Haruki Murakami - 1Q84

Haruki Murakami - 1Q84
Tammi, 2013
s. 783 + 446
Alkuteos: 1Q84, 2009 
Suomentaja: Aleksi Milonoff 
(Suomennos tehty Jay Rubinin englanninkielisestä kännöksestä.) 

Vasta jonkin ajan kuluttua hän käsitti, mikä oli muuttunut, mutta senkin jälkeen hänen oli vaikea uskoa näkemäänsä. Hänen aivonsa eivät tahtoneet vahvistaa sitä, mitä hänen silmänsä näkivät. 
Taivaalla oli kaksi kuuta - pieni ja iso. Ne paistoivat siellä rinnakkain. Isompi kuu oli se, jonka hän oli aina nähnyt. Se oli keltainen ja melkein täysi. Mutta sen vieressä oli toinenkin kuu. Se oli kummallisen muotoinen. Se oli hieman vino ja vihertävä, ikään kuin ohuen sammaleen peittämä. Sen hänen silmänsä olivat havainneet. 
s. 268

Jotain on tekeillä, ihan varmasti. Joko maailmassa on jotain pielessä tai sitten minussa on jotain pielessä. Korkki ei sovi pulloon, mutta onko vika pullossa vai korkissa? 
s. 268

---

Aomame on tavallinen nuori nainen, joka toimii liikunnanohjaajana suositussa suositussa kuntokeskuksessa. Hieman vähemmän tavallisen hänestä tekee kuitenkin hänen sivutyönsä. Hän nimittäin toimii liikunnanohjaajan työnsä ohessa palkkamurhaajana. Eräänä päivänä Aomame on taksissa matkalla tapaamiseen, kun taksi juuttuu ruuhkaan korotetulla moottoritiellä. Aomamella on kiire, joten ystävällinen taksikuski neuvoo hänelle kummallisen varoituksen kera reitin alas moottoritieltä hätäpoistumistikkaita pitkin. Tikkaita kiivetessään Aomame tulee siirtyneeksi rinnakkaistodellisuuksien välisestä repeämästä toiseen todellisuuteen, vuoteen 1Q84. Uudessa, samalla tutussa ja vieraassa todellisuudessa Aomame saa palkkamurhaajan uransa viimeiseksi uhriksi hyvin erityislaatuisen miehen, joka tuntuu tietävän hänen suunnitelmansa pelottavan hyvin...

Samaan aikaan toisaalla matematiikanopettaja Tengo saa muokattavakseen erikoisen käsikirjoituksen. Lukioikäisen Fuka-Erin kirjoittama tarina on hyvä, suorastaan lumoava, mutta kirjoitusasultaan julkaisukelvoton. Tengo saa tehtäväkseen muokata tekstin sellaiseen kuntoon, että se voi osallistua erään lehden järjestämään kirjoituskilpailuun. Tehtävä ei kuitenkaan tule Fuka-Eriltä itseltään, eikä tyttö tunnu olevan kiinnostunut niin julkisuudesta kuin maineestakaan. Ja ennen pitkää Tengo huomaa tarinan taivaalla loistavien kahden kuun siirtyneen omankin maailmansa taivaalle. 

---

1Q84 oli ensimmäinen Murakamini, ja odotukseni kirjan suhteen olivat hyvin korkealla. Olen kuullut paljon ylistystä Murakamista ja hänen kirjoistaan, ja olin lukenut tästäkin kirjasta monia hehkuttavia arvosteluja ennen kuin kirjaan itse tartuin. Odotin siis jotain järisyttävää ja mullistavaa, kutakuinkin elämäni radaltaan kampeavaa tarinaa. Saattaa olla, että liian korkeat ennakko-odotukset pilasivat lukukokemukseni... Olen huomannut sitä sattuvan toisinaan :D Jos olen kuullut kirjasta liian paljon kehuja etukäteen, odotukseni ovat niin korkealla, että niiden täyttäminen on suunnilleen mahdotonta.  

Tarina etenee hyvin hitaasti, arkisten ja toisinaan turhiltakin vaikuttavien asioiden kautta. Hidastempoiset kirjat eivät yleensä ole minun makuuni, mutta tässä kirjassa - tai ainakin kahdessa ensimmäisessä osassa - se toimi. Jotenkin pidin 1Q84:n arkisuudesta. Vaikka kyseessä onkin maaginen realismi, oli tarinan maagisuus verhoutunut arkisten asioiden taakse, mistä se paljastui vasta hiljalleen. Kirjan alussa ei tapahdu paljoa, mutta minulle tuli lukiessa hyvin kotoisa olo. Koko ajan ei tarvinnutkaan tapahtua jotakin. Teksti liikkui hyvin arkisissa asioissa ja kulki hitaasti eteenpäin, mutta tarinan maagisuus tuntui koko ajan tavallaan väreilevän sen ympärillä, juuri piilossa katseelta. 

Kuten olen ehkä ennenkin maininnut, yleensä en pidä kirjoista joiden tapahtumia kuvataan useamman kuin yhden henkilön näkökulmasta. Siinä käy helposti niin, että alan pitää toisesta enemmän, ja toisen kappaleet tuntuvat pakkopullalta. Oletin aluksi, että Aomamesta tulisi suosikkini, mutta päädyinkin pitämään Tengon luvuista enemmän. Silti Aomamenkaan luvut eivät tuntuneet turhilta tai pakkopullamaisilta, vaan pidin niistä lähes yhtä paljon. Ehkä Aomamen ja Ayumin miestenmetsästysreissut eivät ihan hirvittivästi kiinnostaneet, mutta niitäkään ei ollut niin paljoa, että se olisi haitannut. 

Aomame ja Tengo vaikuttivat hyvin erilaisilta hahmoilta, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään, ja olikin mielenkiintoista nähdä, miten heidän tarinansa alkoivat hiljalleen lähestyä toisiaan. Pidin siitä, miten molempien menneisyydestä hiljalleen paljastui asioita, jotka odottamatta sopivatkin yhteen. Myös Fuka-Eri oli hyvin kiinnostava hahmo, vaikka tuntuikin olevan yhtä hidastempoinen kuin itse tarinakin. Ilmakotelosta ja pikkuväestä kerrotaan aluksi hyvin vähän, suurin osa jätetään arvailun varaan. Se lisäsi tarinan kiinnostavuutta, sillä juuri nämä asiat aluksi tuntuivat kaikkein kiinnostavimmilta. Eteenpäin lukeminen innosti, koska asioista tahtoi saada enemmän selville. 

Aluksi siis pidin kirjasta kovasti, mutta lopulta tarinan hidastempoisuus alkoi käydä puuduttavaksi. Näin kävi jo toisen osan lopulla, mutta kolmannen osan alussa se alkoi suorastaan ahdistaa. Alusta asti hitaasti edennyt tarina pysähtyi kokonaan paikalleen. Oli vain ruuanlaittoa, teen keittämistä, parvekkeella istumista... Kaikki tuntuivat pidättävän hengitystään ja vain odottavan. Odottamisella toki oli suuri rooli Aomamen elämässä tuolla hetkellä, mutta itselleni se kävi liian raskaaksi. Tuntui kuin olisin joutunut Aomamen kanssa lukituksi neljän seinän sisälle, samaa kaavaa noudattaviin ja itseään toistaviin päiviin. Tarinan yllä alati leijuva vaaran tuntu teki sen vielä ahdistavammksi. Luin enää vain muutaman sivun pätkissä, eikä kirjaan lopulta tehnyt mieli tarttua enää ollenkaan. 

Sain kaksi ensimmäistä osaa luettua jo marraskuussa, ja kolmas osa oli siitä asti kesken. Tämän vuoden puolella en ollut edennyt lukemisessa kuin ehkä kolmisenkymmentä sivua. Niinpä päätin lopulta luovuttaa ja palauttaa kirjan lukemattomana kirjastoon. Olin tuolloin päässyt sivulle 131, ja olo oli jokseenkin helpottunut luovuttamispäätöksen jälkeen. 

Saattaa olla, että kokeilen viimeisen osan lukemista joskus uudelleen, mutta nyt tuntuu siltä, että haluan hetken lukea jotain ihan muuta ja antaa koko kirjan toistaiseksi painua unohduksiin.  

--- 

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Japani 

2,5/5 

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus (+ kirjojen jättäminen kesken)

Tervehdys taas täältä tietokoneen äärestä! :)

Olen aika innokas kirjablogien lukija, ja lempiblogini ovatkin osaltaan toimineet innoittajana oman blogin perustamiseen. Lisäksi saan aika paljon kirjaideoita erilaisten blogien kautta. En oikein osaa mennä kirjastoon ja vain lainata jotain mitä käteen sattuu, joten pitää aina olla kirjalista mukana. Kirjablogeja lukiessa olen myös törmännyt Kaunokirjallinen maailmanvalloitus-haasteeseen, joka on kiinnostanut kovasti. Piti tätä haastetta aloitella jo ihan blogin alussa, mutta sitten se unohtui, ikävä kyllä. Nyt ajattelin kuitenkin tätä haastetta aloitella!

Eli ajatuksissa olisi tehdä uusi välisivu maailmankarttaa varten, tuonne lukulista-sivun viereen. Aina kun luen kirjan, joka sijoittuu uuteen maahan, pistän kirjan tunnisteisiin mukaan "maailmanvalloitus". Lisäksi suunnittelin, että alkaisin laittaa jokaisen kirjan tunnisteisiin maan, johon kyseinen kirja sijoittuu... Mutta tästä en ole vielä aivan varma :) Enkä nyt ainakaan aluksi aio ottaa mitään paineita tästä tai alkaa etsiä kirjoja nimen omaan tuon maan perusteella. Vaan niitä uusia maita kertyy sitä mukaan kun sattuu tulemaan muuten vain vastaan :)

Jos haluat päästä katsomaan tuota maailmankarttaa, löytyy se täältä!


Lisäksi ajattelin puhua vähän kirjojen kesken jättämisestä... Olen aina ollut vähän huono jättämään kirjoja kesken, vaan olen väkisin kahlannut läpi huonotkin kirjat. Ja siksi lukeminen on saattanut toisinaan tyssätä pidemmiksikin ajoiksi, koska kesken on ollut huono kirja, joka ei yksinkertaisesti kiinnosta ja jota ei tee mieli lukea. Mutta jota en silti ole halunnut jättää keskenkään. Vasta ihan hetki sitten olen tajunnut, ettei se kirjojen loppuun saattaminen niin tärkeää ole. Ja ettei ketään oikeastaan kiinnosta luenko jonkun kirjan loppuun vai jätänkö kesken. Joten olen myös itse ainoa ihminen, joka siitä kärsii, että hampaat irvessä luen mielestäni huonoa kirjaa. Lähiaikoina olen siis alkanut vasta antaa itselleni luvan jättää huonoja kirjoja kesken. Tosin edelleen mietin kyllä hyvin tarkkaan, onko joku kirja oikeasti niin huono, etten mitenkään sitä viitsi lukea, vai lukisinko sittenkin...

Tässä viimeisen kuukauden sisällä on tullut jätettyä kesken kaksi kirjaa, ja ajattelin niistäkin kirjoittaa lyhykäisesti. Ensiksi jätin kesken tuossa jonkun verran yli kuukausi sitten Leonie Swannin kirjan Murha laitumella. Kirja kertoo lammaslaumasta, jonka paimen löytyy laitumelta murhattuna, lapio pystyssä rintakehässään. Lampaat sitten päättävät selvittää, kuka murhan takaa löytyy, ja siitä lähtee liikkeelle melko erilainen dekkari. Kirja kiinnostikin osittain siksi, että oli niin erikoinen. Harvoin on kuitenkaan tullut vastaan kirjoja, joiden pääosassa on lampaita :D Kirja oli kuitenkin pienoinen pettymys, koska odotin siltä jostain syystä aika paljon. Olihan se paikoittain hauska, tuli naureskeltua ja luettua pari kohtaa kaverillekin. Kuitenkin suurimmaksi osaksi kirja oli mielestäni aika tylsä, ja jotenkin tapahtumat tuntuivat junnaavan paikallaan tai toistavan itseään... Lopetinkin lukemisen vähän yli sadan sivun kohdalla.

Toisen kirjan jätin kesken suunnilleen viikko sitten. Kyseessä oli tuo kirjastopäivä-postauksessakin mainitsemani nuortenkirja, Jay Asherin ja Carolyn Macklerin Sinä ja minä sitten joskus. Kirja sijoittuu vuoteen 1996, ja tarinan alussa toinen päähenkilö, teini-ikäinen Emma, saa tietokoneen. Tuohon aikaan vain noin puolet Yhdysvaltojen nuorista oli ylipäätään käynyt internetissä, joten se oli aika uusi juttu, eikä tosiaan mitenkään yleinen vielä. Emma saa kaveriltaan Joshilta CD-romin, jonka mukana asentaa koneelleen vahingossa omituisen Facebook-sivun. Tältä sivulta Emma löytää itsensä, mutta viidentoista vuoden kuluttua tulevaisuudesta. Aluksi hän luulee sivustoa jonkun luomaksi pilaksi, mutta hiljalleen sekä hän että Josh vakuuttuvat sivun aitoudesta. Kuviota mutkistaa myös se, että vaikka Emma ja Josh ovat lapsesta asti olleet parhaita kavereita, ovat heidän välinsä nykyisin etääntyneet ja muuttuneet jokseenkin kiusallisiksi.

Ajattelin kirjan olevan hyvä, kuulostaahan alkuasetelma melko lupaavalta. Mielestäni tästä olisi saanut aikaiseksi vaikka mitä hienoa. En kuitenkaan oikein päässyt sisälle tarinaan, ja jotenkin tuntui, etteivät kirjoittajat oikein itsekään tajunneet, miten hyvä idea heillä oli hyppysissään. Teksti oli mielestäni jotenkin vähän tökkivää, ja hahmot hiukan ristiriitaisia. Esimerkiksi Joshin ihastuminen Emmaan oli aikaisemmin mutkistanut kaverusten välejä, mutta mielestäni Josh unohti ihastumisensa omituisen helposti alkaessaan kuolata uuden tytön perään. Lisäksi Emma oli hahmona mielestäni äärettömän ärsyttävä, ja vaikutti ainakin alussa hyvin itsekeskeiseltä. Lopetinkin lukemisen jo 70 sivun kohdalla, joten en tiedä olisivatko asiat kehittyneet parempaan suuntaan tai teinkö liian nopeita johtopäätöksiä. Sivuja olisi kuitenkin ollut muistaakseni vähän yli 300. Olen lukenut kirjasta myös hyvin positiivisia arvosteluja, joten minun sanaani ei kuitenkaan kannata liian vahvasti luottaa :D Voihan olla, että kirja ei vain sattunut olemaan minun tyyliseni.