Denise Mina - Kammio

Denise Mina - Kammio 
Like, 2007
s. 437
Alkuteos: Sanctum, 2002 
Suomentaja: Risto Raitio 

Syyllinen murhaan. Murhaaja. Murhaajatar. Minun oma kultainen Susieni, kullannuppuni, höpönassuni, ristuksen rakas vaimoni.
(s. 12)

---
Lachlan Harriot on vähintäänkin sokissa, sillä hänen vaimonsa Susie on saanut tuomion sarjamurhaajan murhasta. Susie on tunnettu ja arvostettu psykiatri, ja mies, jonka murhasta häntä syytetään, oli hänen asiakkaansa. Onko mahdollista muuttua nuhteettomasta perheenäidistä ja vaimosta raa'aksi tappaksi? Siitä Lachlan on valmis ottamaan selvää, koska ei aio hylätä vaimoaan yksin vankilaan istumaan tuomiota rikoksesta, johon ei usko tämän syyllistyneen. 

Valitus Susien tuomiosta vaatii perusteluja, joten Lachlan käyttää kaiken vapaa-aikansa vaimonsa tapaukseen pureutuakseen. Pian hänen totuudenetsintänsä alkaa kuitenkin herättää enemmän uusia kysymyksiä kuin vastata vanhoihin. Miksi Susie on varastanut asiakirjoja vankilasta, jossa hänen entinen asiakkaansa kärsi tuomiotaan? Mikä hänen todellinen suhteensa nyt jo kuolleeseen vankiin oli? Ja mitä hän ei halua Lachlanin löytävän työhuoneestaan? 

---

Siitä on jo melkoisesti aikaa, kun kuin Kammion, mutta muistiinpanojani lueskellessani kirja palasi melko elävästi mieleeni. Kirjan asetelma on hyvin kiinnostava, en muista ennen törmänneeni vastaavanlaiseen, ja mahdollisen murhaajan puolison ajatusten lukeminen kuulosti hauskalta. Odotin innolla Lachlanin tutkimuksia siitä, oliko hänen vaimonsa todella syyllistynyt murhaan, ja siitä mitä kaikkea kuvion takaa mahdollisesti paljastuisi. Myöskin päiväkirjatyylinen toteutus oli kiinnostava, mutta kirjoitustyyli toisinaan hieman häiritsi. Sekaan täysin varoittamatta (ja mielestäni tarpeettomasti) ripotellut härskit ja hiukan groteskit sanat häiritsivät ja saivat olon joka kerta tuntumaan yhtä hämmentyneeltä. Muutenkin Lachlanin kerronta tuntui ajoittain hiukan tönköltä, aivan kuin kirjailija itse ei olisi aivan osannut samaistua omaan hahmoonsa. 

Kirja oli kuitenkin ajoittaisista pienistä häiritsevyyksistään huolimatta kiinnostava, ja sitä luki mielellään. Sekaan ripotellut arkiset asiat, kuten lapsen päiväkotiin vieminen ja sukulaisten kanssa riiteleminen, tuntuivat aika turhilta ja hieman puuduttavilta. Tuntui, kuin kirjalle olisi yritetty väkisin keksiä lisää sisältöä itse Lachlanin tutkimusten rinnalle, vaikka mielestäni tarinalle olisi tehnyt oikeutta, jos tällaiset turhuudet olisi jätetty pois. Arkisten asioiden kuvaamisen sijaan kirjailija olisi voinut keskittyä varsinaiseen tarinaan ja hioa siitä toimivamman. Kai näillä arkisilla asioilla oli joku suurempi merkitys, kuten kuvata elämän jatkuvuutta tai jotain, mutta minua ne lähinnä haukotuttivat. 

En tarkalleen muista missä vaiheessa tarina alkoi hajota käsiin, mutta se taisi tapahtua jossain puolivälin jälkeen. Tuntui, että mitä pidemmälle Lachlan tutkimuksissaan eteni, sitä sekavammaksi kerronta muuttui. Asioita ei selitetty lainkaan riittävän selvästi, jos niitä nyt ylipäätään selitettiin ollenkaan, ja olisin tarvinnut vähintään jonkinlaisen kaavion pysyäkseni ollenkaan kärryillä. Kerronta oli hyvin sekavaa, eikä asioita välttämättä selitetty ollenkaan, vaan niihin vain viittailtiin. Olisin tarvinnut hieman enemmän "aukiselittämistä" ymmärtääkseni missä mentiin milloinkin. Viimeiset luvut olisi varmaan pitänyt lukea toiseen kertaan, jotta olisi EHKÄ tajunnut mitä tapahtui, mutta olin loppuun niin pettynyt muutenkin, ettei minua siinä vaiheessa enää edes kiinnostanut. Halusin jättää lukukokemuksen vain mahdollisimman äkkiä taakseni. Jos joku kysyisi minulta, kuka murhaaja loppujen lopuksi oli, en pystyisi vastaamaan kysymykseen, koska minulla ei ollut kirjan lopetettua siitä minkäänlaista käsitystä. Kirjan kannalta huonoin asia on ehkä se, että minua ei jäänyt edes vaivaamaan, etten tiennyt kuka lopulta oli syyllinen. Minua ei yksinkertaisesti kiinnostanut tarpeeksi, että olisin jaksanut välittää. Se ei ole minkään kirjan kohdalla hyvä merkki, mutta ei etenkään dekkarin. 

Kirjan luettuani oloni oli lähinnä hämmentynyt ja ennen kaikkea pettynyt. Odotin kirjalta paljon enemmän, mutta se ei edes lähestulkoon vastannut odotuksiini, ja tämän kokemuksen jälkeen kierrän ikävä kyllä jatkossa Denise Minan kirjat turvallisen välimatkan päästä. 

--- 

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Skotlanti 

1/5 

Nicolas D'estienne D'orves - Pahan orvot

Nicolas D'estienne D'orves - Pahan orvot
Gummerus, 2009
s. 639
Alkuteos: Les Orphelins du Mal,2007
Suomentaja: Pirjo Thorel

"Te ja minä, me sukellamme pian historian salatuimmille vesille; alueelle, jolla ei ole minkäänlaisia lakeja ja joka usein perustuu tappaviin salaisuuksiin... --- Kukaan ei voi tulla hakemaan meitä sieltä, minne menemme. Olemme yksin, aivan yksin, te ja minä..."
(s. 66)

---

Vuonna 1995 neljä miestä löydetään samana päivänä kuolleina eri puolilta Saksaa. Kaikki neljä löydetään tismalleen samalla tavalla: alasti, rikkinäinen syanidikapseli suussaan ja oikea käsi kateissa.

Vuonna 2005 nuori journalisti Anaïs tapaa eriskummallisen norjalaisen miehen, Vidkun Vennerin, joka harrastaa kaiken natsi-Saksaan liittyvän esineistön keräilemistä. Venner on saanut oudon lähetysen: matkalaukun, joka sisältää neljä muumioitunutta oikeaa kättä. Hän on täysin vakuuttunut siitä, että kyseessä ovat kymmenen vuotta aikaisemmin Saksassa kuolleiden miesten kädet. Vidkun ei kuitenkaan tiedä, miksi joku on lähettänyt kädet hänelle, ja tahtoo sen selvittämiseen Anaïsin apua. Vain yksi asia vaikuttaa varmalta: vuonna 1995 kuolleet miehet ovat lähtöisin Lebensborn-klinikalta, natsien salaiselta siitos- ja synnytyslaitokselta.

Vennerin ja Anaïsin kaivautuessa syvemmälle natsi-Saksan ja Lebensbornin salaisuuksiin käy nopeasti selväksi, että joku on valmis tekemään mitä tahansa heidän estämisekseen. Todistusaineistoa katoilee, osa todistajista kieltäytyy puhumasta, ja osa yksinkertaisesti katoaa. Lopulta Anaïsin mielessä herää epäilys: mitä jos natsit eivät lopettaneetkaan kokeitaan sodan päätyttyä?

---

Pahan orvot oli alusta asti kiinnostava kirja, joka piti otteessaan hyvin. Tapahtumat etenivät suhteellisen rauhallisesti, ja asiat paljastettiin sopivaan tahtiin. Itse en lukiessa oivaltanut asioita liian aikaisin, mutta normaalisti itseäni ärsyttävää "ylisalaperäistämistäkään" ei ollut. Ärsyynnyn helposti, jos kirjoissa jostain asiasta vihjaillaan jatkuvasti, ja tulee sellainen tunne, että lukija yrittämällä yritetään saada uteliaaksi, mutta sitten asiat paljastetaan vasta tuskastuttavan pitkän ajan kuluttua. Pahan orpojen kanssa näin ei käynyt, vaan uteliaisuus heräsi aidosti ilman tällaista pakonomaisuutta, eikä asioiden paljastumista tarvinnut odottaa tuskastumiseen asti. Tietoja pudoteltiin kuitenkin murunen kerrallaan, kuva alkoi rakentua vasta hiljalleen, ja koko ajan oli sellainen tunne, että melkein saattoi aavistaa mitä seuraavaksi on tulossa. Mutta ei sitten ihan kuitenkaan. Sivumäärästä huolimatta ei myöskään tullut missään vaiheessa sellaista tunnetta, että kirjaa olisi voinut tiivistää tai jotain jättää pois, eikä tarina jäänyt polkemaan paikalleen kirjan paksuudesta huolimatta.

Tällä kirjassa oli kaikki potentiaali olla minulle hyvin ahdistava ja pelottavakin kokemus. Sodat, natsit ja keskitysleirit ovat minulle hyvin helposti todella ahdistavia aiheita, mutta ristiriitaisesti silti myös yksiä kiinnostavimmista. Alun kohtalaisen rauhallisesta etenemisestä tunnelma muuttuikin ajoittain painajaismaiseksi, ahdistavaksi ja jopa hiukan kuvottavaksi, kun Halgadomin saaren tapahtumat alkoivat hiljalleen paljastua. Loppua kohti tarina meni kuitenkin sen verran reilusti epäuskottavan puolelle, että ahdistavuus katosi, ja luin eteenpäin lähinnä kulmat hämmennyksestä koholla. Hyvin rakennetun ja kiinnostavan tarinan imu haihtui loppua kohti lähes kokonaan, enkä osannut ottaa lopun tapahtumia enää edes vakavissani.

Viimeisen sivun luettuani oloni oli lähinnä hämmentynyt, enkä ollut ihan varma siitä, mitä olin juuri lukenut. Irrallisia langanpätkiä jäi liikaa, tarinaa ei mielestäni koottu erityisen hyvin kokoon. Esimerkiksi neljästä kädestä puhuttiin kirjan aikana kohtalaisen paljon, mutta minulle jäi lopulta täysin hämärän peittoon, mikä niiden idea oikeastaan oli. Ja vaikka pistettäisiin tällaisen pienet yksityiskohdat sivuun, niin en isommassa mittakaavassakaan onnistunut ymmärtämään, mitä kirjassa oikein tapahtui, tai [i]miksi[/i]. Siinä vaiheessa, kun mukaan alkoi hyppiä kaikenmaailman klooneja ja ties mitä muuta, lakkasin edes yrittämästä ymmärtää. Toinen lukukerta saattaisi auttaa asiaa, mutta rehellisesti sanottuna minulla ei ole mitään kiinnostusta lukea tätä kirjaa uudestaan. Tällä kirjalla olisi ollut mahdollisuus nousta yhdeksi lempikirjoistani, ja vielä suunnilleen sata sivua ennen loppua uskoin niin käyvän, mutta sitten tapahtui... jotain. Epäuskottava loppu pilasi koko lukukokemuksen, ja lopulta olin lähinnä hämmentynyt ja hieman ärtynyt.

Hahmoja kirjassa oli hyvin paljon, ja aikakaudeltakin hypittiin toiselle aina joka toisessa luvussa. Sitten kun soppaan lisätään vielä se, että hahmoista puhuttiin monilla eri nimillä, ja paikoittain jopa peitenimillä, niin toisinaan oli hiukan hankala pysyä kartalla. Joskus piti palata taaksepäin tarkistamaan, kuka sattuikaan olemaan kyseessä. Nimimuistini ei ole mitenkään kaksinen, ja kun hahmoista käytettiin vielä näin montaa eri nimeä, olin paikoittain aika hukassa.

---

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Saksa

2/5

Romain Sardou - Kolmastoista kylä

Romain Sardou - Kolmastoista kylä 
Bazar, 2010
s. 366
Alkuteos: Pardonnez nos offenses, 2002
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen 

Sidoine Méliesse ei tuntenut alkuvaiheita siitä tapahtumasarjasta, joka oli tehnyt Draguanin hiippakunnasta kuuluisan. Hän oli kuullut rahvaan pelosta ja kauhistuksesta, lopun murhenäytelmästä, huhuista joita luurovioista kiersi, mutta sitä hän ei ollut tiennyt, että tarinan alussa kaksi tavallista maalaistyttöä leikki virran rannalla.
(s. 12)

---

Vastavalmistunut pappi, Henno Gui, saapuu syrjäiseen Draguanin hiippakuntaan varsin dramaattisen tilanteen keskelle. Vasta edellisenä päivänä kylän piispa Haquin on tapettu, ja kyläläiset uskovat murhaajan liikuskelevan vieläkin lähettyvillä. Henno Gui ei kuitenkaan anna tapahtumien häiritä itseään, vaan keskittyy tehtävään, jonka on saanut piispa Haquinilta ennen tämän kuolemaa. Hennosta on tarkoitus tulla hiippakunnan kolmannentoista kylän pappi. 

Kolmastoista ylä, Heurteloup, on ollut vuosikymmeniä vailla sielunpaimenta ja eristäytyneenä muusta maailmasta, sillä kylän luultiin olevan ruton autioittama. Henno Gui joutuukin suuntamaan kohti tuntematonta kolmanteentoista kylään lähtiessään, sillä kukaan ei tiedä kylän nykyisestä tilanteesta mitää, ja harvat suostuvat edes puhumaan koko paikasta. Uuden papin on vaikea löytää edes etään, joka suostuisi näyttämään hänelle tietä hänen uuden seurakuntansa luokse. Herteloupissa on jotain, mikä saa Draguanin kylän asukkaat silmittömän kauhun valtaan. 

---

Huh, Kolmannentoista kylän lukemisesta on tainnut vierähtää jo yli puoli vuotta aikaa! Luin kirjan jo ennen lukujumin iskemistä, mutta en onnistunut raapimaan kasaan inspiraatiota kirjoittaa teoksesta, ja sitten lukujumin puskettua päälle tuntui lukemisen lisäksi myös blogin päivittäminen hankalalta ja vähän vastenmieliseltä. Kirja oli jo kokonaan päässyt haihtumaan mielestäni, kunnes eräänä päivänä lueskelin muistiinpanojani bloggausta odottavista kirjoista. Siellähän Kolmastoista kylä kiltisti odotti vuoroaan, ja jouduin harkitsemaan melkoisen tovin, viitsinkö enää näin pitkän ajan jälkeen kirjoittaa tästä blogimerkintää. Olin kuitenkin lukiessani kirjoittanut niin hyvät muistiinpanot itselleni, että ne pariin kertaan lukemalla Kolmastoista kylä palautui kohtalaisen elävästi mieleeni, ja päätin sitten kuitenkin tämän postauksen kirjoittaa. Tässä siis mennään, pahoittelen jo etukäteen jos en kaikkea ihan kristallinkirkkaasti enää muista! 

Tartuin Kolmanteentoista kylään aluksi hieman epäluuloisin mielin. Muistan vielä tilanteen, olin tapani mukaan kuluttamassa aikaa kirjastossa ja harhailin päämäärättömästi dekkarihyllyjen välissä. Kolmannentoista kylän nimi pisti silmääni muiden kirjojen joukosta, ja takakansi sai minut kiinnostumaan kirjasta enemmänkin. Ensimmäinen mielleyhtymäni oli elokuva Sauna, jonka olen nähnyt useammankin kerran yrittäessäni epätoivoisesti ymmärtää mitä siinä tapahtuu. Kaikesta hämmentävyydestään huolimatta Sauna on kuitenkin hyvä elokuva, ja odotin saavani Kolmanneltatoista kylältä jotain hiukan samanlaista. Unohdettu kylä keskellä suota vaikutti kiinnostavalta miljööltä, ja odotin kirjalta ehkä hieman kauhumaisiakin elementtejä. Se mikä minut sai hieman epäröimään, oli kirjan sijoittuminen 1200-luvulle. Vaikka historia onkin itselleni aiheena kovin rakas, niin pelkäsin, että ehkä kirja sijoittui vähän liian kauas historiaan, aikakaudelle joka ei olen ihan niin lähellä sydäntäni kuin jotkut muut. 

Lukiessakin mielleyhtymäni Sauna-elokuvaan oli melko vahva, vaikka kirjassa ei loppujen lopuksi kovin paljon samoja elementtejä ollutkaan. Tunnelma oli tosin paikoin samanlainen; sai aikaan puistatuksia ajoittain kauhumaisella, pahaenteisellä tunnelmallaan ja oli ainakin ihan yhtä hämmentävä kuin ko. elokuvakin. Tunnelma oli koko ajan hieman pahaenteinen, jotenki painostava, vaikka kirjassa ei muistaakseni edes tapahtunut kauhean paljoa. Raskas tunnelma teki myös lukemisesta hiukan raskasta, enkä hetken tauon jälkeen tarttunut kirjaan sellaisella innolla kuin olisin tahtonut. Ennemminkin eteenpäin lukeminen tuntui hieman vaikealta, ja harkitsin jopa kirjan jättämistä kesken. Juoni oli kuitenkin sen verran kiinnostava, että tahdoin tietää, miten kirjailija sitoisi lopulta kaikki langat yhteen. 

Minulle olisi varsin hyvin riittänyt, jos tarina olisi keskittynyt vain kirjalle nimenkin antaneeseen kolmanteentoista kylään. Siitä olisi mielestäni saanut riittävästi aineksia, ja kirja olisi todennäköisesti ollut paljon parempi niin. Kolmastoista kylä muodosti kuitenkin lopulta vain pienen osan kirjan koko juonesta, ja välillä hypittiin pitkin muuta Ranskaa ja jopa Italiaa. Uusia hahmoja esiteltiin tiuhaan, ja nimet olivat etenkin lievällä lukihäiriölläni hyvin vaikeita luettavia ja etenkin muistettavia. Menin hahmoissa toivottomasti sekaisin jo ennen kirjan puoliväliä, koska en jaksanut muutaman sivun välein palata taaksepäin tarkistamaan kuka kukin oli. Jotenkin tuntui, ettei se olisi antanut tarinalle mitään lisää, vaikka olisinkin tiennyt kenestä puhutaan, eikä kirja tuntunut jatkuvan tarkitselemisen ja taaksepäin selaamisen arvoiselta. Suurimman osan ajasta olin siis vähän hämmentynyt siitä, kenestä milloinkin puhuttiin, ja Henno Gui on hahmoista ainoa, jonka nimen pystyn palauttamaan mieleeni - tämä siksi, että hänet olin maininnut muistiinpanoissani. 

Kirjan genre jäi itselleni lopulta vähän hämäräksi - en olisi sijoittanut tätä dekkariksi, mutta kun mietin asiaa niin en keksi mitään sopivampaakaan määritelmää. Ehkä olisin kuitenkin sijoittanut kirjan ennemmin historialliset romaanien sekaan kuin dekkareihin, koska dekkarimaisia piirteitä tässä oli aika vähän. 

Romain Sardoun hyväksi sanottakoon, että hänellä on selkeästi paljon hyviä ideoita ja loistava mielikuvitus. Paikoittan tuntui, kuin kirjailija olisi tavoitellut jotain Da Vinci-koodin tapaista, mutta läheskään sellaiselle tasolle kirja ei kuitenkaan yltänyt. Hahmoja oli liikaa ja niitä esiteltiin liian nopeaan tahtiin, tarina eteni hurjaa vauhtia ja kaikki jäi jotenkin etäiseksi. Jotenkin Kolmastoista kylä tuntui hieman viimeistelemättömältä. Kehystarina oli kiinnostava ja kirjailijan ideat hyviä, mutta ne olivat jääneet jotenkin keskeneräisen oloisiksi. Jos kirjassa olisi ollut paksuutta tuplasti enemmän, tai jos lukuisat ideat olisi jaettu useampaan tarinaan, olisi kokonaisuus saattanut olla yhtenäisempi. Lisäämällä kirjan sivumäärää olisi kaikille sivujuonille ja juonenkäänteille voinut antaa enemmän aikaa ja huomiota, ja hahmoista olisi saanut syvällisempiä ja vähemmän yksiulotteisia. Tällaisenaan tarina tuntui kiirehtivältä ja hiukan hengästyttävältä, kun kaikki nopeaan tahtiin kerrotut asiat piti omaksua kerralla ja tarina oli sivumäärään nähden ihan liian monimutkainen. Myös hahmot jäivät pinnallisiksi ja etäisiksi, eivätkä oikein tuntuneet uskottavilta. 

Vaikka luinkin kirjan loppuun vain, koska halusin tietää mitä lopussa tapahtuu, niin en ikävä kyllä muista siitä enää yhtään mitään. Muistan vain, että olin viimeisen sivun käännyttyä jokseenkin pettynyt, ja ihan yhtä hämmentynyt kuin lukiessanikin. Kaikkia irtonaisia langanpätkiä ei muistaakseni sidottu yhteen kovin taitavasti, enkä lopultakaan ihan ymmärtänyt mitä olin juuri lukenut. Pitkäksi aikaa en myöskään jäänyt tarinaa pohtimaan, vaan pakenin sen painostavaa ja hämmentävää tunnelmaa seuraavan kirjan pariin, ja annoin Kolmannentoista kylän haihtua mielestäni hyvin nopeasti. 

--- 

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Ranska 

1,5/5

Slavenka Drakulic - Aivan kuin minua ei olisi

Slavenka Drakulic - Aivan kuin minua ei olisi 
Otava, 2000
s. 254
Alkuteos: Kao da me nema, 1999
Suomentaja: Seija Uuskoski

S. oppii myöhemmin, että kipua on monenlaista, että ruumiillinen kipu menee yleensä ohi ja sitä voi oppia pakenemaan. Mutta hän tietää jo, että on olemassa sellaistakin kipua, jota ei voi paeta. Kipu vain lievittyy vähäksi aikaa. 

s. 44

---

S. elää huoletonta elämää pienen vuoristokylän koulussa sijaisopettajana, eikä voi kuvitella minkään muuttavan elämäänsä. Sodasta puhutaan, mutta se tuntuu kaukaiselta asialta, vain sanalta muiden joukossa. Joltain, mikä ei kosketa hänen rauhallista elämäänsä. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun sota eräänä päivänä astelee nuoren pojan hahmossa sisälle S:n keittiöön.

S:n kylän miehet tapetaan, ja naiset ja lapset lastataan bussiin, joka lähtee matkalle kohti tuntematonta. Mitä pakata mukaan, kun ei tiedä minne on menossa tai koska on tulossa takaisin? Sitä ei tarvitse murehtia kauaa, sillä määränpäänä olevalle vankileirille ei voi valmistautua oikeita tavaroita pakkaamalla. Aluksi S. ja muut leirin naiset ovat toiveikkaita, sillä vankileirillä kulkee huhuja pian tapahtuvasta vankienvaihdosta. Huhut pysyvät kuitenkin huhuina, ja S. pääsee kohtaamaan vankileirin todelliset kauhut vasta, kun hänet haetaan hallintorakennuksessa sijaitsevaan naistenhuoneeseen. Siellä olevat naiset ovat olemassa vain miesten tarpeiden tyydyttämistä ja heidän huvittamistaan varten, eikä heillä ole mitään arvoa tai oikeuksia. Aivan kuin heitä ei edes olisi.

---

Olen lukenut ennenkin kirjoja vankileireiltä, mutta tässä kirjassa oli alusta asti jotain eroa aiempiin kokemuksiini verrattuna. Yleensä kirjojen ihmiset osaavat jollain tavalla varautua tulevaan, sota on jo heidän ympärillään. Aivan kuin minua ei olisi onkin siinä erilainen, että S. ja muut kirjan hahmot eivät osaa odottaa tulevaa, heidän on vaikea uskoa sodan ulottuvan koskettamaan heidän elämiään. Elin kirjan alusta asti mukana S:n tuntemassa hämmennyksessä ja epäuskossa, se oli kuvattu hyvin uskottavasti. Eihän sota näin voi alkaa, eivät ihmiset noin vain voi joutua vankileirille, ei tämä voi olla todellista! Silti samalla oli pakko hyväksyä, että juuri näinhän se tapahtuu. Ei kukaan osaa odottaa sotaa, ja sitä miten se muuttaa elämän kertarysäyksellä.

Yleensä vankileireistä kertovat kirjat ovat hyvin dramatisoivia, minkä toki aiheen kauheauden vuoksi ymmärtää. Aivan kuin minua ei olisi ei kuitenkaan ollut mitenkään dramaattinen, vaikka siinä kuvattiinkin uskomattomia julmuuksia. Tunnelma oli koko ajan hieman epätodellinen, ja aiheeseen nähden yllättävän lattea. En sano, että se olisi huono asia, vaan vain että se poikkeisi aiemmin lukemistani vankileirikirjoista. S. ei oikein tahtonut uskoa itselleen tapahtuvia asioita, vaan oli koko ajan hämmentynyt ja epäuskoinen, ja siksi kaikki tapahtui samanlaisissa epäuskoisissa tunnelmissa. Vankileirille joutuminen ei ollut aivan kauheaa, koska S. ei oikein tahtonut uskoa olevansa menossa vankileirille, ja sieltä pois pääseminen ei aiheuttanut suuria ilontunteita, koska S:n oli vaikea uskoa sitäkin. Se teki kirjasta uskottavan, mutta aiheutti ainakin minulle myös samanlaisen epätodellisen olon kuin hahmoillekin, enkä siksi kokenut tapahtumia ihan niin vahvasti, kuin muiden vankileirikirjojen kohdalla.

S. oli päähenkilönä hitusen ärsyttävä. Jotenkin hän tuntui pitävän itseään parempana kuin muita, vaikkei sitä tietoisesti tehnytkään. Kun häneltä varastettiin koruja, hän oli järkyttynyt siitä, miten kukaan saattoi tehdä sellaista, vaikka oltiin vankileirillä. Aivan kuin hän itse ei koskaan voisi tehdä mitään sellaista, ja aivan kuin se olisi kauhein hänelle tapahtuneista asioista. Ymmärrän kyllä, että tuollaisessa tilanteessa pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat varmasti valtavilta, mutta tätä esiintyi mielestäni muissakin asioissa. S. tuntui väheksyvän kaikkia muita - jopa muita vankileirillä olleita - ja ajattelevan, ettei kukaan voi ymmärtää häntä. Tavallaan tuli sellainen tunne, että hän piti itseään marttyyrina, ja jotenkin kaikkia muita jalompana.

Sodan ja vankileirien kuvauksessa kirja oli siis mielestäni todella onnistunut, mutta henkilökuvauksen tasolla vähän vähemmän laadukas... Jännittävää kyllä, mutta näin jälkikäteen kirjaa muistellessa pidän siitä enemmän, kuin lukiessa pidin.

Myös se hieman häiritsi, että henkilöistä puhuttiin pelkillä nimen etukirjaimilla. Muissa kielissä se varmasti toimii paremmin, mutta suomenkielen taivutuksen kanssa se oli hieman töksähtelevää luettavaa. Idea oli kyllä hyvä, se oli varmaan tarkoitettukin kuvastamaan vankileireille ja sodan jalkoihin joutuvien ihmisten "anonyymiutta". Sitä, että uhriksi voi joutua ihan kuka tahansa. Joten tässä idea ei ollut se, mikä tökki, vaan suomenkieli :D

---

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Bosnia ja Hertsegovina

2/5

Haruki Murakami - 1Q84

Haruki Murakami - 1Q84
Tammi, 2013
s. 783 + 446
Alkuteos: 1Q84, 2009 
Suomentaja: Aleksi Milonoff 
(Suomennos tehty Jay Rubinin englanninkielisestä kännöksestä.) 

Vasta jonkin ajan kuluttua hän käsitti, mikä oli muuttunut, mutta senkin jälkeen hänen oli vaikea uskoa näkemäänsä. Hänen aivonsa eivät tahtoneet vahvistaa sitä, mitä hänen silmänsä näkivät. 
Taivaalla oli kaksi kuuta - pieni ja iso. Ne paistoivat siellä rinnakkain. Isompi kuu oli se, jonka hän oli aina nähnyt. Se oli keltainen ja melkein täysi. Mutta sen vieressä oli toinenkin kuu. Se oli kummallisen muotoinen. Se oli hieman vino ja vihertävä, ikään kuin ohuen sammaleen peittämä. Sen hänen silmänsä olivat havainneet. 
s. 268

Jotain on tekeillä, ihan varmasti. Joko maailmassa on jotain pielessä tai sitten minussa on jotain pielessä. Korkki ei sovi pulloon, mutta onko vika pullossa vai korkissa? 
s. 268

---

Aomame on tavallinen nuori nainen, joka toimii liikunnanohjaajana suositussa suositussa kuntokeskuksessa. Hieman vähemmän tavallisen hänestä tekee kuitenkin hänen sivutyönsä. Hän nimittäin toimii liikunnanohjaajan työnsä ohessa palkkamurhaajana. Eräänä päivänä Aomame on taksissa matkalla tapaamiseen, kun taksi juuttuu ruuhkaan korotetulla moottoritiellä. Aomamella on kiire, joten ystävällinen taksikuski neuvoo hänelle kummallisen varoituksen kera reitin alas moottoritieltä hätäpoistumistikkaita pitkin. Tikkaita kiivetessään Aomame tulee siirtyneeksi rinnakkaistodellisuuksien välisestä repeämästä toiseen todellisuuteen, vuoteen 1Q84. Uudessa, samalla tutussa ja vieraassa todellisuudessa Aomame saa palkkamurhaajan uransa viimeiseksi uhriksi hyvin erityislaatuisen miehen, joka tuntuu tietävän hänen suunnitelmansa pelottavan hyvin...

Samaan aikaan toisaalla matematiikanopettaja Tengo saa muokattavakseen erikoisen käsikirjoituksen. Lukioikäisen Fuka-Erin kirjoittama tarina on hyvä, suorastaan lumoava, mutta kirjoitusasultaan julkaisukelvoton. Tengo saa tehtäväkseen muokata tekstin sellaiseen kuntoon, että se voi osallistua erään lehden järjestämään kirjoituskilpailuun. Tehtävä ei kuitenkaan tule Fuka-Eriltä itseltään, eikä tyttö tunnu olevan kiinnostunut niin julkisuudesta kuin maineestakaan. Ja ennen pitkää Tengo huomaa tarinan taivaalla loistavien kahden kuun siirtyneen omankin maailmansa taivaalle. 

---

1Q84 oli ensimmäinen Murakamini, ja odotukseni kirjan suhteen olivat hyvin korkealla. Olen kuullut paljon ylistystä Murakamista ja hänen kirjoistaan, ja olin lukenut tästäkin kirjasta monia hehkuttavia arvosteluja ennen kuin kirjaan itse tartuin. Odotin siis jotain järisyttävää ja mullistavaa, kutakuinkin elämäni radaltaan kampeavaa tarinaa. Saattaa olla, että liian korkeat ennakko-odotukset pilasivat lukukokemukseni... Olen huomannut sitä sattuvan toisinaan :D Jos olen kuullut kirjasta liian paljon kehuja etukäteen, odotukseni ovat niin korkealla, että niiden täyttäminen on suunnilleen mahdotonta.  

Tarina etenee hyvin hitaasti, arkisten ja toisinaan turhiltakin vaikuttavien asioiden kautta. Hidastempoiset kirjat eivät yleensä ole minun makuuni, mutta tässä kirjassa - tai ainakin kahdessa ensimmäisessä osassa - se toimi. Jotenkin pidin 1Q84:n arkisuudesta. Vaikka kyseessä onkin maaginen realismi, oli tarinan maagisuus verhoutunut arkisten asioiden taakse, mistä se paljastui vasta hiljalleen. Kirjan alussa ei tapahdu paljoa, mutta minulle tuli lukiessa hyvin kotoisa olo. Koko ajan ei tarvinnutkaan tapahtua jotakin. Teksti liikkui hyvin arkisissa asioissa ja kulki hitaasti eteenpäin, mutta tarinan maagisuus tuntui koko ajan tavallaan väreilevän sen ympärillä, juuri piilossa katseelta. 

Kuten olen ehkä ennenkin maininnut, yleensä en pidä kirjoista joiden tapahtumia kuvataan useamman kuin yhden henkilön näkökulmasta. Siinä käy helposti niin, että alan pitää toisesta enemmän, ja toisen kappaleet tuntuvat pakkopullalta. Oletin aluksi, että Aomamesta tulisi suosikkini, mutta päädyinkin pitämään Tengon luvuista enemmän. Silti Aomamenkaan luvut eivät tuntuneet turhilta tai pakkopullamaisilta, vaan pidin niistä lähes yhtä paljon. Ehkä Aomamen ja Ayumin miestenmetsästysreissut eivät ihan hirvittivästi kiinnostaneet, mutta niitäkään ei ollut niin paljoa, että se olisi haitannut. 

Aomame ja Tengo vaikuttivat hyvin erilaisilta hahmoilta, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään, ja olikin mielenkiintoista nähdä, miten heidän tarinansa alkoivat hiljalleen lähestyä toisiaan. Pidin siitä, miten molempien menneisyydestä hiljalleen paljastui asioita, jotka odottamatta sopivatkin yhteen. Myös Fuka-Eri oli hyvin kiinnostava hahmo, vaikka tuntuikin olevan yhtä hidastempoinen kuin itse tarinakin. Ilmakotelosta ja pikkuväestä kerrotaan aluksi hyvin vähän, suurin osa jätetään arvailun varaan. Se lisäsi tarinan kiinnostavuutta, sillä juuri nämä asiat aluksi tuntuivat kaikkein kiinnostavimmilta. Eteenpäin lukeminen innosti, koska asioista tahtoi saada enemmän selville. 

Aluksi siis pidin kirjasta kovasti, mutta lopulta tarinan hidastempoisuus alkoi käydä puuduttavaksi. Näin kävi jo toisen osan lopulla, mutta kolmannen osan alussa se alkoi suorastaan ahdistaa. Alusta asti hitaasti edennyt tarina pysähtyi kokonaan paikalleen. Oli vain ruuanlaittoa, teen keittämistä, parvekkeella istumista... Kaikki tuntuivat pidättävän hengitystään ja vain odottavan. Odottamisella toki oli suuri rooli Aomamen elämässä tuolla hetkellä, mutta itselleni se kävi liian raskaaksi. Tuntui kuin olisin joutunut Aomamen kanssa lukituksi neljän seinän sisälle, samaa kaavaa noudattaviin ja itseään toistaviin päiviin. Tarinan yllä alati leijuva vaaran tuntu teki sen vielä ahdistavammksi. Luin enää vain muutaman sivun pätkissä, eikä kirjaan lopulta tehnyt mieli tarttua enää ollenkaan. 

Sain kaksi ensimmäistä osaa luettua jo marraskuussa, ja kolmas osa oli siitä asti kesken. Tämän vuoden puolella en ollut edennyt lukemisessa kuin ehkä kolmisenkymmentä sivua. Niinpä päätin lopulta luovuttaa ja palauttaa kirjan lukemattomana kirjastoon. Olin tuolloin päässyt sivulle 131, ja olo oli jokseenkin helpottunut luovuttamispäätöksen jälkeen. 

Saattaa olla, että kokeilen viimeisen osan lukemista joskus uudelleen, mutta nyt tuntuu siltä, että haluan hetken lukea jotain ihan muuta ja antaa koko kirjan toistaiseksi painua unohduksiin.  

--- 

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Japani 

2,5/5 

Pekka Hiltunen - Sysipimeä

Pekka Hiltunen - Sysipimeä 
Wsoy, 2012
s. 362

Yhtä olennaisia ovat ne aiemmat videot, mustat ja mykät. Joukko pimeyden kuvauksia, joiden tarkoitus on herättää pelkoa. Vaikka niissä ei näy mitään, ne raottavat ovea johonkin pelottavaan paikkaan. --- Ja vaikka videot ovat täydellisen äänettömiä, kyllä niihin liittyy ääni. Se syntyy katsojien hämmennyksestä, kaikesta ihmetyksestä ja keskustelusta, jonka videot saavat aikaan. Epäuskoisista pahoinvoinnin ja säikähdyksen äänistä, joita pääsee ilmoille, kun katsoo videota, jossa potkitaan.
(Tuntuu muodostuneen jo tavaksi, etten muista sivunumeroita....) 

---

Suomalaistaustainen Lia työskentelee Studiossa, jota voisi kai kuvata jonkinlaiseksi nykyaikaiseksi salapoliisitoimistoksi. Studion porukka on melko värikästä, ja Lia on ryhmän uusin tulokas. Studio ottaa tutkittavakseen tapauksen, jossa suosittu radiotoimittaja on joutunut syytetyksi alaikäiseen tyttöön sekaantumisesta. Mari ei näet usko, että mies on oikeasti tehnyt sitä, mistä häntä syytetään. 

Samaan aikaan erinäisten ihmisten YouTube-käyttäjätilejä hakkeroidaan, ja niille lisätään mustia, äänettömiä videoita. Vaikka videoilla ei näyt mitään, ne aiheuttavat ihmisissä huolestuneisuutta ja ahdistusta. Tuntuu, kuin saisi viestejä suoraan paholaiselta. Videot herättävät luonnollisestikin median huomion, mutta Studiota ne eivät aluksi erityisesti kiinnosta. Vasta, kun videoiden tilalle aletaan lisätä raakoja videoita ihmisten potkimisesta, Studio kiinnostuu tapauksesta. Etenkin, kun alkaa vaikuttaa siltä, että videoiden tekijä haluaa hyökätä nimen omaan homoja vastaan. 

Tapausta selvitellessä Studio kokee myös järkyttävän vastoinkäymisen. Jotain sellaista, mitä ei halua uskoa todeksi. Tapahtumien jälkimainingeissa Lia pääsee myös lähemmäs etäistä ja yksityisyydelleen tarkat rajat vetävää Maria, ja alkaa ymmärtää paremmin, miksi nainen on sellainen kuin on. 

--- 

Tätä kirjaa lukiessa unohdin totaalisesti kirjoittaa siitä muistiinpanoja ylös, joten en muista kirjan tapahtumia enää aivan hirvittävän selkeästi. Pyydän siis anteeksi, jos tästä arvostelusta tulee hieman vajavainen... 

En ole lukenut sarjan avausosaa, Vilpittömästi sinun, mutta se ei juurikaan lukemista haitannut. Asioita valotettiin kirjan alussa sen verran hyvin, että pääsin kyllä kärryille siitä mitä oli meneillään. Suoraan sanottuna kirja ei houkutellut avausosan lukemiseen, ja saattaakin hyvin olla, että se jää kohdallani lukematta. Saattaa tietysti johtua lukemisjärjestyksestäkin, aloitusosa olisi saattanut kiinnostaa minua enemmän, jos en olisi lukenut tätä ensin. Miten sitten päädyin toiseen osaan, enkä siihen ensimmäiseen? Puhtaasti tarttumalla kirjaan kirjastossa ja kiinnostumalla sen takakannen tekstistä. YouTube-tilien hakkerointu mustien videoiden lisäämiseksi herätti kiinnostukseni siinä määrin, että halusin lainata kirjan heti, enkä malttanut lukea ensimmäistä osaa ensin. Etenkin, kun sitä ei edes kirjastossa ollut paikalla sillä hetkellä. 

Tarina alkaa radiotoimittajan ongelmien ratkomisella, mikä tuntui omasta mielestäni jokseenkin irralliselta. Takakannen perusteella osasin odottaa mihin suuntaan tapahtumat lähtisivät, enkä oikein tiennyt, miten kyseinen radiotoimittaja siihen liittyi. Ja lopulta sitten selvisi, että ei hän liittynytkään, vaan tämä oli täysin irrallinen sivujuoni. Ja mielestäni aika hämmentävä sellainen. Koko radiojuontaja unohdettiin kirjan keskiosaksi täysin, ja kun häneen kirjan lopulla palattiin, sain hetken muistella, kuka koko tyyppi edes oli. Joten kyllä, tämä sivujuoni tuntui jotenkin oudolta ja tarpeettomalta. 

Kun aloin hahmotella tätä arvostelua, huomasin ydinsanani olevan epäuskottavuus. Käytin sitä useassa kohdassa, vaikken kirjaa lukiessa ollutkaan kiinnittänyt moiseen erityisempää huomiota. Epäuskottavia asioita oli mielestäni kaksi, ja näihin haluankin pureutua vähän lähemmin: 

Studio tuntui jotenkin vähän utopistiselta kokoonpanolta. Rahaa on vaikka millä mitalla, ja kaikki tuntuu onnistuvan. Studio kohtaa tarinan aikana kyllä varsin pahoja vastoinkäymisiäkin, mutta mielestäni sekään ei horjuta tätä täydellistä vaikutelmaa kovin paljoa. Studio on ideana kiinnostava, ja luin siitä mielelläni, mutta minun on vaikea kuvitella tällaista tapahtumassa oikeasti, kirjan sivujen ulkopuolella. Siksi suhtautumiseni Studioon oli hieman ristiriitainen. 

Sitten Mari hahmona... Mari tuntuu kirjan alussa kylmältä ja epärealistisen kovalta, luotaantyöntävältä. Kirjan alussa en siis voi sanoa Marista pitäneeni. Marin menneisyyttä kuitenkin valotetaan tarinan edetessä, ja se oli hyvin kiinnostavaa luettavaa. Sympatiani Mari kyllä sai puolelleen, mutta hahmon uskottavuutta tämäkään ei silmissäni oikein nostanut. Lisäksi Mari reagoi todella voimakkaasti Studion kohtaamaan kriisiin, mikä on mielestäni täysin ristiriitaista kaiken muun hänestä tietämäni kanssa. Muistelen, että jossain kohdassa kirjaa sanottiin, että Marin menneisyys valottaa hänen suhtautumistaan vaikeisiin asioihin. Minulle jäi kuitenkin lopulta avoimeksi, miten hänen menneisyytensä olisi pitänyt asiaa valottaa. (Sikäli kuin kirjassa siis todella sanottiin niin, enkä vain muistele omiani...) Kaiken kaikkiaan Marin hahmo oli minun mielestäni jokseenkin epäuskottava. 

Kirja tuntui kummallisen pinnalliselta. Aiheet olivat ajankohtaisia ja pelottaviakin, sellaisia jotka koen hyvin helposti ahdistaviksi. Silti en tätä kirjaa lukiessa ahdistunut ollenkaan. En nyt sano, että ahdistuminen olisi mitenkään mukava tunne tietenkään :D Mutta se, etten ahdistunut yleensä ahdistaviksi kokemistani aiheista, kertoo mielestäni kirjan pinnallisuudesta. Jotenkin tuntui, että minun ja kirjan tapahtumien välissä oli jonkinlainen verho. Tapahtumat eivät tulleet kovin lähelle. Siksi esimerkiksi Studion väen voimakas reagoiminen potkimisvideoihin tuntui liioitellulta, vaikka tiedänkin, ettei se ollut. Reagoisin itse varmasti samalla tavalla, ehkä voimakkaamminkin. Silti sen lukeminen kirjan sivuilta ei tuntunut aivan täysin uskottavalta, en osannut samaistua siihen. 

Kirjassa riehuva sarjamurhaaja oli ehdottomasti kiinnostava, ja luin innolla eteenpäin saadakseni tietää mitä sillä saralla seuraavaksi tapahtuu. Murhaaja on äärettömän kiihkeä fani, itse asiassa liiankin kiihkeä. Hänen fanituksensa menee pahasti ylitse, mikä kulminoituu hänen suorittaminaan murhina. Tämä aihe oli kiinnostava, koska fanius on helposti pakkomielteeksi muodostuva asia joidenkin kohdalla. Ikävä kyllä en murhaajan fanituksen kohteesta ihan kauhean paljoa tiedä, joten sikäli en ehkä saanut tästä ihan niin paljon irti kuin olisin voinut. Esimerkiksi jostain omasta fanituksen kohteesta tällaisen tarinan lukeminen tulisi varmaan vielä enemmän iholle. Näinkin nämä murhat olivat kyllä todella kiinnostavia, etenkin yhdistettynä YouTubeen ja mediaan muutenkin. 

Tarinan loppu jäi aika latteaksi. Olisin halunut tietää enemmän siitä, mitä murhaajan kynsistä selvinneille uhreille lopulta tapahtui, mutta siitä ei kerrottu juuri mitään. Tämä harmitti kovasti, ja siksi olin kirjan loppuun jokseenkin pettynyt. Tavallaan tuntui, kuin tarina olisi ehkä loppunut vähän kesken. Sarjalle tosin on tulossa jatkoakin, joten eihän sitä voi tietää, josko tähän vielä myöhemmin palataan... Ikävä kyllä pidän sitä melko epätodennäköisenä. 

Kirjan hahmot jäivät vähän etäisiksi, en oikein kiintynyt kehenkään. Lempihahmoni oli kuitenkin ehdottomasti Marin isoäiti, ihastuttavan suoranainen nainen! Hänestä olisin voinut lukea vaikka kuinka paljon :D 

Luultavasti näin arvostelun lopuksi vaikuttaa siltä, etten pitänyt Sysipimeästä. Se ei kuitenkaan ole totta, vaan minulla oli oikein mukavaa kirjaa lukiessa. Tämä kirja tuli luettua myös aika nopeasti, oli tarina sen verran kiinnostava. Tunteeni kirjaa kohtaan näin jälkikäteen ovat jokseenkin hämmentyneet. Pidin kirjasta todella paljon, mutta silti siinä oli mieltäni häiritseviä ja epäuskottavia elementtejä suhteellisen paljon. Turhien sivujuonien karsimisella ja epäuskottavuuksien hiomisella tästä tarinasta olisi varmasti voinut saada aikaiseksi kirjan, jota olisin suorastaan rakastanut. Hyvin todennäköisesti luen sarjan seuraavankin osan, ja pidän kiihkeästi peukkuja seuraavan osan uskottavuuden suhteen! 

---
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Englanti 

3/5

Ursula Poznanski - Vii5i

Ursula Poznanski - Vii5i
Atena, 2013
s. 421
Alkuteos: Fünf, 2012 
Suomentaja: Anne Mäkelä 

Onneksi olkoon, löysit kätkön! 
Tämä rasia on osa eräänlaista peliä, nykyaikaista satelliittipaikannuseen perustuvaa aarteenmetsästystä. Jos löysit rasian sattumalta, peli on nyt sinun osaltasi ohi. Sulje rasia heti ja laita se takaisin samaan paikkaan, josta sen otitkin. Niin on parasta sinun kannaltasi, usko pois. 

(Hitsi, en muista sivua enää.)

---

Lehmälaitumelta kallion juurelta löydetään naisen ruumis, jonka jalkapohjiin on tatuoitu koordinaatit. Nämä koordinaatit johdattavat rikoskomisariot Beatrice Kasparyn ja Florin Wenningerin keskelle metsää, tilanteeseen jossa he eivät oikein tiedä mitä odottaa. Kukaan ei todellakaan osaa odottaa sitä, mitä koordinaateista lopulta löytyy... Pakasterasiassa on tyhjiömuoviin pakattu irtileikattu käsi ja vihjeet seuraavien koordinaattien löytämiseksi. Tästä alkaa jahti, joka tuo esiin lisää pakasterasioihin pakattuja ruumiinosia, ja jossa vihjeet käyvät vain vaikeammiksi ja vaikeammiksi. Murhaaja tuntuu koko ajan olevan askelen etsijöitä edellä, ja johdattelevan näitä haluaaminsa suuntiin. Etsintöjen aikana Beatrice alkaa tuntea omankin olonsa uhatuksi... 

Karmivan geokätkömurhaajan etsimisen ohella Beatrice kamppailee raskaan henkilökohtaisen tilanteen kanssa. Takana on kipeä ero, jota entinen mies ei Beatricen yrityksistä huolimatta todellakaan tee helpoksi. Tilanteen keskellä ovat myös Beatricen kaksi lasta, ja nainen joutuu vakavasti miettimään myös onnistuuko työn ja perhe-elämän tasapainottaminen niin hyvin kuin hän on uskonut. 

---

Tunteeni tämän kirjan suhteen ovat hieman ristiriitaiset... Toisaalta kirjassa oli monia elementtejä, jotka yleensä itseäni ärsyttävät. Toisaalta juoni oli kuitenkin kiinnostava ja hyvin rakennettu. Voisin kuitenkin aloittaa kirjan puimisen sen (mielestäni) negatiivisista puolista. Mielestäni päähenkilö Beatrice oli jokseenkin ärsyttävä, vaikka en oikein osaa nimetä mitään yksittäisiä piirteitä jotka naisessa ärsyttivät. Olen huomannut että minulla on usein tämä ongelma dekkareiden kanssa... Muuten pidän dekkareista, mutta kovin harvoissa niistä tuntuu olevan mielestäni kivoja päähenkilöitä :D 

Eniten Beatricessa ehkä ärsytti hänen menneisyytensä jalustalle nostaminen. Salamyhkäisyydessä ei kirjoissa ole mielestäni mitään pahaa, mutta sen voi toteuttaa oikein tai väärin. Ja mielestäni se oli tässä kirjassa toteutettu väärin. Jotkut kirjailijat sortuvat siihen, että pyrkiessään saamaan lukijoiden uteliaisuuden heräämään, he vihjailevat liian monta kertaa jonkin tietyn mysteerin suuntaan. Tätä kirjassa tehtiin paljon Beatricen menneisyydestä puhuttaessa, ja itseäni se alkoi aika nopeasti ärsyttää... Niin että kun mysteeri lopulta selvisi, itseäni ärsytti niin paljon, etten oikeastaan enää edes välittänyt saada tietää. Olen muistaakseni valittanut tästä jonkun toisenkin kirjan kohdalla, joten tarkkasilmäiset ovatkin jo saattaneet huomata tämän "asenneongelmani"... :D

Kirjan alkuosasa tarina eteni hyvin hitaasti, ja minun makuuni keskityttiin vähän liikaa Beatricen yksityiselämään. Itse pidän sellaisista dekkareista, jotka keskittyvät enemmän itse rikokseen ja sen ratkaisuun. Tietysti tämä on ehkä realistisempaa, koska eihän etsivien elämä ikinä pyöri pelkästään rikosten ympärillä, mutta minua ei yhtään haittaa, jos työpäivien ulkopuolisen ajan yli hypätään :D Kirjan lukeminen olikin alkupuolella mielestäni aika tylsää, koska juurikaan mitään ei tapahtunut. En oikeastaan muista kirjan alkuosasta juurikaan muuta kuin sen, että Beatrice joi silmiinpistävän paljon viiniä. 

Myös suomentajan ratkaisut tuntuivat joissain kohdissa omasta mielestäni hieman omituisilta. En itsekään mikään kielioppivelho ole, mutta parissa kohdassa oli niin outoja ratkaisuja, että ne pistivät silmääni. Parhaiten mieleen jäi lause "he istuivat tuossa, johon te nyt valaisette". En tiedä johtuuko se vain omasta korvastani, mutta "johon"-sana särähti mielestäni pahasti. Muistan kerran tai kaksi aikaisemminkin bonganneeni tekstistä vastaavanlaisia mielestäni outoja sanavalintoja, mutta en ikävä kyllä enää niitä kirjaa selatessani onnistunut löytämään. 

Sitten sellainen asia, jota en oikein osaa sijoittaa hyvien enkä huonojen asioiden puolelle, vaan se kelluu siinä välissä. Vaikka kirjan juoni olikin äärettömän kiinnostava, en voinut pitää sitä erityisen yllättävänä. Takakannessa kyllä luvattiin kirjan "yllättävän jokaisella käänteellään", mutta itse en kirjaa lukiessa muista yllättyneeni kertaakaan kovin paljoa. Tuntui, kuin olisin ollut koko ajan askeleen tapahtumien edellä. Ja mainittakoon, että tätä tapahtuu itselleni todella harvoin! Tykkään kyllä yrittää yhdistellä palasia ja arvella mitä mahtaa tapahtua, mutta yleensä arvailuni menevät aivan metsään. Ja sitten ratkaisun paljastuessa mietin, että no olisihan tämä nyt pitänyt tuosta ja tuosta asiasta tajuta. :D Tämän kirjan kohdalla osasin kuitenkin helposti yhdistellä pisteet oikein, eivätkä käänteet siksi onnistuneet yllättämään. Loppuratkaisuun päästessä mielessäni oli vain muutama asia, joihin kaipasin selvennystä, mutta suurimmaksi osaksi olin ostannut jo päätellä asiat itse. Dekkareita lukiessa pidän siitä, että en osaa yhdistellä palasia oikein, vaan loppuratkaisu pääsee yllättämään. Toisaalta tavallaan sekin oli ihan mukavaa, että vihjeet pistetään lukijan nähtäville, ja niistä voi päätellä kuvion itse. Siksi en oikein osaakaan sijoittaa tätä hyviin enkä huonoihin puoliin.

Ja sitten hyviin puoliin, joita tietysti niitäkin kirjasta löytyy. Vaikka tarina alussa etenikin hyvin hitaasti, paransi se vauhtiaan huomattavasti loppua kohden. Jossakin puolivälin jälkeen itseänikin alkoi enemmän kiinnostaa, ja lukutahti vähintäänkin tuplaantui sen myötä. Etenkin loppuosa oli hyvin jännittävä, kuten dekkareissa on yleensä tapana, eikä siinä vaiheessa tehnyt mieli lopettaa lukemista ennen viimeistä sivua. 

Juoni oli hyvin taitavasti rakennettu ja kiinnostava, vaikka yllätysmomenttia sillä ei kauheasti ollutkaan. Pidän dekkareista, joissa ei ole vain jotain perus murhaa selvitettävänä, koska niitä on tämän tyylilajin ystävänä tullut luettua niin paljon. Siksi näin monimutkainen ja ajatuksella luotu juoni kohotti silmissäni kirjan arvosanaa paljon. Nautinkin kirjan lukemisesta pääasiassa siksi, että selvitettävä rikos oli todella kiinnstava ja ainutlaatuinen. Langat saatiin myös lopussa sidottua hyvin yhteen, eikä mieleeni jäänyt kysymysmerkkejä minkään yksityiskohdan syhteen. Geokätköilyn käyttäminen osana dekkarin juonta oli mielestäni todella hyvä idea, ja kirja oli sekä opettavainen että kiinnostusta herättävä tämän asian osalta. 

Vasta seuraavana päivänä kirjan lukemisesta tajusin, miten nerokas kirjan nimi oikeastaan olikaan, kahdellakin tavalla... Kirjaa lukiessa se ei jostain syystä itselleni valjennut, vaan vasta kun kirjoitin kirjan nimen luettujen kirjojen listaani. Jossain vaiheessa lukemista kyllä mietin, mistä kirja on hieman oudon nimensä saanut, mutta sitten unohdin koko asian. Tästäkin siis ehdottomasti plussaa, koska oivalluksen hetki oli itselleni jotenkin niin herkullinen! 

Oma lempihenkilöni kirjassa oli aika pienessä roolissa ollut Stefan. Jotenkin hyvin sympaattinen ja helposti samaistuttava hahmo, ja mielestäni se oli jotenkin söpöä, miten helposti Stefan tuntui kaikesta innostuvan. Stefan vaikutti sellaiselta tyypiltä, josta varmasti pitäisin oikeassakin elämässä :) 

--- 

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Itävalta 

3/5

Blaine Harden - Leiri 14

Blaine Harden - Leiri 14 
Gummerus, 2012
s. 195
Alkuteos: Escape from Camp 14, 2012
Suomentaja: Ruth Jakobson

Mukavan entisen elämän ja lannistavan uuden elämän vastakohtaisuus järkytti muualta tuotuja niin paljon, ettei monikaan löytänyt elämänhalua tai saanut pidettyä sitä yllä. Leirillä syntyneillä oli puolellaan se kieroutunut etu, ettei heillä ollut minkäänlaisia odotuksia. 
Siksi Shin ei kaikessa surkeudessaan koskaan vajonnut täyteen epätoivoon. Hänellä ei ollut toivoa menetettävänä, ei menneisyyttä murehdittavana, ei omanarvontuntoa vaalittavana. Hänestä ei ollut alentavaa nuoleskella keitontähteitä lattialta. Häntä ei hävettänyt anoa vartijalta anteeksi. Hänen omaatuntoaan ei kolkuttanut ystävän kavaltaminen ruokapalkkiosta. Ne olivat vain selviytymistaitoja, eivät syitä itsemurhan tekemiseen.

Varoitus! Nyt on luvassa tulossa luultavasti hyvin tunnepohjaista tekstiä josta varmasti on kaikki analyyttisyys harvinaisen kaukana, aihe on itselleni sen verran tärkeä :D

---

Shin Dong-hyuk syntyi vuonna 1982 Pohjois-Korean vankileirillä numero 14. Pohjois-Korean valtio ei myönnä näiden leirien olevan edes olemassa, ja niistä paljolti tiedetäänkin satellikuvien sekä maasta paenneiden loikkareiden ansiosta. Leirejä on monia ja niiden tarkoitus vaihtelee hieman sen mukaan millaisia vankeja niillä elää. Leiri 14, Shinin synnyinpaikka, on tarkoitettu poliittisille vangeille, joiden rikokset ovat valtion silmissä sovittamattoman vakavia. Sieltä ei koskaan pääse pois, vaan tuomio on elinkautinen. Elämä vankileireillä on epäinhimillistä ja hirveää, ihmisarvosta ei ole tietoakaan. Shin joutui todistamaan ensimmäistä teloitustaan ollessaan vain nelivuotias. Pojan ollessa kuusivuotias opettaja hakkasi karttakepillä yhden hänen luokkatoverinsa hengiltä, eikä tällaiseen tottunut Shin pitänyt sitä mitenkään erikoisena. 

14-vuotiaana Shin todisti äitinsä ja isoveljensä teloitusta, eikä tuohon aikaan osannut olla edes pahoillaan perheenjäsentensä kuolemasta. Hän oli vain vihainen äidilleen, joka oli yrittänyt pakoa ja siten vaarantanut Shininkin hengen. Shinin mielestä hänen äitinsä ja veljensä ansaitsivat kohtalonsa. Muutenkaan Shinillä ei juurikaan ollut tunnesidettä perheenjäseniinsä, vaan hän kuvaili lapsesta asti pitäneensä äitiäänkin vain kilpailijana ruuasta. 

Vankileirien ulkopuolella Pohjois-Korean valtio aloittaa kansalaistensa aivopesemisen jo varhain häikäilemättömällä propangalla. Jo lapsille opetetaan maata johtavan Kim-dynastian ylivertaisuutta, ylistetään dynastian "isällistä huolenpitoa" ja kerrotaan, että muualla maailmassa asiat ovat paljon huonommin. Koska Shin syntyi elinkautisvangeille tarkoitetulla leirillä, jolta hänen ei ollut koskaan tarkoitus päästä pois, ei häntä vaivauduttu aivopesemään tällä propangalla. Leiri 14:n lapset eivät olleet sellaisen vaivannäön arvoisia, vaan Shin hädin tuskin tiesi mitään maan johtajista tai Kim-dynastiasta. Muutenkaan Shin ei tiennyt ulkomaailmasta paljoakaan, eihän hän sillä tiedolla olisi leirillä mitään tehnyt. Oikeastaan Shin ei kunnolla edes tajunnut, että korkeajänniteaidan takana mitään muuta maailmaa onkaan. Shin ei tiennyt muiden valtioiden olemassaolosta, ei ollut koskaan kuullut Jumalasta, eikä tiennyt mitä "rakkaus" tai "anteeksianto" tarkoittivat. 

Myöhemmin Shinistä tuli tiettävästi ainoa ihminen, joka on koskaan päässyt pakenemaan Leiri 14:ltä.

---

Kuten ehkä jo tässä vaiheessa arvata saattaa, kirja oli hyvin rankkaa luettavaa. Olen ennekin lukenut kirjoja Pohjois-Koreasta ja tiedän siten maan tilanteesta kohtalaisen paljon. Silti aihe onnistuu joka kerta hirvittämään ja luikertelemaan ihon alle fyysisesti tuntuvana ahdistuksen möykkynä. Ja ihan hyvä niin, koska epäilisin hyvin vahvasti omaa inhimillisyyttäni, jos voisin lukea tällaisia tarinoita niistä järkyttymättä. Tapahtumat ovat niin hirveän julmia ja kaukana mistään itse koskaan kokemastani, että niitä on lukiessa vaikea edes uskoa todeksi. Jouduin hokemaan lukiessani tapahtumien olevan totta eikä fiktiota, etten alkaisi vahingossa suhtautua tarinaan fiktiona. Ja siitä huolimatta asioita on vaikea käsittää. Jos itselleni sietämätöntä kipua kuvastaa oven väliin jäämisen seurauksena puolittain irronnut kynsi, niin miten voisin ymmärtää, miltä tuntuu avotulen yllä polttaminen tai sormen katkaiseminen? Aivan, en mitenkään. 

Muihin aiemmin lukemiini Pohjois-Koreaa käsitteleviin teksteihin erona tässä kirjassa oli se, että Shin syntyi vankileirillä. Olen ennekin lukenut kuvauksia elämästä vankileireillä, mutta hahmot ovat joutuneet leireille pääsääntöisesti vasta aikuisina. Heillä on ollut jonkinlainen käsitys ulkomaailmasta ja paremmasta elämästä. Shinin tarinassa itseäni järkyttikin ehkä eniten se, että hän ei tiennyt mistään paremmasta. Hänelle ei ollut olemassa mitään muuta todellisuutta, kuin se jonka keskellä hän joutui leirillä elämään. Hänelle pahoinpitelyt, teloitukset ja jatkuva pelko olivat osa aivan normaalia, jokapäivästä elämää. Eikä Shin ollut tehnyt yhtään mitään kärsiäkseen tällaisen kohtalon. Tietenkään vankileirille joutuminen ei ole kenellekään oikein tai ansaittua, mutta Shin oli yksinkertaisesti vain syntynyt väärien ihmisten lapseksi. Hänellä ei ikinä ollut edes mahdollisuutta vaikuttaa asioihin, ja se tuntuu jotenkin aivan hirvittävän väärältä. Kaiken tämän muun vääryyden keskellä. 

Toinen asia joka mielestäni oli erityisen kieroutunut (vankileirinkin mittapuulla) oli se, että itsemurha on Pohjois-Koreassa kielletty laissa. Ensin ihmiet alistetaan elämään oloissa, joihin kukaan ei varmasti vapaaehtoisesti haluaisi ja joissa elämänhalun ylläpitäminen on varmasti vaikeaa. Ja sitten heitä vielä lailla kielletään tappamasta itseään. Tietenkään itsensä tappanutta ei enää voida teostaan rangaista, mutta hänen perhettään voidaan. Ja mikä tähän kieltoon on syynä? Se, että valtio katsoo itsemurhan olevan yritys vapautua valtion ehdottomasta vallasta. Jotenkin tämä oli mielestäni erityisen sairasta, vaikken itsemurhan missään oloissa kannatakaan. Tämä vain mielestäni oli hyvä esimerkki siitä, miten Pohjois-Korean valtio yrittää riistää asukkailtaan aivan kaiken itsemääräämisoikeuden. 

Huh, tulipahan vuodatettua. En yleensäkään ole kovin syvällinen tai osaa analysoida lukemaani juurikaan, mutta tuntuu, että tästä tekstistä puuttuu se vähäinenkin analysoiminen mihin ehkä kykenen :D Ihmisoikeudet ja juuri Pohjois-Korean sietämätön tilanne vain ovat itselleni hyvin tärkeä aihe. Jotenkin tällaisia kirjoja lukiessa tulee aina niin toivoton olo, kun itse tällaisiin asioihin ei voi vaikuttaa oikeastaan mitenkään... Mutta Shinin tarina osoitti mielestäni ehdottomasti myös toiveikkuutta! 

Vaikka siis tiedämme, että lyhyellä aikavälillä vetoomuksilla on hyvin vähän vaikutusta, kehotan kaikkia silti niitä allekirjoittamaan. -- Kirjoittaessamme ja allekirjoittaessamme vetoomuksia nimillämme me todistamme tietävämme julmuuksista ja julistamme, että ne ovat väärin. Tällä on merkitystä sekä oman ihmisyytemme ylläpitämiselle että viestinä tulevaisuuden maailmalle. Me tiesimme, me yritimme. Me teimme parhaamme.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Pohjois-Korea 

Arvosana: 4/5

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Sielut kulkevat sateessa
Atena, 2013
s. 550

Heti aluksi haluan sanoa, etten tiedä osaanko kirjoittaa tästä kirjasta vahingossa spoilaamatta jotain. Joten jos olet varma, ettet vahingossakaan halua saada tietää mitään kirjan juonesta, ei tätä tekstiä ehkä kannata lukea. Varmuuden vuoksi.

"Haluaisinpa nähdä ne uutiset, joissa kaikkien uskontokuntien johtajat ilmoittaisivat yksissä tuumin, että hei, anteeksi mutta unohtakaa sittenkin se, mitä olemme aiemmin sanoneet, Jumala onkin kuulemma lähtenyt ja jättänyt meidät yksin universumiin."

"Taivaassa kuitenkin on jokin jumalaa muistuttava entiteetti, joka kuulee rukoukset ja toisinaan vastaakin niihin. Omalla tavallaan. Ja näyttää siltä, että se on kiinnostunut meistä. Tai paremmenkin sielullisesta aineksestamme."

Kirjan päähenkilö on nelikymppinen Judit, joka eräänä päivänä tajuaa, ettei ole saanut elämältä juuri mitään mistä on haaveillut. Liitto aviomiehen Niilon kanssa on muuttunut lähinnä kohteliaan toverilliseksi ja välit ainoan tyttären kanssa ovat viileät. Kotitalon katto vuotaa ja työpaikalla on sisäilmaongelmia. Eikä Judit ole päässyt matkustelemaan maailmallekaan, vaikka on siitä lapsesta asti unelmoinut. Judit päättääkin tehdä totaalisen remontin elämälleen. Ja kuin tilauksesta Martalla, Juditin parhaalla ystävällä ja monikansallisen hoitoalan yrityksen Suomen-osaston johtajalla, on tarjota Juditille töitä. Nainen ei kauaa epäröi, vaan pakkaa tavaransa ja muuttaa uuden työpaikkansa F-Remediumin tarjoamaan työsuhdeasuntoon Helsinkiin.

Kaikki ei kuitenkaan mene aivan niin kuin Judit oli ajatellut. Pian muutettuaan Judit saa kuulla kummipoikansa olevan vakavasti sairas ja antaa Martalle, pojan äidille, lupauksen jonka pitäminen tuntuu kovin vaikealta. F-Remediumilla palkka ja työolot ovat loistavat, mutta firmassa tuntuu olevan jotain hämärää tekeillä. Ja eräänä päivänä kotimatkalla Judit tuntee selkeästi jonkun seuraavan itseään... Kun Judit saa hoidettavakseen maailmankuulun julkkisateistin Leo Moreaun ei mikään enää tule palaamaan ennalleen...

Kun huomasin Pasi Ilmari Jääskeläiseltä ilmestyneen uuden teoksen, piti se pistää heti kirjastoon varaukseen. Mulla oli jo silloin Harjukaupungin salakäytävät lainassa, ja oli tarkoituksena lukea se ennen uusimman kirjan aloittamista. Sitten sainkin varaukseni kirjastosta nopeammin kuin olin odottanut, ja tietysti taas sorruin aloittamaan kirjan heti sen haettuani. Joten Harjukaupungin salakäytävät saa odottaa vielä vähän pidempään, mutta enköhän senkin tässä lähiaikoina lue! :) Pidin Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta-esikoisteoksesta hyvin paljon, joten odotukset tämänkin kirjan suhteen olivat hyvin korkealla. Ja ilokseni voin sanoa, että kirja ei missään nimessä pettänyt odotuksiani!

Tarinassa päästiin aika lailla suoraan asiaan, alussa ei ollut mitään turhia tai liian pitkäksi venytettyjä jorinoita. Joidenkin kirjojen kohdalla tuntuu, että alkutilannetta selitellään hiukan liikaa, ja teksti tuntuu junnaavalta ennen kuin varsinaisesti päästään edes asiaan. Tämä kirja ei kuitenkaan siihen sortunut, vaan asioista oli kerrottu juuri sopivasti: liioittelematta, mutta jättämättä mitään olennaista poiskaan. Pidin myös siitä, ettei hahmoja ollut yritetty kuvata liian täydellisiksi, vaan nämä tuntuivat inhimillisiltä ja helposti samaistuttavilta.

Tekstin seassa olevat sivuhuomautukset hämmensivät minua aluksi paljonkin. Mietin, miksi kirjailija on lisännyt omia mielipiteitään ja ajatuksiaan hahmoista tarinan sekaan, aivan kuin ei itse voisi vaikuttaa hahmojesa tekoihin tai tapahtumien kulkuun. Ajattelin, että ehkä kirjailija oli näin yrittänyt saada lukijat pohtimaan hahmojen motiiveja syvällisemmin. Tarinan edetessä totuin näihin sivuhuomautuksiin, mutta edelleen ne tuntuivat aika omituisilta. Mietin jopa, että saattaisin pitää kirjasta enemmän, jos jättäisin sivuhuomautukset kokonaan lukematta. Ennen kuin sitten lopulta tajusin sivuhuomautusten tarkoituksen, ja tajusin olleeni totaalisen väärässä... Lopulta tunteeni sivuhuomautuksia kohtaan olivat hieman ristiriitaiset, mutta uskon, että niistä saisi toisella lukukerralla paljon enemmän irti. (+ Olen näköjään kirjoittanut omiin muistiinpanoihini, että sivuhuomautusten alussa ja lopussa olevat koukerot "näyttävät riemastuttavasti viiksiltä", mikä on kyllä totta :D)

Jääskeläisen tapaan kirja oli hyvin syvällinen. Paikoittain piti pysähtyä hetkeksi kesken lukemisen tuijottamaan seinää ja pohtimaan asioita tarkemmin. Olen kuitenkin itse vähän kärsimätön lukija enkä malta kesken lukemisen kauhean tiiviisti pysähdellä miettimään. Symboliikastakin puhuttiin kirjassa paljon, vaikka ikäväkseni joudun myöntämään, etten siitä itse juuri mitään ymmärrä. Kuitenkin uskon, että symboliikkaa löytyy kirjasta paljon. Joku syvällisemmin asioita miettivä ja ymmärtävä tyyppi saattaisikin saada kirjasta vielä enemmän irti kuin minä.

Itse koen uskontoa käsittelevät asiat helposti ahdistavina, ja kirja olisikin saattanut jäädä lainaamatta, jos olisin varaushetkellä tiennyt mitä kirjassa käsitellään. En kuitenkaan silloin tiennyt kirjasta mitään muuta kuin sen, että haluan lukea Jääskeläisen uuden teoksen. Eikä kirja niin ahdistava ollutkaan kuin aluksi pelkäsin, vaikka siinä synkkiä asioita käsiteltiinkin. Ja synkkien aiheiden seasta löytyi myös ihanaa, täysin omaan makuuni istuvaa huumoria. Etenkin dialogien musta huumori sai jopa hörähtelemään ääneen, olenhan aina ollut suuri mustan huumorin ystävä.

Itseäni huvittaneena yksitoiskohtana mainittakoon Leo Moreaun keräilykohde, kumiankat. Kumiankoista oli muodostunut Moreaulle suorastaan jonkinlainen käyntikortti. Itseäni tämä kiehtoi ja hihityttikin osittain siksi, että ankka sattuu olemaan lempieläimeni ja keräilen itsekin kaikenlaista ankkoihin liittyvää. Myös kumiankkoja. Siksi tästä Moreaun harrastuksesta oli mielestäni kiinnostavaa lukea.

Sekin lämmitti mieltä, että omistusteksti oli kirjabloggaajille suunattu :)

Lempihahmoni taisi olla hiljainen ja omiin oloihinsa vetäytyvä, elinvimansa kirjoista ammentava Nomi. Jo naisen ensinäyttäytyminen sai minut kiinnostumaan hänestä, ja mitä enemmän sain tietää sitä enemmän Nomista pidin. Jollain vähän karmivalla tavalla Nomi oli mielestäni hyvin kiehtova hahmo.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Suomi
4/5

Leah Chishugi - Pitkä matka paratiisiin

Leah Chishugi - Pitkä matka paratiisiin 
Like, 2012
S. 356
Alkuteos: A Long Way From Paradise, 2010 
Suomentaja: Anu Nyyssönen

Ei kai Jumala olisi antanut minulle lasta vain ottaakseen hänet pois niin nopeasti, vakuutin itselleni. Me kaikki uskoimme, että tuona päivänä Jumala lähti Ruandasta. Monen ruandalaisen mielestä kesti hyvin kauan ennen kuin Hän jälleen palasi. 
- Kuoleman henki oli kaikkialla: olimme elossa mutta elimme kuoleman maassa. Olin varma, että kuulin kuolleiden sielujen valituksen.

Leah on ruandalainen tyttö, joka elää hemmoteltua ja etuoikeutettua elämää. Vanhemmat ovat varakkaita ja haluavat tarjota lapsilleen parhaan mahdollisen elämän. Vaikka lapsia on peräti kymmenen löytyy vanhemmilta aina aikaa ja kiinnostusta kaikille lapsilleen. Leah harrastaa tennistä ja tanssia, menestyy koulussa hyvin ja muutenkin kaikin puolin nauttii elämästään. Teini-ikäisenä Leah päätyy myös melkein kuin vahingossa tekemään satunnaisia mallintöitä.

Vaikka Leahin elämä onkin hemmoteltua ei hän milloinkaan ole itsekäs, vaan ennemminkin pitää muiden auttamisesta. Jo lapsena tyttö viettääkin aikaa sekä saiaalassa että läheisessä spitaalisten kylässä auttamassa huono-osaisempia ihmisiä. Auttamishalustaan huolimatta Leah on mukavuudenhaluinen ja aika sinisilmäinen, eikä esimerkiksi tiedä paljonkaan maansa poliittisesta tilanteesta. Tavallaan Leah on hyvä sulkemaan asiat mielestään ja silmistään ja keskittymään vain omaan elämäänsä.

Kun sitten vuonna 1994 presidentin lentokone ammutaan alas käynnistyy hallituksen organisoima kansanmurha, eikä Leahkaan enää voi sulkea asioita pois silmistään. Kigalin kadut peittyvät hetkessä vereen ja ruumiskasoihin. Tästä alkaa lähes sata päivää kestänyt murhenäytelmä, suoranainen teurastus, ja samalla Leahin pakomatka pois painajaismaiseksi muuttuneesta Ruandasta. Kuin ihmeen kaupalla Leah selviääkin pois kansanmurhan keskeltä, mutta pakomatka tuntuu kuitenkin jatkuvan vielä Ruandasta pakenemisen jälkeenkin. Tuntuu, ettei mikään paikka ole riittävän kaukana Ruandasta, eikä Leah enää siedä muita ruandalaisia ympärillään.

Etenkin kirjan alku oli hyvin mukaansatempaava. Tuntui, ettei Leahia voi vain hylätä keskelle kansanmurhaa ja lopettaa lukemista kesken. Huomasin paikoittain jopa jännittäväni Leahin kohtaloa, vaikka tiesinkin lukemaan ryhtyessäni hänen selviävän. Ruandasta pakenemisen jälkeen tuntui kirjan imu kuitenkin vähän laantuvan... Osaltaan tämä varmaan johtuu siitä, että kirjan alkupuoli  oli niin intensiivistä ja karmivaa luettavaa. Ruandasta pakenemisen jälkeen tunnelma muuttui niin toisenlaiseksi, ettei intensiteetti mielestäni oikein pysynyt yllä.

Vaikka kuten sanottua, Leahin pakomatka jatkui vielä Ruandan jälkeekin, eikä hän oikein osannut asettua aloilleen missään. Tavallaan tuntui kuin tarina olisi tässä vaiheessa alkanut toistaa tietynlaista kaavaa. Ylitettiin raja uuteen maahan, vietettiin maassa hetki, alettiin miettiä miten päästäisiin seuraavan rajan yli ja sitten sama uudelleen. Samalla tosin opin hyvin paljon Afrikan eri maista ja kulttuureista. En esimerkiksi tiennyt, että Afrikassa puhutaan niin hirveän montaa eri kieltä. Myös Etelä-Afrikan rasistisuus yllätti minut todella, en tiennyt tilanteen siellä olevan sellainen. Tuntui epäreilulta, että tummaihoisia alkuperäisasukkaita kohdeltiin sillä tavalla omassa maassaan meidän valkoihoisten toimesta. Kirja olikin Leahin selviytymistarinan lisäksi mielestäni monessakin suhteessa hyvin vahva poliittinen kannanotto. 

Mitä olin saavuttanut kannanotoillani? Maailma oli ilmaissut myötätuntonsa ja kääntänyt sitten selkänsä.

Vaikka kirjan aihe olikin hyvin rankka oli siinä myös paljon toiveikkuutta. Leah tapasi pakomatkallaan sekä Ruandassa että muissa Afrikan maassa paljon hyviä ja auttavaisia ihmisiä. Paikoittain huomasin kuitenkin olevani vähän epäileväinen - aina kun asiat olivat vähällä mennä lopullisesti päin mäntyä saapui jostain joku ja pelasti pulasta. En voinut olla ajattelematta sitä, minkä verran asioita oli mahdettu viihdemielessä muunnella. En haluaisi olla kyyninen, mutta paikoittain tuntui vain vähän epäuskottavalta, että aina juuri kriittisellä hetkellä joku ilmestyi auttamaan.Kokonaisuutena kirja oli hyvä, vaikka se mielestäni jakautuikin vähän kahtia kansanmurhan aikaisiin ja sen jälkeisiin tapahtumiin, ja loppupuolella lukeminen vähän tökki.

3/5

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Ruanda

Ernest Cline - Ready Player One

Ernest Cline - Ready Player One
Gummerus, 2012
S. 508
Alkuteos: Ready Player One, 2011
Suomentaja: J. Pekka Mäkelä

"Ennen kuolemaani", Anorak sanoo entistä tummemmalla äänellä, "minä loin oman pääsiäismunani ja piilotin sen suosituimpaan videopeliini OASISiin. Ensimmäinen ihminen, joka löytää pääsiäismunan, perii koko omaisuuteni."
Jälleen dramaattinen tauko.
"Muna on hyvässä piilossa. En minä jättänyt sitä minkään kiven alle lojumaan. Voisi varmaankin sanoa, että se on lukitussa kassakaapissa, joka on haudattu salaiseen huoneeseen, joka on piilotettu keskelle labyrinttia, joka sijaitsee jossakin" - hän nostaa kätensä ja koputtaa oikeaa ohimoaan - "täällä." 

On vuosi 2044, ja maailman tila on muuttunut melko huolestuttavaan suuntaan. Työttömyys, ilmastonmuutos ja nälänhätä ovat tehneet jokapäiväisestä elämästä melko kurjaa. Päähenkilö on yhdysvaltalainen Wade, joka asuu tätinsä luona parakkialueella. Täti ei kuitenkaan erityisemmin Wadesta välitä, eikä elämä naise luona ole kovinkaan hohdokasta. Miljoonien muiden ihmisten tavoin Wade pakenee kurjaa todellisuutta virtuaalimaailma OASISiin. Tuhansia planeettoja ja miljoonia pelaajia sisältävä OASIS on uskomattoman todentuntuinen virtuaalimaailma, jossa voi jopa käydä koulua ja työskennellä. Wade kuuluu Munastajiin, jotka etsivät OASISin kehittäjän luomaa pääsiäismunaa. Ennen kuolemaansa virtuaalimaailman luoja James Halliday kehitteli eräänlaisen pelin OASISin sisälle. Pelin ideana on selvittää kolme Hallidayn luomaa tehtävää ja löytää "pääsiäismuna". Tämä ei kuitenkaan ole niin helppoa kuin miltä ehkä kuulostaa, ja kirjan alussa onkin kulunut viisi vuotta Hallidayn kuolemasta, eikä kukaan ole löytänyt edes ensimmäistä tehtävää. Ainoat vihjeet ovatkin Hallidayn lähes pakkomielteinen kiinnostus 80-lukuun, ja se että tehtävät löytyvät jostain suunnattoman laajasta OASISista. 

Kun Wade sitten lähes sattumalta keksii ensimmäisen tehtävän sijaintipaikan alkaa pelin kiihkeätahtinen loppuvaihe, sekä kilpailu ylivoimaiselta tuntuvia Kuutosia vastaan. 

Tämä kirja imaisi minut mukaansa ihan täysin. Oli vaikeaa edes laskea kirjaa käsistään, koko ajan oli sellainen tunne, että jos nyt lukisi vielä yhden luvun... Enkä ole kyllä ikinä lukenut mitään kirjaa näin nopeasti, näihin yli viiteensataan sivuun taisi mennä vain kolme päivää! OASISin kuvailu oli kiehtovaa, tähän virtuaalimaailman todella pääsi sisälle itsekin. Asiat oli myös selitetty hyvin, eikä mitään kysymysmerkkejä jäänyt, vaikka jotkin "nörttikäsitteet" aluksi vieraita olivatkin. Myös 2040-luvun maailma oli kuvailtu taitavasti, paikoittain jopa hieman ahdistavasti synkistä tulevaisuudennäkymistä johtuen. Myös hahmot oli kuvailtu hyvin, ja kirjassa oli monta omasta mielestäni hyvin sympaattista hahmoa. Wade oli siitä mukava päähenkilö, ettei hän ollut millään muotoa täydellinen. Pidin siitä, että kirjassa mielestäni vähän nälvittiin nykyajan kauneusihanteita. Pakko myöntää, että itsekin hiukan nörtti olen, joten tämä nörttiyhteisön kuvailu oli muutenkin hyvin mieltälämmittävää.

Omaksi lempihahmokseni kohosi ehkäpä hieman pienemmässä roolissa oleva Shoto, joka vain oli mielestäni hyvin sympaattinen. Pidin kovasti myös Waden parhaasta kaverista Aechista, mutta lopussa tunteet tätä herraa kohtaan olivat hieman ristiriitaiset... Ristiriitaiset olivat tunteeni myös Waden virtuaali-ihastusta ja myöhemmin myös Munastaja-kilpailijaa Art3mista kohtaan... Tavallaan Art3mis oli ihan näpsäkkä hahmo, mutta suurimman osan ajasta tämä neiti vain otti päähän.

Kirjasta olisi saattanut saada vielä enemmän irti, jos olisi minua vanhempi, ja elänyt jo tuolloin 80-luvulla. Hallidayn 80-luvun kiinnostuksesta johtuen kirjassa nimittäin käsiteltiin paljon elokuvia, tv-sarjoja ja pelejä 80-luvulta. Nämäkin oli kuitenkin kaikki kuvailtu ja selitetty niin hyvin, ettei 90-luvun lapsellekaan tullut mitenkään ulkopuolinen olo :D Ennemminkin oli mukavaa oppia uutta etenkin vanhoista video- ja roolipeleistä.

Pakko sanoa, että harvoin tulee luettua näin hyvää kirjaa! Moneen kertaan sain valtavia vilunväreitä, ja jälleen hymyilin kuin mikäkin ääliö istuessani kirjastossa lukemassa. Ja kun sain kirjan loppuun, olisi tehnyt mieli aloittaa se saman tien uudelleen alusta. Luen aika harvoin kirjoja uudelleen, mutta olen aivan varma, että tämä kirja tulee luettua toisenkin kerran!

Arvosanaksi tulee siis täydet 5/5 ! :)

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Yhdysvallat

Anders de la Motte - Peli

Anders de la Motte - Peli
Otava, 2013
s. 397
Alkuteos: [geim], 2010
Suomentaja: Maija Kauhanen

Sanotaan, että silmänräpäys on nopein liike, mihin ihmiskeho pystyy. 
Se jää kuitenkin toiseksi aivojen sähköisille synapseille. 
"Ei nyt!" Se ajatus välähti hänen päässään, kun valonhohde iski häntä vasten. 
Ja omasta näkökulmastaan katsottuna hän oli aivan oikeassa. Aikaa piti olla jäljellä, yllin kyllin aikaa - hänelle oli tosiaan luvattu niin. Hän oli sentään noudattanut ohjeita tarkalleen, tehnyt juuri niin kuin oli sanottu. 

Henrik 'HP' Pettersson on aivan tavallinen nuorehko mies, vaikkakin melkoinen vetelys ihmiseksi. Pienet rikokset, töiden välttely ja jatkuva dokaaminen ovat olleet osa tämän nuorukaisen elämää jo hyvän aikaa. Eräänä krapulantäyteisenä aamuna HP löytää metrosta puhelimen, joka kutsuu hänet mukaan mystissen Peliin. HP luulee Peliä kaverinsa järjestämäksi jekuksi ja suostuu mukaan aluksi vain vitsillä, tarkoituksenaan olla mukana hetki vetääkseen itse kaveriaan nenästä ja näyttääkseen, ettei ole mikään nössö. Peli alkaa kuitenkin tarinan kehittyessä saada melko pelottavalta tuntuvia piirteitä. Ja entä miten kaikkeen liittyy nuori henkivartija Rebecca?

Sain kirjan luettua puolisen tuntia sitten, joten voi olla ettei tätä arvostelua olisi pitänyt kirjoittaa näin nopeasti... En ole ehtinyt vielä sulatella kaikkia kirjan herättämiä ajatuksia tai edes täysin tajuta mitä oikein tapahtui, mutta tuntui kuitenkin siltä, että ajatukset pitää saada mustana valkoiselle heti, ei vasta myöhemmin :D Toivottavasti en spoilaa mitään tai pilaa kenenkään lukukokemusta! Kirja nimittäin oli yllätyksiä täynnä, ja tuntuu, ettei siitä kauheasti voi kertoa paljastamatta liikaa... Moni asia tuli lukiessa täytenä yllätyksenä, aivan viimeisille sivuille asti.

Kirja oli hyvä ja Peli ajatuksena hyvin kiinnostava. Itselleni tuli ensimmäisenä mielleyhtymänä päähän jonkin aikaa sitten katsomani elokuva Rat King, jossa oli taustalla vähän samankaltainen idea. Pakko tosin myöntää, että pidin elokuvasta ehkä vähän enemmän kuin tästä kirjasta. Ja selvennettäköön nyt siis, että kirjalla ja elokuvalla ei siis ole mitään tekemistä keskenään, minusta ne vain muistuttivat vähän toisiaan. Kuitenkin takaisin kirjaan. Olin odottanut vähän toisenlaista juonenkehitystä, ja etenkin HP:n Peliltä saamat tehtävät kiinnostivat kovasti. Tässä suhteessa koin kuitenkin pienen pettymyksen, mutta tuntuu etten oikeastaan voi kirjoittaa siitä enempää spoilaamatta. HP oli hahmona paikoittain suorastaan rasittava, ja paikoittain jo pelkäsin ettei mies tajua virheitään tai ota kokemastaan opiksi ollenkaan. Kasvua ihmisenä oli kuitenkin huomattavissa molemmissa päähenkilöissä, ja se oli hyvin mukava huomata!

Vaikka kirja olikin hyvä, ei se oikein missään vaiheessa imaissut minua mukaansa. Ei ollut vaikeaa laskea kirjaa käsistä ja tehdä välillä jotain muuta, joten kirjan lukemisessa meni ehkä vähän keskivertoa enemmän aikaa. Tarinassa oli mielestäni myös joitain ristiriitoja, tai ainakin aukinaisiksi jääneitä kysymyksiä. Toisaalta en osaa täysin sanoa, johtuuko se tarinasta vai siitä, etten ole vielä ehtinyt sulatella kaikkea ja miettiä tarkemmin. Paikoittain tarina tuntui hieman sekavaltakin, mutta ihan hyvin ne langat kuitenkin aina kerättiin takaisin kokoon, ja minäkin pääsin takaisin kärryille. Lisäksi joissain kohdissa ärsytti se, että paikoista, reiteistä ja kaduista puhuttiin paljon niiden nimillä. Ruotsinkielisten nimien jäsentäminen oli itselleni vähän hankalaa, ja siksi lukeminen vähän tökki, kun piti pysähtyä tavaamaan jotain nimeä hetkeksi. Jos itse asuisi Ruotsissa ja tuntisi seutuja olisi varmaan mukavaa tunnistaa paikkoja tai osata mielessään hahmottaa jotain reittejä, mutta seutua tuntemattomalle ne olivat mielestäni turhia ja vähän turhauttavia.

Salaliittoaineksiakin kirjassa oli melkoinen ripaus, ja ne saivat kyllä miettimään asioita. Olisiko tällainen Peli todellisuudessa mahdollinen? Ja minkä verran tällaisia ratkaisemattomia rikoksia oikeasti löytyy ympäri maailmaa? Voisiko niiden takana olla jotain suurempaa? Itse en tällaisiin salaliittoteorioihin usko, mutta tykkään kyllä ajatella sellaisia ja lukea aiheesta, joten se toi ihan mukavan lisän kirjaan :) En kuitenkaan tiedä, lukisinko tätä teosta uudelleen.

Päätin siirtyä kouluarvosanoista 1-5 - arviointiin, koska tuo 4 - 10 tuntui vähän sotkuiselta. Tykkään kuitenkin jotain arvosana-asteikkoa käyttää, joten oma käytäntö on vielä hiukkasen hakusessa :D

3/5

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Ruotsi