Yann Martel - Piin elämä

Yann Martel - Piin elämä 
Tammi, 2003
s. 394
Alkuteos: Life of Pi, 2001
Suomentaja: Helene Bützow

Minun oli kesytettävä Richard Parker. Tuo väistämätön tosiasia valkeni minulle juuri silloin. Me emme olleet vastakkain vaan yhdessä. Me olimme sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti samassa veneessä. Me eläisimme - tai kuolisimme - yhdessä.
s. 210

---

Piscine "Pii" Patel on intialainen kuusitoistavuotias poika, jonka perhe päättää Intian poliittisen tilanteen vuoksi lähteä Kanadaan etsimään parempaa elämää. Lähtövalmisteluissa menee kauan, sillä perhe omistaa eläintarhan, jonka eläinten myyminen ja kuljettaminen maasta toiseen ei ole mitenkään yksinkertaista. Vuoden päivät kuluvat lähtövalmisteluita tehdessä, mutta lopulta perhe pääsee laivaan ja matkaan kohti Yhdysvaltoja, mihin myös osa eläintarhan eläimistä lähtee samalla laivalla. Matkan puolivälin jälkeen jokin menee kuitenkin kohtalokkaasti vikaan, ja laiva uppoaa.

Pii on ainoa laivalta pelastusveneeseen selviävä matkustaja, kaikki muut - myös Piin vanhemmat ja isoveli - uppoavat laivan mukana. Pii ei kuitenkaan ole pelastusveneellä yksin, vaikka niin ajoittain toivoisikin, vaan hänellä on seuranaan melkoinen joukko eläimiä. Päivien myötä matkustajamäärä karsiutuu kahteen - Pii jää yksin kolmivuotiaan bengalintiikeriuroksen, Richard Parkerin, kanssa. Ei mitään ihanteellista matkaseuraa alle kahdeksanmetrisessä pelastusveneessä... Siitä alkaa Piin uskomaton selviämistarina, jossa koetukselle joutuvat niin kärsivällisyys, rohkeus kuin kekseliäisyyskin.

---

En oikein tiedä mitä odotin, kun aloin lukea Piin elämää. Ensinnäkin kirja odotti lainaamisen jälkeen aika kauan kirjapinossani, ennen kuin aloin lukea sitä. Ehkä odotin jotain klassikkoasemaan noussutta kirjaa, jota kaikki muut hehkuttavat, mutta itse en oikein ymmärrä. Joskus minulle käy suosittujen klassikoiden kanssa niin, vaikka en olekaan ihan varma siitä, onko Piin elämä varsinaisesti klassikko. Jos ei ole, niin ainakin sen pitäisi olla. Voin sanoa, että kirjaa ei todellakaan ole hehkutettu turhaan, vaan se oli aivan loistava. Hotkaisin koko lähes nelisataasivuisen kirjan kahdessa päivässä, tänään en juuri muuta ole tehnytkään kuin istunut nenä kiinni kirjassa.

Kirjan alku ei ollut hirveän jännittävä tai tapahtumarikas, mutta kuitenkin jo se tempaisi minut mukaansa. Martel on loistava tarinankertoja, kaikki oli kerrottu hauskasti ja värikkäästi. Lisäksi eläintarhat ja eläinten käyttäytyminen kiinnostivat kovasti, ja luin niistä mielelläni. Olisin mielelläni lukenut aiheesta enemmänkin :D Myös alussa havaittavissa oleva uskontokritiikki oli kerrassaan nerokasta, ja sai minut virnuilemaan itsekseni. En erityisen uskonnollinen ihminen ole, mutta jotenkin Piin mietteet uskontojen kilpailusta ja vihasta toisiaan kohtaan osuivat mielestäni aivan nappiin. Martelin kieli on muutenkin värikästä ja vertauskuvallista, ja etenkin jotkut vertauskuvat saivat minut hihittelemään ääneenkin. Miten voi lukea vakavalla naamalla ruuansulatuskanavasta joka "alkaa kiemurrella ja vaikeroida kauhuissaan kuin boakäärme joka on nielaissut ruohonleikkurin" tai siitä miten "tuntui kuin olisin mukiloinut sateenkaarta hengiltä"? :D

Tarina oli rakennettu niin, että siitä huomasi, että kirjailija oli aluksi ajatellut, ettei lukija kirjaa aloittaessaan tiedä Piin matkaseuralaisena olevan tiikerin nimeä. Kirjan alkupuolella nimi mainittiin joitain kertoja, muttei koskaan sellaisessa yhteydessä, että sen olisi osannut yhdistää tiikeriin, joka jo mielestäni kertoo jotakin. Joten oletan, että kirjailija oli tarkoittanut sen tulevan yllätyksenä, kun lopulta kerrotaan, että kyseessä on tiikeri. Mistäpä kirjailija olisi voinut sen tietää, että kirjasta tulee niin suosittu, ettei kukaan siihen tarttuessaan voi varmaan olla täysin tietämätön sen juonesta. Jotenkin jännä ajatus... :)

Kirjan takakannessa luvattiin, että tarina saa lukijan uskomaan uskomattomaan, ja suhtauduin siihenkin aluksi kyynisesti. Jouduin kuitenkin myöntämään lukiessani, että sekin osoittautui lopulta todeksi. Tarinan edetessä aloin pitää täysin uskottavana, että ihminen ja tiikeri saattavat elää sovussa samassa pelastusveneessä usean kuukauden ajan. Vain muutamassa kohdassa tuli sellainen tunne, että tarina meni vähän ylitse ja lipsui uskomattoman puolelle. Etenkin toisen osan loppua kohti tunne voimistui, ja sai hetkellisesti melkeinpä fantasian aineksia. tai maagisen realismin aineksia. Tunnelma muuttui myös suorastaan karmivaksi, vaikka se oli alkupuolen ollut melko kepeä - vaikeista tilanteista huolimatta. Jännittävää oli se, että tajusin vasta kirjan lukemisen jälkeen, että Piin elämä taidetaan laskea maagiseksi realismiksi. En tiedä, miksei se lukiessa kertaakaan pälkähtänyt päähäni. Olen kyllä ennenkin lukenut maagista realismia, ja olen aina tiennyt olevani juuri sen kanssa tekemisissä. Ehkä tämä kertoo juuri siitä, miten loistava ja vakuuttava tarinankertoja Martel on.

Toinen Martelin tarinankerrontalahjojen puolesta kertova asia on se, että vaikka tapahtumat tuntuivatkin lukiessa uskomattomilta, niitä teki silti mieli puolustaa kirjan lopussa esiintyviä epäilijöitä vastaan. Tapahtumien todenperäisyyden kyseenalaistaminen tuntui melkein loukkaukselta, vaikka tiedostinkin, etteivät jotkut asioista olisi mitenkään voineet tapahtua oikeasti. :D

Itse tarinaan liittymättömänä huomautuksena: joskus kirjan puolivälin jälkeen huomasin, että suomentaja oli sama, kuin vasta vähän aikaa sitten suomennoksensa takia moittimassani Silmänkääntäjässä. Piin elämän suomennos ei kuitenkaan ollut läheskään niin karmea, mistä kertoo osaltaan sekin, että en osannut epäillä suomentajan olevan sama ennen kuin lehteilin kirjan ensimmäisiä sivuja. Paikoittain huomasin samanlaisia kirjoitus- ja pilkkuvirheitä kuin Silmänkääntäjässäkin, ja pari sanavalintaa ihmetytti samalla tavalla, mutta muuten teksti oli paljon oikeaoppisempaa suomea kuin Silmänkääntäjässä. Jännä, vaikka tämä on suomennettukin aikaisemmin... Ihme homma, että Bützow, joka ei näiden taidonnäytteiden jälkeen lempisuomentajiini kuulu, saa suomennettavakseen kirjoja, joista päädyn hänestä huolimatta pitämään näin kovasti!

Harkitsin tätä hetken maailmanvalloitukseeni Intian valloittajaksi, sijoittuuhan kirjan alku Intiaan, mutta päätin kuitenkin luopua ideasta. Odottelen jotain suuremmalta osin Intiaan sijoittuvaa kirjaa, jonka jälkeen tiedän Intiasta enemmänkin... :)

---

5/5

Stefan Spjut - Staalo

Stefan Spjut - Staalo
Like, 2013
s. 722
Alkuteos: Stallo, 2012
Suomentaja: Taina Rönkkö 

"Se hiiviskeli seuraavana päivänä täällä metsänreunassa, Monika näki sen ensin. Juoksimme kiittämään sitä. Olimme tietenkin suunnattoman kiitollisia ja iloisia siitä, että saimme mahdollisuuden kiittää. Että se oli tullut luoksemme. 
Tajusimme vasta siitä vaiheessa, miten ihmeellinen se oli. Silloin kun seisoimme ja katselimme sitä järkytyksestä toivuttuamme. Ei pelkästään se, että se oli lyhytkasvuinen, vai miksi sitä nyt sanotaankaan, ja harvinaisen näköinen. Ne silmät. Sillä oli päässä paksu talvimyssy, vaikka oli keskikesä, ja se näytti... No se ei näyttänyt ihan tavalliselta. Sillä oli myös käsineet, jotka olivat liasta ja savesta jäykät, ja yhdestä hansikkaan sormenpäästä pilkisti täysin musta kynsi. Muistan sen. Sen kynnen." 
s. 419

---

Susso on, äitinsä ja siskonsa harmiksi, täysin vakuuttunut staalojen olemassaolosta. Hän on niin vakuuttunut, että on perustanut uskomukselleen kotisivut, joille kirjoittaa havainnoistaan. Eihän niillä tosin vielä paljoa ole... Vain kuva, jonka Susson isoisä otti vuosikymmeniä sitten lentäessään ensimmäisen ihmisenä pienlentokoneella Ruotsin tuntureiden yllä. Lentokoneessa otetussa kuvassa näkyy karhu, jonka selässä näyttää istuvan jokin ihmismäinen olento... Susso on isoisänsä tavoin vakuuttunut siitä, että filmille on tallentunut ihka oikea peikko.

Kun Sussoon eräänä päivänä ottaa yhteyttä vanha nainen, joka epäilee nähneensä peikon, Susso toivoo pääsevänsä lähemmäs mysteerin ratkaisua. Niinpä hän lähtee tapaamaan naista, joka antaa hänen asettaa pihalleen riistakameran. Se, mitä riistakamera tallentaa, ylittää kaikkien villeimmätkin odotukset. Eivätkä tapahtumat tule jäämään siihen, vaan Susso uppoutuu yhä syvemmälle peikkojahtiinsa - lopulta syvemmälle, kuin hänelle ehkä olisi hyväksi...
---

Hmm, taas kerran kirja, josta minulla on vähän ristiriitaiset fiilikset... Ja olen antanut tämän lukemisestakin taas kulua vähän liikaa aikaa, ennen kuin sain ajatukseni tarpeeksi järjestykseen kirjoittaakseni tästä. Toisinaan tarvitsen vähän aikaa saadakseni koottua ajatukseni, jos kirja on jollain tavalla hämmentävä tai muuten ajatuksia herättävä. Ja sitten yleensä käy niin, että unohdan puolet asioista mietintätaukoa pitäessäni... :D 

Näin Staalon kirjastomme uutuushyllyssä, ja kiinnostuin siitä hienon ja uhkaavan näköisen kannen ansiosta. Kun olin saanut takakannen luettua ei ollut enää epäilystäkään siitä, ettenkö kirjaa lainaisi, ja aloitinkin sen lukemisen heti samana päivänä. Vaikka kirjassa oli yli seitsemänsataa sivua, sain sen luetta aika nopeasti, eikä minulle kertaakaan lukiessani tullut tylsää. Etenkin kirjan alussa tunnelma oli hyvin tiivis ja jännittävä, jopa uhkaavan tuntuinen. Saatoin kuvitella itseni vähän liiankin hyvin pieneen pimeään mökkiin keskelle metsää... Alku tosin jäi mielestäni parhaaksi osaksi kirjassa, ja sen jälkeen tunnelma ei enää kertaakaan noussut niin karmivaksi ja hiuksia nostattavaksi. 

Tarinassa olisi kyllä ollut tiivistämisen varaa, tästä olisi helposti saanut ainakin parisataa sivua ohuemman kirjan. Ja se olisi ehkä tehnyt tarinalle oikeuttakin. Tarina eteni aika hitaasti ja tapahtumat oli siroteltu niin hajalleen, että suvantokohtia jäi jonkin verran. Tuntui, että kirjailija keskittyi enemmän kaikenlaisten turhien yksityiskohtien kuvailemiseen, kuin tarinan eteenpäin kuljettamiseen. Etenkin se alkoi aika nopeasti häiritä itseäni, että jokainen huuleen työnnetty nuuskapussi piti mainita erikseen, ja nuuskarasiat kuvailla varoitustekstejä myöten. Käytetäänhän Ruotsissa paljon nuuskaa, mutta ei kukaan suomalainenkaan kirjailija noin paljoa keskity vaikka tupakointiin! 

Tapahtumat kerrottiin vuoroluvuin staaloja etsivän Susson ja sellaisten kanssa mielestään liiankin läheisissä tekemisissä elävän Sevedin näkökulmista, mikä oli kiinnostava ratkaisu. Näin lukija pääsi seuraamaan Susson "etsiväntyötä", mutta myös kurkistamaan maailmaa staalojen puolelta. Se mikä minua kerronnassa hämmensi, olivat Susson äidin näkökulmasta kerrotut luvut, joita oli sekalaisesti siellä täällä. Susso ja Seved olivat päähenkilömäisempiä, mutta heidän kappaleensa kerrottiin yksikon kolmannessa, kun taas Susson äiti oli minäkertoja. En tiedä oliko näissä kappaleissa joku syvällisempi merkitys, mutta itse en ainakaan huomannut jos sellainen oli. Itse olisin voinut jättää ihan hyvin nuo Susson äidin luvut pois välistä, ja Susson äiti oli muutenkin hämmentävän suuressa roolissa. Hän ei oikeastaan tuonut tarinaan mitään eikä kuljettanut tarinaa eteenpäin, eikä sitä olisi oikeastaan edes huomannut, vaikka hän ei olisi ollut mukana. 

Vaikka kirjan nimi on Staalo, jäivät staalot lopulta aika pieneen osaan. Tiedän niistä edelleen todella vähän, vaikka luinkin niistä seitsemänsataasivuisen kirjan, ja se on todella harmi! Staalot olivat kuitenkin nimenomaan se vetonaula, jonka takia kirjasta kiinnostuin. Tuntui, että staalojen etsiminen oli paljon suuremmassa roolissa kuin itse staalot, ja minulle jäi ainakin monta kysymysmerkkiä ilmaan. Esimerkiksi se jäi mietityttämään minua, miksi staalot tuntuivat hakeutuvan ihmisten seuraan. En saanut siihen kirjasta minkäänlaista ratkaisua, mutta staalot vain tuntuivat ilmestyvän sopivaksi katsomiensa ihmisten luokse ja asettuvansa taloksi. Toinen itseäni vaivaamaan jäänyt asia oli staalojen kiinnostus ihmislapsiin, mitä ei myöskään kirjassa selitetty oikeastaan mitenkään. Staalojen kyvytkin jäivät aika hämärän peittoon... Staalon itse eivät mielestäni suoranaisesti olleet pahoja, joskaan eivät ehkä hyviäkään... Mutta ennemminkin minusta staalojen kanssa tekemisissä olevat ihmiset osoittautuivat pahoiksi, tai ehkä staalojen seura ei vain tee kovin hyvää ihmisen mielelle. Vaikka eräs orava suurimman osan kirjasta olikin mielestäni hyvin sympaattinen, alkoi sekin loppua kohti tuntua aika karmivalta, ja sen vaikutus Sussoon jäi mietityttämään. 

Staalojen kuvaaminen oli muutenkin aika sekavaa ja epäjohdonmukaista. Peikoiksi luettiin niin staalot ja maahiset kuin yhdessä vaiheessa tontutkin. Puhuttiin myös mielimaahisista, mutta en päässyt oikein selville, onko se kaikkien staalojen ominaisuus, vai vain joidenkin... Lisäksi staaloista puhuttiin jätteinä, vaikka niitä oli pieniäkin. Staalojen suhteen en siis saanut kauheasti tietoa, vaan enemmänkin jäin aika hämmentyneeksi. 

Tämän ruotimisen jälkeen ehkä uskoisi, että vihasin Staaloa, mutta oikeastaan se oli mielestäni todella hyvä kirja! :D Tarina olisi kyllä kaivannut tiivistämistä, ja kirjailijan olisi ehkä pitänyt pistää ajatuksensa ja ideansa aluksi ihan kunnolla järjestykseen, mutta pidin Staalosta näinkin. Parisataa sivua tiiviimpi tarina, vähemmän nuuskaa, Susson äidin päälle ruksi ja enemmän tietoa staaloista, niin tämä kirja olisi saanut minulta viisi tähteä. 

--- 

4/5

Haruki Murakami - 1Q84

Haruki Murakami - 1Q84
Tammi, 2013
s. 783 + 446
Alkuteos: 1Q84, 2009 
Suomentaja: Aleksi Milonoff 
(Suomennos tehty Jay Rubinin englanninkielisestä kännöksestä.) 

Vasta jonkin ajan kuluttua hän käsitti, mikä oli muuttunut, mutta senkin jälkeen hänen oli vaikea uskoa näkemäänsä. Hänen aivonsa eivät tahtoneet vahvistaa sitä, mitä hänen silmänsä näkivät. 
Taivaalla oli kaksi kuuta - pieni ja iso. Ne paistoivat siellä rinnakkain. Isompi kuu oli se, jonka hän oli aina nähnyt. Se oli keltainen ja melkein täysi. Mutta sen vieressä oli toinenkin kuu. Se oli kummallisen muotoinen. Se oli hieman vino ja vihertävä, ikään kuin ohuen sammaleen peittämä. Sen hänen silmänsä olivat havainneet. 
s. 268

Jotain on tekeillä, ihan varmasti. Joko maailmassa on jotain pielessä tai sitten minussa on jotain pielessä. Korkki ei sovi pulloon, mutta onko vika pullossa vai korkissa? 
s. 268

---

Aomame on tavallinen nuori nainen, joka toimii liikunnanohjaajana suositussa suositussa kuntokeskuksessa. Hieman vähemmän tavallisen hänestä tekee kuitenkin hänen sivutyönsä. Hän nimittäin toimii liikunnanohjaajan työnsä ohessa palkkamurhaajana. Eräänä päivänä Aomame on taksissa matkalla tapaamiseen, kun taksi juuttuu ruuhkaan korotetulla moottoritiellä. Aomamella on kiire, joten ystävällinen taksikuski neuvoo hänelle kummallisen varoituksen kera reitin alas moottoritieltä hätäpoistumistikkaita pitkin. Tikkaita kiivetessään Aomame tulee siirtyneeksi rinnakkaistodellisuuksien välisestä repeämästä toiseen todellisuuteen, vuoteen 1Q84. Uudessa, samalla tutussa ja vieraassa todellisuudessa Aomame saa palkkamurhaajan uransa viimeiseksi uhriksi hyvin erityislaatuisen miehen, joka tuntuu tietävän hänen suunnitelmansa pelottavan hyvin...

Samaan aikaan toisaalla matematiikanopettaja Tengo saa muokattavakseen erikoisen käsikirjoituksen. Lukioikäisen Fuka-Erin kirjoittama tarina on hyvä, suorastaan lumoava, mutta kirjoitusasultaan julkaisukelvoton. Tengo saa tehtäväkseen muokata tekstin sellaiseen kuntoon, että se voi osallistua erään lehden järjestämään kirjoituskilpailuun. Tehtävä ei kuitenkaan tule Fuka-Eriltä itseltään, eikä tyttö tunnu olevan kiinnostunut niin julkisuudesta kuin maineestakaan. Ja ennen pitkää Tengo huomaa tarinan taivaalla loistavien kahden kuun siirtyneen omankin maailmansa taivaalle. 

---

1Q84 oli ensimmäinen Murakamini, ja odotukseni kirjan suhteen olivat hyvin korkealla. Olen kuullut paljon ylistystä Murakamista ja hänen kirjoistaan, ja olin lukenut tästäkin kirjasta monia hehkuttavia arvosteluja ennen kuin kirjaan itse tartuin. Odotin siis jotain järisyttävää ja mullistavaa, kutakuinkin elämäni radaltaan kampeavaa tarinaa. Saattaa olla, että liian korkeat ennakko-odotukset pilasivat lukukokemukseni... Olen huomannut sitä sattuvan toisinaan :D Jos olen kuullut kirjasta liian paljon kehuja etukäteen, odotukseni ovat niin korkealla, että niiden täyttäminen on suunnilleen mahdotonta.  

Tarina etenee hyvin hitaasti, arkisten ja toisinaan turhiltakin vaikuttavien asioiden kautta. Hidastempoiset kirjat eivät yleensä ole minun makuuni, mutta tässä kirjassa - tai ainakin kahdessa ensimmäisessä osassa - se toimi. Jotenkin pidin 1Q84:n arkisuudesta. Vaikka kyseessä onkin maaginen realismi, oli tarinan maagisuus verhoutunut arkisten asioiden taakse, mistä se paljastui vasta hiljalleen. Kirjan alussa ei tapahdu paljoa, mutta minulle tuli lukiessa hyvin kotoisa olo. Koko ajan ei tarvinnutkaan tapahtua jotakin. Teksti liikkui hyvin arkisissa asioissa ja kulki hitaasti eteenpäin, mutta tarinan maagisuus tuntui koko ajan tavallaan väreilevän sen ympärillä, juuri piilossa katseelta. 

Kuten olen ehkä ennenkin maininnut, yleensä en pidä kirjoista joiden tapahtumia kuvataan useamman kuin yhden henkilön näkökulmasta. Siinä käy helposti niin, että alan pitää toisesta enemmän, ja toisen kappaleet tuntuvat pakkopullalta. Oletin aluksi, että Aomamesta tulisi suosikkini, mutta päädyinkin pitämään Tengon luvuista enemmän. Silti Aomamenkaan luvut eivät tuntuneet turhilta tai pakkopullamaisilta, vaan pidin niistä lähes yhtä paljon. Ehkä Aomamen ja Ayumin miestenmetsästysreissut eivät ihan hirvittivästi kiinnostaneet, mutta niitäkään ei ollut niin paljoa, että se olisi haitannut. 

Aomame ja Tengo vaikuttivat hyvin erilaisilta hahmoilta, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään, ja olikin mielenkiintoista nähdä, miten heidän tarinansa alkoivat hiljalleen lähestyä toisiaan. Pidin siitä, miten molempien menneisyydestä hiljalleen paljastui asioita, jotka odottamatta sopivatkin yhteen. Myös Fuka-Eri oli hyvin kiinnostava hahmo, vaikka tuntuikin olevan yhtä hidastempoinen kuin itse tarinakin. Ilmakotelosta ja pikkuväestä kerrotaan aluksi hyvin vähän, suurin osa jätetään arvailun varaan. Se lisäsi tarinan kiinnostavuutta, sillä juuri nämä asiat aluksi tuntuivat kaikkein kiinnostavimmilta. Eteenpäin lukeminen innosti, koska asioista tahtoi saada enemmän selville. 

Aluksi siis pidin kirjasta kovasti, mutta lopulta tarinan hidastempoisuus alkoi käydä puuduttavaksi. Näin kävi jo toisen osan lopulla, mutta kolmannen osan alussa se alkoi suorastaan ahdistaa. Alusta asti hitaasti edennyt tarina pysähtyi kokonaan paikalleen. Oli vain ruuanlaittoa, teen keittämistä, parvekkeella istumista... Kaikki tuntuivat pidättävän hengitystään ja vain odottavan. Odottamisella toki oli suuri rooli Aomamen elämässä tuolla hetkellä, mutta itselleni se kävi liian raskaaksi. Tuntui kuin olisin joutunut Aomamen kanssa lukituksi neljän seinän sisälle, samaa kaavaa noudattaviin ja itseään toistaviin päiviin. Tarinan yllä alati leijuva vaaran tuntu teki sen vielä ahdistavammksi. Luin enää vain muutaman sivun pätkissä, eikä kirjaan lopulta tehnyt mieli tarttua enää ollenkaan. 

Sain kaksi ensimmäistä osaa luettua jo marraskuussa, ja kolmas osa oli siitä asti kesken. Tämän vuoden puolella en ollut edennyt lukemisessa kuin ehkä kolmisenkymmentä sivua. Niinpä päätin lopulta luovuttaa ja palauttaa kirjan lukemattomana kirjastoon. Olin tuolloin päässyt sivulle 131, ja olo oli jokseenkin helpottunut luovuttamispäätöksen jälkeen. 

Saattaa olla, että kokeilen viimeisen osan lukemista joskus uudelleen, mutta nyt tuntuu siltä, että haluan hetken lukea jotain ihan muuta ja antaa koko kirjan toistaiseksi painua unohduksiin.  

--- 

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Japani 

2,5/5