Ursula Poznanski - Sokeat linnut

Ursula Poznanski - Sokeat linnut
Atena, 2014
s. 425
Alkuteos: Blinde Vögel, 2013
Suomentaja: Anne Mäkelä


Me kaikki tuudittaudumme kovin mielellämme turvallisuudentunteeseen. Kokemukseni mukaan kuitenkin pisimpään selviävät ne, jotka hyväksyvät epämiellyttävän totuuden. Kyllä minäkin uskoisin riemumielin älyttömään sattumaan, se vain olisi hyvin tyhmää. Yhtä tyhmää kuin virhe, jonka te teette: pidätte itseänne anonyymeina, luulette, ettei teihin pääse käsiksi. Vaikka teidän olisi pitänyt tajuta tapahtuneet päivänselvästi: ne ovat verenpunaisia merkkejä, jotka jokaisen teistä olisi pitänyt ymmärtää. 
(s. 100) 

---

Salzburgilaiselta leirintäalueelta löytyy kaksi ruumista, joista toinen on kuristettu ja toista on ammuttu päähän. Poliisit ovat nopeasti valmiita julistamaan tapauksen murha-itsemurhaksi, mutta Beatrice Kasparyn mielestä tapahtuneessa on jotain hämärää. Kaikki palaset eivät sovi yhteen ja avoimia kysymksiä on liikaa. Beatrice tuntuu kuitenkin olevan yksin uskomuksensa kanssa, joten hän lähtee omin päin tutkimaan hyvin hataralla pohjalla olevaa johtolankaa: Facebookin runoryhmää, johon molemmat uhrit kuuluivat. Kovin paljon runoryhmää harmittomampaa paikkaa on ehkä vaikea kuvitella, mutta Beatrice alkaa saada työkavereita puolelleen, kun seuraava runouden ystävä löydetään kuolleena.

Murhatutkimus ei ole ainoa päänvaivaa aiheuttava asia, vaan myös Beatricen pomon käytös kummastuttaa niin häntä kuin työkavereitakin, eikä Beatrice ole aivan selvillä tunteistaan työpariaan Florinia kohtaan. Tämän tekee vielä hankalammaksi se, että Florin kamppailee tahollaan saadakseen etäsuhteen naisystävänsä kanssa toimimaan. Myös kotirintamalla riittää tekemistä, sillä etsivän ja äidin roolien yhdistäminen ei aina onnistu läheskään saumattomasti, ja Beatricen ex-mies ja lasten isä tuntuu tekevän kaikkensa saadakseen Beatricen tuntemaan olonsa huonoksi.

---

Siitä on jo vierähtänyt hetki, kun sain Ursula Poznanskin uuden kirjan luettua, mutta selailin yhä minulla lainassa olevaa kirjaa ennen kuin aloin kirjoittaa, ja se sai tapahtumat palaamaan melko hyvin mieleeni. Luin Poznanskin esikoisteoksen puolisentoista vuotta sitten, ja tunteeni sen suhteen olivat hieman ristiriitaiset, joten luvassa on varmaan väistämättäkin hieman vertailua näiden kahden kirjan välillä. Jos et ole lukenut arvosteluani esikoistoksesta Vii5i, niin löydät sen [url=http://metsanpeikon.blogspot.fi/2014/01/ursula-poznanski-vii5i-atena-2013-s.html]täältä[/url]!

Sokeiden lintujen idea on vähintäänkin yhtä kiinnostava ja ajankohtainen kuin esikoisteoksenkin: Vii5i kietoutui geokätköilyn ympärille, ja Sokeiden lintujen keskiössä on Facebook-ryhmä. Mikäpä sen ajankohtaisempaa nyt, kun lähes kaikilta löytyy oma Facebook-tunnus, ja kun suurin osa jäsenistä on mukana ryhmässä jos toisessakin. Sosiaalista mediaa on käytetty romaaneissa vielä melko vähän, joten aihe on ajankohtaisuutensa lisäksi myös tuore, ja itse kiinnostuin kirjasta heti siitä kuullessani. Lisäksi Vii5i oli sen verran kiinnostava kirja, että olin ehdottomasti halukas tutustumaan Poznanskin tulevaan tuotantoon. Lopulta Sokeiden lintujen kanssa kävi kuitenkin samalla tavalla kuin Poznanskin esikoisenkin, enkä pitänyt siitä niin paljon kuin olisin halunnut. Päälimmäiset tunteeni ovat ristiriitaiset, sillä kirjan idea on nerokas ja olisin hirveästi halunnut rakastaa kirjaa, mutta toteutuksessa jokin jäi uupumaan.

Suurimmat ongelmat omalla kohdallani olivat juonen toteutuksessa. Lähtöasetelma on hirvittävän kiinnostava, ja odotin innolla mitä Facebook-ryhmän ympärille kietoutuvien murhien takaa löytyy. Juonikuviot alkaessa hiljalleen hahmottua isommaksi kokonaisuudeksi, muuttuu tarina kuitenkin hieman epäuskottavaksi. Beatricen oivaltama yhteys ryhmässä julkaistujen runojen välillä tuntuu kaikkea muuta kuin ilmeiseltä, ja sen johdattaessa Beatricea eteenpäin muuttuvat asiat aina vain uskomattomammiksi. Runoryhmän takaa paljastuva tarina kurottaa juurensa kauas menneisyyteen, tapahtumiin, joilla on runouden kanssa todella vähän tekemistä. Mielestäni juoni kasvaa jossain vaiheessa liian suureksi ja monimutkaiseksi ja alkaa sen seurauksena sortua omaan niskaansa. Kaiken selvitessä ja palasten lopulta loksahdellessa paikoilleen oma oloni oli lähinnä epäuskoinen ja hieman hämmentynyt.

Kirjan henkilöistä pidin huomattavasti enemmän kuin edellisen kirjan kohdalla. Esikoisteoksessa Beatrice ärsytti minua suunnattomasti, vaikka en enää selkeästi muistakaan kaikkia syitä siihen. Nyt paikoittain jopa pidin Beatricesta, ja moni minua hänessä ärsyttänyt asia tuntui korjaantuneen tai ainakin muuttuneen parempaan suuntaan. Poznanski on mielestäni ehdottomasti kehittynyt hahmojen luomisessa kirjojen välillä, ja se oli mukava huomata. Toisaalta nyt Beatricen ärsyttävien piirteiden tilalle oli astunut tietynlainen täydellisyys. Olen dekkareita lukiessani ennenkin miettinyt tätä: miksi sen pitää olla aina päähenkilö, joka päättelee kaiken oikein? Sokeissa linnuissa oli osan ajasta hyvin vahvasti näkyvillä monista muistakin dekkareista tuttu asetelma, jossa Beatrice teki suorastaan uskomattomilta tuntuvia päätelmiä ja johdatti tutkimusta yksin oikeaan suuntaan, vaikka kukaan muu ei ollut hänen teorioidensa tukena. Tämä on dekkareita lukiessa aina mielestäni hyvin ärsyttävää, ja niin oli Sokeiden lintujenkin kohdalla.

Juoni oli mielestäni myös tasapainotettu esikoisteosta paremmin. Vii5i-kirjaa lukiessa minua ärsytti ja paikoitellen jopa pitkästytti se, että alkupuolella tarina eteni todella hitaasti. Keskityttiin lasten hoitamiseen, viinin juomiseen ja ties mihin muuhun sen sijaan, että olisi keskitytty itse kirjan juoneen. Nyt tämä oli mielestäni korjaantunut, enkä muista kertaakaan törmänneeni loputtoman tuntuiseen arjen pikkuasioiden kuvailemiseen. Arjen asiat oli sekoitettu paremmin rikostutkinnan lomaan: toimintaa ei ollut liikaa, mutta tarina ei myöskään tuntunut junnaavan paikkoillaan tai keskittyvän epäolennaisuuksiin. Toisaalta kun Vii5i pääsi alun hitauden ylitse, se tempasi mukaansa sellaisella voimalla, että kirjan käsistä laskeminen oli mahdotonta ennen viimeisenkin sivun lukemista. Sokeiden lintujen kohdalla en muista minulle käyneen näin, vaan tämä imu tuntui puuttuvan, enkä niin palavasti välittänyt saada tietää miten lopussa kävisi. Juoni oli siis tasapainoisempi kuin esikoisteoksessa, mutta minun mielestäni ikävä kyllä myös kokonaisuutena tylsempi.

Hahmoista suosikkini on edelleen ahkera, iloinen ja kaikesta innostunut Stefan. Soisin mielelläni Stefanin olevan suuremmassakin roolissa kirjoissa, sillä nyt hänet oli jätetty hyvin selkeästi vain sivuhahmoksi. Sellaiseksi, joka ilmestyy paikalle kun tarvitaan, mutta joka heti sen jälkeen unohdetaan johonkin.

Kokonaisuudessaan kyllä pidin Sokeista linnuista, mutta pienoisella varauksella ja vähän ristiriitaisin tuntein. Aion siitä huolimatta ehdottomasti lukea Poznanskin seuraavankin kirjan sillä toivon, että hän vielä kirjoittaisi kirjan, jota rakastaisin niin paljon kuin olisin halunnut Sokeita lintuja rakastaa.

3,5/5
Muistan millaista oli, kun ei ollut mitään menetettävää. Se tekee tokkuraiseksi, huumaa pitkäkestoisemmin kuin yksikään huume. Kuinka olinkaan halveksinut heitä, pikku ihmisiä, joiden piti pitää kaikesta kiinni ja jotka eivät pystyneet kohtaamaan minua vapaina ja nauramaan päin naamaa, niin kuin minä olisin tehnyt heidän sijassaan. 
(s. 60)

S.J. Watson - Kun suljen silmäni

S. J. Watson - Kun suljen silmäni 
Bazar, 2012
s. 385
Alkuteos: Before I go to sleep, 2011
Suomentaja: Laura Beck

Tänä aamuna heräsin hyvin varhain, ja hän nukkui vieressäni. Jälleen muukalaisena. Huone oli pimeä, hiljainen. Makasin jäykkänä pelosta, tietämättä kuka tai missä olin. En voinut ajatella muuta kuin lähtemistä, pakenemista, mutta en pystynyt liikkumaan. Mieleni tuntui tyhjiin ammennetulta, ontolta, mutta sitten pintaan kohosi sanoja. Ben. Aviomies. Muisti. Onnettomuus. Kuolema. 
(s. 149)

---

Chrstine herää vieraasta makuuhuoneesta vieraan miehen vierestä vailla mitään muistikuvia siitä, kuinka on sinne päätynyt. Paniikissa hän pakenee kylpyhuoneeseen, missä peiliä ympäröivät valokuvat hänestä ja makuuhuoneen oudosta miehestä, ja peilistä vastaan katsoo oletettua kaksikymmentä vuotta vanhempi nainen. Miehen, Benin, herättyä selviää, että he ovat olleet pitkään naimisissa, ja että Christine kärsii amnesiasta, joka pyyhkii hänen muistinsa tyhjäksi joka yö. Hänen pitää joka aamu opetella oma historiansa uudelleen, koska hän ei herätessään muista siitä mitään.

Benin lähdettyä töihin Christine saa puhelun mieheltä, joka kertoo olevansa hänen lääkärinsä, jota Christine on tavannut salassa aviomieheltään. Lääkäri on antanut Christinelle päiväkirjan, johon kirjoittaa päiviensä tapahtumat muistiin, koska uskoo sen auttavan naisen muistin palautumista. Itse kirjoitettu päiväkirja tuntuu kuin jonkun toisen kirjoittamalta, mutta sen kautta Christine sukeltaa omaan tarinaansa, joka herättää paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ennen kaikkea miksi Benin tarinat eivät ole johdonmukaisia, ja tahtooko mies todella Christinen saavan muistinsa takaisin. Päiväkirjan etusivulta Christine löytää uhkaavilta tuntuvat sanat: Älä luota Beniin. 

---

Luin tästä kirjasta jonkun blogista arvostelun ja tiesin heti, että haluan saada kirjan hyppysiini. Tämän oli tosin tainnut todeta muutama muukin, sillä mun piti kokeilla onneani muutamaan kertaan, ennen kuin satuin kirjan kanssa samaan aikaan kirjastoon... :D Varailen kirjoja todella harvoin, musta on jotenkin mukavaa bongailla kirjoja ns. "sattumalta". Yleensä turvaudun varaamiseen vain, jos kyseessä on joku kirja, jonka haluan käsiini todella pahasti, tai jos en ole pitkään aikaan yrityksistäni huolimatta onnistunut bongaamaan jotain kirjaa. Kun suljen silmäni löytyi kirjastosta muutaman yrityksen jälkeen, ja aloin lukea sitä melkein saman tien sen kotiin kannettuani. 

Kirjan alkuasetelma on todella mielenkiintoinen. Amnesia ylipäätään aiheena kiinnostaa, ja kirjan sijoittaminen jännitysosastolle vihjasi, että Christinen muistinmenetyksen takaa löytyy jotain muutakin kuin pelkkä onnettomuus. Aluksi sitä saattoi kuitenkin vain arvailla, sillä Christinen kanssa jakaa hyvin todentuntuisesti epätiedoisuudentunteen siitä, kuka on kuka ja mitä ylipäätään tapahtuu. Kirjoittaja on mielestäni samaistunut Christinen tilaan todella hyvin ja kirjoittanut siitä uskottavasti. Se näkyy myös kirjan tunnelmassa, joka on yhtä hämmentynyt ja jopa ahdistunut, kuin Christinen tuntemuksetkin. Kaikkia epäilee, eikä keneenkään voi varauksettomasti luottaa. Tarina myös aukeaa lukijalle aivan yhtä pienissä palasissa ja samaan tahtiin kuin Christinelle. 

Toistoa kirjassa on arvatenkin etenkin alussa paljon, koska Christine menettää muistinsa joka yö ja joutuu joka aamu oppimaan samat asiat uudelleen. Alussa toisto ei mitenkään haitannutkaan, koska sitä oli osannut odottaa kirjan aiheen ja päiväkirjamuodon vuoksi, mutta keskivaiheilla se alkoi hieman tökkiä. Ehkä olen vähän kärsimätön ja olisin toivonut jonkinlaista kehitystä nopeammin, ja siksi toisto alkoi häiritä minua. Edistymisen puute alkoi turhauttaa, ja jossain vaiheessa aloin pelätä, ettei sivumäärä riittäisikään minkäälaiseen tyydyttävään loppuratkaisuun. Että Christinen tila jäisi sellaiseksi kuin se oli kirjan alussakin. Päästiin kuitenkin reilusti ylitse puolivälin, ennen kuin mihinkään alkoi merkittävästi tulla järkeä.  

Kirjaa lukiessa aina pohtii mielessään, mitä tarinan edetessä saattaa tapahtua ja miten kaikkia voisi päättyä, mutta ikinä ei pääse lähellekään todellista ratkaisua. Ja sitten loppua lukiessa voi todeta, että näinhän sen tietysti piti mennäkin, ja että kirjailija on keksinyt juuri oikean lopetuksen tarinalleen. Jossain kirjan puolivälissä aloin pelätä, että omat arveluni päätyisivät olemaan parempia kuin kirjan todellinen loppuratkaisu, mikä olisi kirjan kannalta ollut melko huono merkki. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt, vaan lopussa tapahtui nopealla aikavälillä monta yllättävää käännettä, jotka paljastivat totuuden kaiken takana. Eivätkä ne omat arvailuni tietenkään taaskaan päässeet lähellekään totuutta... :D 

Loppu jäi kuitenkin ikävän avoimeksi, tarina tuntui tavallaan päättyvän jopa vähän kesken. Olisin mielelläni lukenut vielä ainakin luvun verran lisää, jotta olisin saanut jonkin selkeämmän päätöksen kaikelle. Nyt kirjasta jäi hyvästä tarinasta huolimatta hieman laimea maku vaisun lopetuksen vuoksi. 

Esikoisteokseksi Kun suljen silmäni oli todella hyvä, ja lukisin mielelläni Watsonilta muutakin! :)

3,5/5

Tess Gerritsen - Kirurgi

Tess Gerritsen - Kirurgi 
Otava, 2002
s. 334
Alkuteos: The Surgeon, 2001
Suomentaja: Annika Eräpuro 

Veri on elämän tuoja, maaginen neste, joka pitää meidät hengissä. -- Yhteys veren ja elämän välillä on tunnettu ihmisen syntyajoista saakka. Entisaikojen ihmiset eivät tienneet, että veri valmistuu luuytimessä, eivätkä he tienneet että suurin osa siitä on pelkkää vettä, mutta he kyllä arvostivat sen voimaa rituaaleissaan ja uhrauksissaan. -- He pistivät reikiä huuliinsa tai kieleensä tai rintaansa, ja ulos vuotava veri oli heidän henkilökohtainen uhrinsa jumalille. 

Ensiksi pahoitteluni kuvan karmeasta laadusta, en tiedä mitä sille tapahtui.. Ja toisekseen en niin kovasti pidä näistä Gerritsenin kirjojen vanhemmista kansista, ne eivät anna kirjoista kovin imartelevaa kuvaa minun mielestäni. :/ 

Nuori nainen löytyy murhattuna vuoteestaan, ja Jane Rizzoli kolleegoineen joutuu selvittämään tapausta. Murha muistuttaa kammottavasti vuosia sitten Havannahissa suoritettuja sarjamurhia, vaikka tekijä ei voikaan olla sama. Sarjamurhaaja Andrew Capra on nimittäin kuollut vuosia aikaisemmin. Onko kyseessä siis jäljittelijä? Ja miten kukaan voisi tietää niin paljon mediassa julkaisemattomia yksityiskohtia Capran murhista? Entä miten kaikkeen liittyy naislääkäri Cordell, ainoa Capran kynsistä hengissä selvinnyt uhri, joka on myös vastuussa murhaajan kuolemasta? 

Luettuani lähiaikoina muutaman Tess Gerritsenin uudemman kirjan päätin palata Rizzoli & Isles - sarjan juurille, alkuun. Niinpä varasin tämän opuksen kirjastosta, ja aika pian sen saatuani aloin lukea. Aluksi pelkäsin, ettei kirja olisi yhtä hyvä kuin Gerritsenin uudemmat, sillä en ole ennen lukenut yhtään Gerritsenin vanhempaa kirjaa. Ja joidenkin kirjailijoiden kohdalla valitettavasti käy niin, että jos aloittaa uudemmasta kirjasta ja palaa sitten vanhempiin, sen kyllä huomaa miten paljon kirjailija on teosten välissä kehittynyt. Sain kuitenkin nopeasti huokaista helpotuksesta, sillä Kirurgi oli taattua Gerritsen-laatua! Kuten aiemmassa Gerritsen-tekstissäni sanoinkin, on naisesta muodostunut minulle eräänlainen luottokirjailija, eikä tämä sarjan avausteos todellakaan horjuttanut ansaittua asemaa! Gerritsen vain on sellainen kirjailija, johon palaa ilolla aina uudelleen, ja jonka kirjoihin on hyvä tarttua jos kaipaa jotain taatusti hyvää luettavaa :) 

Aivan omien lemppareideni Jääkylmän ja Mefisto-klubin tasolle Kirurgi ei yltänyt, mutta ehdottomasti hyvä ja toimiva kokonaisuus tämäkin kirja oli. Gerritsen on ilmiömäinen tunnelmanluoja, jo ensimmäisillä sivuilla huomaan usein pidättäväni hengitystä ja saavani vilunväreitä. Tälläkin kertaa tarina imaisi minut mukaansa, ja kirjaa oli vaikea laskea käsistä vaikka olisi ollut parempaa tekemistä. Onneksi lukemista parempaa tekemistä ei kauheasti ole! ;) Koska kirja oli jälleen kerran niin koukuttava, ei sitäkään kauaa lukenut, niin kuin ei Gerritsenin kirjoja koskaan. 

Muutama kirjoitusvirhe pisti silmään, mutta ei mitään mikä olisi erityisemmin häirinnyt. Lähinnä kyseessä oli yhden kirjaimen huolimattomuusvirhettä, ja pari on-sanaa taisi puuttua jostain väleistä. Muuten suomennos oli sujuva ja mukavaa luettavaa, eikä siinä ole mitään moitittavaa. 

Siitä olin hieman pettynyt, että lempihahmoni Maura Isles ei vielä tässä ensimmäisessä kirjassa ollut mukana. Rizzolikin on kuitenkin ihana hahmo, joten liiaksi en joutunut Mauraa kaipaamaan. Pidin siitä, miten Rizzoli joutui työpaikan ainoana naisena toisinaan taistelemaan oikeuksistaan ja asianmukaisen kohtelun saamisesta. Tai en tietenkään pitänyt siitä, että nainen oli tällaiseen tilanteeseen joutunut tai joutui sellaista sietämään. Lähinnä tarkoitin, että pidin siitä miten Rizzoli tähän epäasialliseen kohteluun suhtautui, ja miten hän ei antanut sen lannistaa itseään. Uudemmissa kirjoissa on joskus mainittukin siitä, miten Jane joutui uransa alussa kahnauksiin mieskolleegoiden kanssa, joten siitä oli mukava saada tietää enemmän. 

Sarjan seuraava osa, Taidonnäyte, onkin jo lainassa, ja odotan innolla, että pääsen sen kimppuun! Siinä kun on ymmärtääkseni jo Maurakin mukana :) 

3,5/5

Marja Björk - Posliini

Marja Björk - Posliini 
Like, 2008
S. 265

Luin Marja Björkin esikoisteoksesta esittelyn jostain päin nettiä, ja sen seurauksena varasin kyseisen teoksen sunnuntaina lähimmästä kirjastosta. Jo maanantaina sain tekstiviestin kirjan saapumisesta, ja pitihän se tietysti heti käydä hakemassa. Tosin samalla tarttui mukaan toinenkin kirja, vaikkei ollut edes tarkoitus, ja vaikka pino yöpöydällä kohoaa jo muutenkin uhkaavasti kohti korkeuksia... Ja vaikka minulla oli parhaillaan toinenkin kirja kesken lukemisen, piti Posliini silti aloittaa saman tien. Köh köh... 

Ensivaikutelma oli vähän ristiriitainen... Kirjan kansi on todella kaunis, pidän siitä kovasti! Siihen ei ole tungettu liikaa vaan se on aika pelkistetty, ja valitut värit sopivat mielestäni mustalle pohjalle loistavati. Nimi kuitenkin aiheutti hämmennyksensekaista naurahtelua kun ensimmäisen kerran tajusin kirjan aihealueen. Jotenkin Posliini on vain mielestä äärettömän härski nimi pedofiliaa käsittelevälle kirjalle... Tosin se varmaan on tarkoituskin, ja siinä tapauksessa nimi on kyllä osuvasti valittu. Kirja myös aloittaa Marja Björkn P-alkuisten kirjojen sarjan, Posliinia nimittäin seuraavat Puuma, Prole ja Poika. Joskaan kyseessä ei siinä suhteessa ole sarja, että kirjoilla ei tietääkseni ole mitään yhteistä toistensa kanssa kirjailijaa lukuunottamatta. 

Kuten mainitsinkin, kirja käsittelee pedofiliaa, aihetta joka mielestäni on kirjaillisuudessa melko vähän käsitety aihe. Suorastaan se tuntuu jonkinlaiselta tabulta... Ainakin siskoiltani sain melko kummia katseita, kun kerroin lukevani kirjaa pedofiliasta! Kirjan minäkertojana toimii Jaana, tapahtumien alussa kuusivuotias maalaisperheen esikoinen. Jaanan perhe ei ole järin varakas, alkoholia käytetään paljon ja lapset ovat tottuneet todistamaan aikuisten sukulaisten tappeluita. Tappelu jos toinenkin päättyy poliisien väliintuloon. Jaana tuntee olevansa kotona kaikkien tiellä ja riitakapulana, jota saa aina hävetä. Päästessään vieraaksi helsinkiläisen tätinsä ja tämän uuden miehen Kurren luokse tuntee Jaana itsensä kovin onnekkaaksi. Hän tuntee, että etenkin Kurren osalta hän saa osakseen sellaista huomiota ja rakkautta, jota ei kotona saa keneltäkään. Pian tämä kiintymys kuitenkin muuttaa muotoaan...

Kirja oli hyvä, nautin sen lukemisesta kovasti. Muutamassa kohdassa tapahtumat tuntuivat vähän sekavilta, mutta parin sivun päästä niitä jo selitettiinkin tarkemmin ja pääsin taas kärryille, eikä tämä haitannut lukukokemusta mitenkään. Aihe on rankka ja Jaanaa kävi useammin kuin kerran sääliksi lukiessa. Suututtikin Jaanan puolesta niin kovasti, että Kurren päänahka ei kyllä olisi ollut turvassa jos olisin siihen käsiksi päässyt! Pidin kuitenkin kirjasta, ja kirjailijan tapa kirjoittaa oli minulle kovasti mieleen. Marja Björkin muutkin teokset luultavasti päätyvät tämän kokemuksen jälkeen lukulistalleni.

En nyt mitään kovin kattavaa osaa sanoa, mutta suosittelen ehdottomasti teosta kaikille, jotka tykkäävät lukea kirjoja "erilaisista" ja vaikeistakin aiheista! :)

3,5/5

P.S. Pahoitteluni siitä, että päivitystahti on ollut totaalisen kaamea... Tai oikeastaan siitä, ette mitään päivitystahtia ole edes ollut. Luin kesällä aika vähän... Ja vaikka luettua jonkin verran tulikin, niin en kuitenkaan tänne asti päässyt kokemuksia ruotimaan :/ Koitan kuitenkin parantaa tapani ja petrata päivitystahdin kanssa!