. Shinin mielestä hänen äitinsä ja veljensä ansaitsivat kohtalonsa. Muutenkaan Shinillä ei juurikaan ollut tunnesidettä perheenjäseniinsä, vaan hän kuvaili lapsesta asti pitäneensä äitiäänkin vain kilpailijana ruuasta. 

Vankileirien ulkopuolella Pohjois-Korean valtio aloittaa kansalaistensa aivopesemisen jo varhain häikäilemättömällä propangalla. Jo lapsille opetetaan maata johtavan Kim-dynastian ylivertaisuutta, ylistetään dynastian "isällistä huolenpitoa" ja kerrotaan, että muualla maailmassa asiat ovat paljon huonommin. Koska Shin syntyi elinkautisvangeille tarkoitetulla leirillä, jolta hänen ei ollut koskaan tarkoitus päästä pois, ei häntä vaivauduttu aivopesemään tällä propangalla. Leiri 14:n lapset eivät olleet sellaisen vaivannäön arvoisia, vaan Shin hädin tuskin tiesi mitään maan johtajista tai Kim-dynastiasta. Muutenkaan Shin ei tiennyt ulkomaailmasta paljoakaan, eihän hän sillä tiedolla olisi leirillä mitään tehnyt. Oikeastaan Shin ei kunnolla edes tajunnut, että korkeajänniteaidan takana mitään muuta maailmaa onkaan. Shin ei tiennyt muiden valtioiden olemassaolosta, ei ollut koskaan kuullut Jumalasta, eikä tiennyt mitä "rakkaus" tai "anteeksianto" tarkoittivat. 

Myöhemmin Shinistä tuli tiettävästi ainoa ihminen, joka on koskaan päässyt pakenemaan Leiri 14:ltä.

---

Kuten ehkä jo tässä vaiheessa arvata saattaa, kirja oli hyvin rankkaa luettavaa. Olen ennekin lukenut kirjoja Pohjois-Koreasta ja tiedän siten maan tilanteesta kohtalaisen paljon. Silti aihe onnistuu joka kerta hirvittämään ja luikertelemaan ihon alle fyysisesti tuntuvana ahdistuksen möykkynä. Ja ihan hyvä niin, koska epäilisin hyvin vahvasti omaa inhimillisyyttäni, jos voisin lukea tällaisia tarinoita niistä järkyttymättä. Tapahtumat ovat niin hirveän julmia ja kaukana mistään itse koskaan kokemastani, että niitä on lukiessa vaikea edes uskoa todeksi. Jouduin hokemaan lukiessani tapahtumien olevan totta eikä fiktiota, etten alkaisi vahingossa suhtautua tarinaan fiktiona. Ja siitä huolimatta asioita on vaikea käsittää. Jos itselleni sietämätöntä kipua kuvastaa oven väliin jäämisen seurauksena puolittain irronnut kynsi, niin miten voisin ymmärtää, miltä tuntuu avotulen yllä polttaminen tai sormen katkaiseminen? Aivan, en mitenkään. 

Muihin aiemmin lukemiini Pohjois-Koreaa käsitteleviin teksteihin erona tässä kirjassa oli se, että Shin syntyi vankileirillä. Olen ennekin lukenut kuvauksia elämästä vankileireillä, mutta hahmot ovat joutuneet leireille pääsääntöisesti vasta aikuisina. Heillä on ollut jonkinlainen käsitys ulkomaailmasta ja paremmasta elämästä. Shinin tarinassa itseäni järkyttikin ehkä eniten se, että hän ei tiennyt mistään paremmasta. Hänelle ei ollut olemassa mitään muuta todellisuutta, kuin se jonka keskellä hän joutui leirillä elämään. Hänelle pahoinpitelyt, teloitukset ja jatkuva pelko olivat osa aivan normaalia, jokapäivästä elämää. Eikä Shin ollut tehnyt yhtään mitään kärsiäkseen tällaisen kohtalon. Tietenkään vankileirille joutuminen ei ole kenellekään oikein tai ansaittua, mutta Shin oli yksinkertaisesti vain syntynyt väärien ihmisten lapseksi. Hänellä ei ikinä ollut edes mahdollisuutta vaikuttaa asioihin, ja se tuntuu jotenkin aivan hirvittävän väärältä. Kaiken tämän muun vääryyden keskellä. 

Toinen asia joka mielestäni oli erityisen kieroutunut (vankileirinkin mittapuulla) oli se, että itsemurha on Pohjois-Koreassa kielletty laissa. Ensin ihmiet alistetaan elämään oloissa, joihin kukaan ei varmasti vapaaehtoisesti haluaisi ja joissa elämänhalun ylläpitäminen on varmasti vaikeaa. Ja sitten heitä vielä lailla kielletään tappamasta itseään. Tietenkään itsensä tappanutta ei enää voida teostaan rangaista, mutta hänen perhettään voidaan. Ja mikä tähän kieltoon on syynä? Se, että valtio katsoo itsemurhan olevan yritys vapautua valtion ehdottomasta vallasta. Jotenkin tämä oli mielestäni erityisen sairasta, vaikken itsemurhan missään oloissa kannatakaan. Tämä vain mielestäni oli hyvä esimerkki siitä, miten Pohjois-Korean valtio yrittää riistää asukkailtaan aivan kaiken itsemääräämisoikeuden. 

Huh, tulipahan vuodatettua. En yleensäkään ole kovin syvällinen tai osaa analysoida lukemaani juurikaan, mutta tuntuu, että tästä tekstistä puuttuu se vähäinenkin analysoiminen mihin ehkä kykenen :D Ihmisoikeudet ja juuri Pohjois-Korean sietämätön tilanne vain ovat itselleni hyvin tärkeä aihe. Jotenkin tällaisia kirjoja lukiessa tulee aina niin toivoton olo, kun itse tällaisiin asioihin ei voi vaikuttaa oikeastaan mitenkään... Mutta Shinin tarina osoitti mielestäni ehdottomasti myös toiveikkuutta! 

Vaikka siis tiedämme, että lyhyellä aikavälillä vetoomuksilla on hyvin vähän vaikutusta, kehotan kaikkia silti niitä allekirjoittamaan. -- Kirjoittaessamme ja allekirjoittaessamme vetoomuksia nimillämme me todistamme tietävämme julmuuksista ja julistamme, että ne ovat väärin. Tällä on merkitystä sekä oman ihmisyytemme ylläpitämiselle että viestinä tulevaisuuden maailmalle. Me tiesimme, me yritimme. Me teimme parhaamme.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Pohjois-Korea 

Arvosana: 4/5

Ernest Cline - Ready Player One

Ernest Cline - Ready Player One
Gummerus, 2012
S. 508
Alkuteos: Ready Player One, 2011
Suomentaja: J. Pekka Mäkelä

"Ennen kuolemaani", Anorak sanoo entistä tummemmalla äänellä, "minä loin oman pääsiäismunani ja piilotin sen suosituimpaan videopeliini OASISiin. Ensimmäinen ihminen, joka löytää pääsiäismunan, perii koko omaisuuteni."
Jälleen dramaattinen tauko.
"Muna on hyvässä piilossa. En minä jättänyt sitä minkään kiven alle lojumaan. Voisi varmaankin sanoa, että se on lukitussa kassakaapissa, joka on haudattu salaiseen huoneeseen, joka on piilotettu keskelle labyrinttia, joka sijaitsee jossakin" - hän nostaa kätensä ja koputtaa oikeaa ohimoaan - "täällä." 

On vuosi 2044, ja maailman tila on muuttunut melko huolestuttavaan suuntaan. Työttömyys, ilmastonmuutos ja nälänhätä ovat tehneet jokapäiväisestä elämästä melko kurjaa. Päähenkilö on yhdysvaltalainen Wade, joka asuu tätinsä luona parakkialueella. Täti ei kuitenkaan erityisemmin Wadesta välitä, eikä elämä naise luona ole kovinkaan hohdokasta. Miljoonien muiden ihmisten tavoin Wade pakenee kurjaa todellisuutta virtuaalimaailma OASISiin. Tuhansia planeettoja ja miljoonia pelaajia sisältävä OASIS on uskomattoman todentuntuinen virtuaalimaailma, jossa voi jopa käydä koulua ja työskennellä. Wade kuuluu Munastajiin, jotka etsivät OASISin kehittäjän luomaa pääsiäismunaa. Ennen kuolemaansa virtuaalimaailman luoja James Halliday kehitteli eräänlaisen pelin OASISin sisälle. Pelin ideana on selvittää kolme Hallidayn luomaa tehtävää ja löytää "pääsiäismuna". Tämä ei kuitenkaan ole niin helppoa kuin miltä ehkä kuulostaa, ja kirjan alussa onkin kulunut viisi vuotta Hallidayn kuolemasta, eikä kukaan ole löytänyt edes ensimmäistä tehtävää. Ainoat vihjeet ovatkin Hallidayn lähes pakkomielteinen kiinnostus 80-lukuun, ja se että tehtävät löytyvät jostain suunnattoman laajasta OASISista. 

Kun Wade sitten lähes sattumalta keksii ensimmäisen tehtävän sijaintipaikan alkaa pelin kiihkeätahtinen loppuvaihe, sekä kilpailu ylivoimaiselta tuntuvia Kuutosia vastaan. 

Tämä kirja imaisi minut mukaansa ihan täysin. Oli vaikeaa edes laskea kirjaa käsistään, koko ajan oli sellainen tunne, että jos nyt lukisi vielä yhden luvun... Enkä ole kyllä ikinä lukenut mitään kirjaa näin nopeasti, näihin yli viiteensataan sivuun taisi mennä vain kolme päivää! OASISin kuvailu oli kiehtovaa, tähän virtuaalimaailman todella pääsi sisälle itsekin. Asiat oli myös selitetty hyvin, eikä mitään kysymysmerkkejä jäänyt, vaikka jotkin "nörttikäsitteet" aluksi vieraita olivatkin. Myös 2040-luvun maailma oli kuvailtu taitavasti, paikoittain jopa hieman ahdistavasti synkistä tulevaisuudennäkymistä johtuen. Myös hahmot oli kuvailtu hyvin, ja kirjassa oli monta omasta mielestäni hyvin sympaattista hahmoa. Wade oli siitä mukava päähenkilö, ettei hän ollut millään muotoa täydellinen. Pidin siitä, että kirjassa mielestäni vähän nälvittiin nykyajan kauneusihanteita. Pakko myöntää, että itsekin hiukan nörtti olen, joten tämä nörttiyhteisön kuvailu oli muutenkin hyvin mieltälämmittävää.

Omaksi lempihahmokseni kohosi ehkäpä hieman pienemmässä roolissa oleva Shoto, joka vain oli mielestäni hyvin sympaattinen. Pidin kovasti myös Waden parhaasta kaverista Aechista, mutta lopussa tunteet tätä herraa kohtaan olivat hieman ristiriitaiset... Ristiriitaiset olivat tunteeni myös Waden virtuaali-ihastusta ja myöhemmin myös Munastaja-kilpailijaa Art3mista kohtaan... Tavallaan Art3mis oli ihan näpsäkkä hahmo, mutta suurimman osan ajasta tämä neiti vain otti päähän.

Kirjasta olisi saattanut saada vielä enemmän irti, jos olisi minua vanhempi, ja elänyt jo tuolloin 80-luvulla. Hallidayn 80-luvun kiinnostuksesta johtuen kirjassa nimittäin käsiteltiin paljon elokuvia, tv-sarjoja ja pelejä 80-luvulta. Nämäkin oli kuitenkin kaikki kuvailtu ja selitetty niin hyvin, ettei 90-luvun lapsellekaan tullut mitenkään ulkopuolinen olo :D Ennemminkin oli mukavaa oppia uutta etenkin vanhoista video- ja roolipeleistä.

Pakko sanoa, että harvoin tulee luettua näin hyvää kirjaa! Moneen kertaan sain valtavia vilunväreitä, ja jälleen hymyilin kuin mikäkin ääliö istuessani kirjastossa lukemassa. Ja kun sain kirjan loppuun, olisi tehnyt mieli aloittaa se saman tien uudelleen alusta. Luen aika harvoin kirjoja uudelleen, mutta olen aivan varma, että tämä kirja tulee luettua toisenkin kerran!

Arvosanaksi tulee siis täydet 5/5 ! :)

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Yhdysvallat