Renée Knight - Kenenkään ei pitänyt tietää

Renée Knight - Kenenkään ei pitänyt tietää
Otava, 2015
s. 318
Alkuteos: Disclaimer, 2015
Suomentaja: Arto Schroderus 

---

Mitä tekisit, jos tajuaisit lukemasi kirjan kertovan itsestäsi ja kaikkein tarkimmin vartioidusta salaisuudestasi? Niin käy Catherinelle, joka alkaa lukea yöpöydälleen ilmestynyttä kirjaa, jota hän ei muista ostaneensa. Kenenkään ei pitänyt tietää kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneista asioista, joista Catherine pian tajuaa lukevansa kirjan sivuilta. Kuka tietää hänen tarkimmin vaalitun salaisuutensa, kuka on voinut kirjoittaa kirjan, ja mistä se on ilmestynyt ensin hänen ja sitten myös hänen läheistensä elämiin? Catherine tietää, että hänen pitää selvittää salaisuus kirjan takana, jos hän ei tahdo omien salaisuuksien selviävän kaikkien tietoon. 

--- 

Pitkä hiljaiselo päättyköön tähän dekkariin ja Renée Knightin esikoisteokseen, jonka bongasin hiljattain kirjablogien maailmassa seikkaillessani. Riittävän kiinnostavalta se ei vaikuttanut lukulistaan lisäämistä varten, mutta kun sitten törmäsin kirjaan kirjaston pikalainahyllyssä, päätin kuitenkin poimia sen mukaani. Koska pikalainan lukemiseen oli aikaa vain viikko, ja käytin viikon alun lukemalla loppuun Gillian Flynnin Kiltin tytön, niin tämän kirjan kanssa tuli hiukan kiire. Sivuja oli kuitenkin vain kolmisensataa, joten mistään hirmuisesta urakasta ei ollut kyse, ja kirja oli sen verran kiinnostavakin, että sitä luki mielellään. Kirjaa on verrattu Kilttiin tyttöön, jonka sattumalta luin juuri ennen tähän kirjaan tarttumista, ja kieltämättä näin teosten yhdenkaltaisuuden. Kenenkään ei pitänyt tietää tuntui kuitenkin hieman laimennetulta Kilttiin tyttöön verrattuna - jos sinun pitää valita näistä kahdesta, niin suosittelen tarttumaan Kilttiin tyttöön. Kiltin tytön lisäksi mieleeni tuli syystä tai toisesta kirjan Kun suljen silmäni, josta olen kirjoittanut tähän blogiin. En oikein osaa sanoa mikä kirjoissa tuntui niin samanlaiselta, mutta jostain syystä Kun suljen silmäni tuli kuitenkin useamman kerran mieleeni kesken lukemisen. 

Alussa oli harmillisen paljon vihaamaani salaisuudella mässäilyä. Lukijalle tehtiin selväksi, että jokin salaisuus kaikilla nyt selkeästi on, mutta siihen ei vahingossakaan kajottu niin paljoa, että lukija olisi päässyt tarttumaan siihen. Se ainoastaan leijui kaiken yläpuolella ja siitä huomautettiin aina välillä, jotta sitä ei vain missään nimessä päässyt unohtamaan. Se ärsytti ensimmäisten lukujen aikana lähes luvattoman paljon ja varmasti pilasi alun lukukokemuksestani, sillä en vain kestä sellaista vihjailemista. Tämä jäi onneksi pois tarinan lähtiessä etenemään, ja sitten minun oli helpompi nauttia lukemisesta ja uppoutua tarinaan. Toinen hieman häiritsevä asia oli se, että kaikki muut tarinan henkilöt oli kirjoitettu yksikön kolmannessa persoonassa, mutta yksi oli minäkertoja. Tavallaan ymmärrän mistä tämä päätös johtui, mutta minäkertojasta hän-muotoon hypätessä olin aina hetken verran hämmentynyt persoonan vaihtumisesta. Siihenkin tottui kirjan edetessä, mutta alussa se tuntui minusta hyvin hämmentävältä. 

Lempihahmoa en osaa kirjasta nimetä - kaikki henkilöt ja koko tarina jotenkin hiukan etäisiksi. Tämä ei sillä tavalla päässyt iholle, kuin esimerkiksi Kiltti tyttö minun kohdallani pääsi, eikä tämä oikeastaan herättänyt tunteitakaan. Ihan kiva kirja, mutta oikeastaan minulla ei ole tästä sen kummempaa sanottavaa. Jotenkin sen kyllä huomaa, että kyseessä on Knightin esikoisteos, sillä vaikka tarina onkin taitavasti rakennettu, niin siitä puuttuu se jokin. Kaikesta tuntui puuttuvan tietynlainen syvyys, ja ainakin itselleni hahmotkin jäivät kovin pinnallisiksi. Jatkan nyt vertaamista Kilttiin tyttöön, pahoitteluni siitä - kirja on vain vielä niin tuoreessa muistissa, kun luin nämä kaksi peräkkäin. Kiltti tyttö kuitenkin askarrutti vielä lukemisen jälkeenkin, ja pidinpä siitä niinkin paljon, että kiikutin sen siskolleni luettavaksi. Tämän kirjan kanssa ei kuitenkaan käynyt kumpaakaan. Se oli hyvin helppo unohtaa heti kansien sulkemisen jälkeen, ja kun minulta kysyttiin mitä mieltä olin, vastasin vain, että Kenenkään ei pitänyt tietää oli ihan okei. Ehkä kirja kärsi siitä, että luin sen heti Kiltin tytön jälkeen - en osaa sanoa, olisinko pitänyt siitä enemmän tätä tahatonta vertailua toiseen kirjaan. 

---

2,5/5

Ursula Poznanski - Sokeat linnut

Ursula Poznanski - Sokeat linnut
Atena, 2014
s. 425
Alkuteos: Blinde Vögel, 2013
Suomentaja: Anne Mäkelä


Me kaikki tuudittaudumme kovin mielellämme turvallisuudentunteeseen. Kokemukseni mukaan kuitenkin pisimpään selviävät ne, jotka hyväksyvät epämiellyttävän totuuden. Kyllä minäkin uskoisin riemumielin älyttömään sattumaan, se vain olisi hyvin tyhmää. Yhtä tyhmää kuin virhe, jonka te teette: pidätte itseänne anonyymeina, luulette, ettei teihin pääse käsiksi. Vaikka teidän olisi pitänyt tajuta tapahtuneet päivänselvästi: ne ovat verenpunaisia merkkejä, jotka jokaisen teistä olisi pitänyt ymmärtää. 
(s. 100) 

---

Salzburgilaiselta leirintäalueelta löytyy kaksi ruumista, joista toinen on kuristettu ja toista on ammuttu päähän. Poliisit ovat nopeasti valmiita julistamaan tapauksen murha-itsemurhaksi, mutta Beatrice Kasparyn mielestä tapahtuneessa on jotain hämärää. Kaikki palaset eivät sovi yhteen ja avoimia kysymksiä on liikaa. Beatrice tuntuu kuitenkin olevan yksin uskomuksensa kanssa, joten hän lähtee omin päin tutkimaan hyvin hataralla pohjalla olevaa johtolankaa: Facebookin runoryhmää, johon molemmat uhrit kuuluivat. Kovin paljon runoryhmää harmittomampaa paikkaa on ehkä vaikea kuvitella, mutta Beatrice alkaa saada työkavereita puolelleen, kun seuraava runouden ystävä löydetään kuolleena.

Murhatutkimus ei ole ainoa päänvaivaa aiheuttava asia, vaan myös Beatricen pomon käytös kummastuttaa niin häntä kuin työkavereitakin, eikä Beatrice ole aivan selvillä tunteistaan työpariaan Florinia kohtaan. Tämän tekee vielä hankalammaksi se, että Florin kamppailee tahollaan saadakseen etäsuhteen naisystävänsä kanssa toimimaan. Myös kotirintamalla riittää tekemistä, sillä etsivän ja äidin roolien yhdistäminen ei aina onnistu läheskään saumattomasti, ja Beatricen ex-mies ja lasten isä tuntuu tekevän kaikkensa saadakseen Beatricen tuntemaan olonsa huonoksi.

---

Siitä on jo vierähtänyt hetki, kun sain Ursula Poznanskin uuden kirjan luettua, mutta selailin yhä minulla lainassa olevaa kirjaa ennen kuin aloin kirjoittaa, ja se sai tapahtumat palaamaan melko hyvin mieleeni. Luin Poznanskin esikoisteoksen puolisentoista vuotta sitten, ja tunteeni sen suhteen olivat hieman ristiriitaiset, joten luvassa on varmaan väistämättäkin hieman vertailua näiden kahden kirjan välillä. Jos et ole lukenut arvosteluani esikoistoksesta Vii5i, niin löydät sen [url=http://metsanpeikon.blogspot.fi/2014/01/ursula-poznanski-vii5i-atena-2013-s.html]täältä[/url]!

Sokeiden lintujen idea on vähintäänkin yhtä kiinnostava ja ajankohtainen kuin esikoisteoksenkin: Vii5i kietoutui geokätköilyn ympärille, ja Sokeiden lintujen keskiössä on Facebook-ryhmä. Mikäpä sen ajankohtaisempaa nyt, kun lähes kaikilta löytyy oma Facebook-tunnus, ja kun suurin osa jäsenistä on mukana ryhmässä jos toisessakin. Sosiaalista mediaa on käytetty romaaneissa vielä melko vähän, joten aihe on ajankohtaisuutensa lisäksi myös tuore, ja itse kiinnostuin kirjasta heti siitä kuullessani. Lisäksi Vii5i oli sen verran kiinnostava kirja, että olin ehdottomasti halukas tutustumaan Poznanskin tulevaan tuotantoon. Lopulta Sokeiden lintujen kanssa kävi kuitenkin samalla tavalla kuin Poznanskin esikoisenkin, enkä pitänyt siitä niin paljon kuin olisin halunnut. Päälimmäiset tunteeni ovat ristiriitaiset, sillä kirjan idea on nerokas ja olisin hirveästi halunnut rakastaa kirjaa, mutta toteutuksessa jokin jäi uupumaan.

Suurimmat ongelmat omalla kohdallani olivat juonen toteutuksessa. Lähtöasetelma on hirvittävän kiinnostava, ja odotin innolla mitä Facebook-ryhmän ympärille kietoutuvien murhien takaa löytyy. Juonikuviot alkaessa hiljalleen hahmottua isommaksi kokonaisuudeksi, muuttuu tarina kuitenkin hieman epäuskottavaksi. Beatricen oivaltama yhteys ryhmässä julkaistujen runojen välillä tuntuu kaikkea muuta kuin ilmeiseltä, ja sen johdattaessa Beatricea eteenpäin muuttuvat asiat aina vain uskomattomammiksi. Runoryhmän takaa paljastuva tarina kurottaa juurensa kauas menneisyyteen, tapahtumiin, joilla on runouden kanssa todella vähän tekemistä. Mielestäni juoni kasvaa jossain vaiheessa liian suureksi ja monimutkaiseksi ja alkaa sen seurauksena sortua omaan niskaansa. Kaiken selvitessä ja palasten lopulta loksahdellessa paikoilleen oma oloni oli lähinnä epäuskoinen ja hieman hämmentynyt.

Kirjan henkilöistä pidin huomattavasti enemmän kuin edellisen kirjan kohdalla. Esikoisteoksessa Beatrice ärsytti minua suunnattomasti, vaikka en enää selkeästi muistakaan kaikkia syitä siihen. Nyt paikoittain jopa pidin Beatricesta, ja moni minua hänessä ärsyttänyt asia tuntui korjaantuneen tai ainakin muuttuneen parempaan suuntaan. Poznanski on mielestäni ehdottomasti kehittynyt hahmojen luomisessa kirjojen välillä, ja se oli mukava huomata. Toisaalta nyt Beatricen ärsyttävien piirteiden tilalle oli astunut tietynlainen täydellisyys. Olen dekkareita lukiessani ennenkin miettinyt tätä: miksi sen pitää olla aina päähenkilö, joka päättelee kaiken oikein? Sokeissa linnuissa oli osan ajasta hyvin vahvasti näkyvillä monista muistakin dekkareista tuttu asetelma, jossa Beatrice teki suorastaan uskomattomilta tuntuvia päätelmiä ja johdatti tutkimusta yksin oikeaan suuntaan, vaikka kukaan muu ei ollut hänen teorioidensa tukena. Tämä on dekkareita lukiessa aina mielestäni hyvin ärsyttävää, ja niin oli Sokeiden lintujenkin kohdalla.

Juoni oli mielestäni myös tasapainotettu esikoisteosta paremmin. Vii5i-kirjaa lukiessa minua ärsytti ja paikoitellen jopa pitkästytti se, että alkupuolella tarina eteni todella hitaasti. Keskityttiin lasten hoitamiseen, viinin juomiseen ja ties mihin muuhun sen sijaan, että olisi keskitytty itse kirjan juoneen. Nyt tämä oli mielestäni korjaantunut, enkä muista kertaakaan törmänneeni loputtoman tuntuiseen arjen pikkuasioiden kuvailemiseen. Arjen asiat oli sekoitettu paremmin rikostutkinnan lomaan: toimintaa ei ollut liikaa, mutta tarina ei myöskään tuntunut junnaavan paikkoillaan tai keskittyvän epäolennaisuuksiin. Toisaalta kun Vii5i pääsi alun hitauden ylitse, se tempasi mukaansa sellaisella voimalla, että kirjan käsistä laskeminen oli mahdotonta ennen viimeisenkin sivun lukemista. Sokeiden lintujen kohdalla en muista minulle käyneen näin, vaan tämä imu tuntui puuttuvan, enkä niin palavasti välittänyt saada tietää miten lopussa kävisi. Juoni oli siis tasapainoisempi kuin esikoisteoksessa, mutta minun mielestäni ikävä kyllä myös kokonaisuutena tylsempi.

Hahmoista suosikkini on edelleen ahkera, iloinen ja kaikesta innostunut Stefan. Soisin mielelläni Stefanin olevan suuremmassakin roolissa kirjoissa, sillä nyt hänet oli jätetty hyvin selkeästi vain sivuhahmoksi. Sellaiseksi, joka ilmestyy paikalle kun tarvitaan, mutta joka heti sen jälkeen unohdetaan johonkin.

Kokonaisuudessaan kyllä pidin Sokeista linnuista, mutta pienoisella varauksella ja vähän ristiriitaisin tuntein. Aion siitä huolimatta ehdottomasti lukea Poznanskin seuraavankin kirjan sillä toivon, että hän vielä kirjoittaisi kirjan, jota rakastaisin niin paljon kuin olisin halunnut Sokeita lintuja rakastaa.

3,5/5
Muistan millaista oli, kun ei ollut mitään menetettävää. Se tekee tokkuraiseksi, huumaa pitkäkestoisemmin kuin yksikään huume. Kuinka olinkaan halveksinut heitä, pikku ihmisiä, joiden piti pitää kaikesta kiinni ja jotka eivät pystyneet kohtaamaan minua vapaina ja nauramaan päin naamaa, niin kuin minä olisin tehnyt heidän sijassaan. 
(s. 60)

S.J. Watson - Kun suljen silmäni

S. J. Watson - Kun suljen silmäni 
Bazar, 2012
s. 385
Alkuteos: Before I go to sleep, 2011
Suomentaja: Laura Beck

Tänä aamuna heräsin hyvin varhain, ja hän nukkui vieressäni. Jälleen muukalaisena. Huone oli pimeä, hiljainen. Makasin jäykkänä pelosta, tietämättä kuka tai missä olin. En voinut ajatella muuta kuin lähtemistä, pakenemista, mutta en pystynyt liikkumaan. Mieleni tuntui tyhjiin ammennetulta, ontolta, mutta sitten pintaan kohosi sanoja. Ben. Aviomies. Muisti. Onnettomuus. Kuolema. 
(s. 149)

---

Chrstine herää vieraasta makuuhuoneesta vieraan miehen vierestä vailla mitään muistikuvia siitä, kuinka on sinne päätynyt. Paniikissa hän pakenee kylpyhuoneeseen, missä peiliä ympäröivät valokuvat hänestä ja makuuhuoneen oudosta miehestä, ja peilistä vastaan katsoo oletettua kaksikymmentä vuotta vanhempi nainen. Miehen, Benin, herättyä selviää, että he ovat olleet pitkään naimisissa, ja että Christine kärsii amnesiasta, joka pyyhkii hänen muistinsa tyhjäksi joka yö. Hänen pitää joka aamu opetella oma historiansa uudelleen, koska hän ei herätessään muista siitä mitään.

Benin lähdettyä töihin Christine saa puhelun mieheltä, joka kertoo olevansa hänen lääkärinsä, jota Christine on tavannut salassa aviomieheltään. Lääkäri on antanut Christinelle päiväkirjan, johon kirjoittaa päiviensä tapahtumat muistiin, koska uskoo sen auttavan naisen muistin palautumista. Itse kirjoitettu päiväkirja tuntuu kuin jonkun toisen kirjoittamalta, mutta sen kautta Christine sukeltaa omaan tarinaansa, joka herättää paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ennen kaikkea miksi Benin tarinat eivät ole johdonmukaisia, ja tahtooko mies todella Christinen saavan muistinsa takaisin. Päiväkirjan etusivulta Christine löytää uhkaavilta tuntuvat sanat: Älä luota Beniin. 

---

Luin tästä kirjasta jonkun blogista arvostelun ja tiesin heti, että haluan saada kirjan hyppysiini. Tämän oli tosin tainnut todeta muutama muukin, sillä mun piti kokeilla onneani muutamaan kertaan, ennen kuin satuin kirjan kanssa samaan aikaan kirjastoon... :D Varailen kirjoja todella harvoin, musta on jotenkin mukavaa bongailla kirjoja ns. "sattumalta". Yleensä turvaudun varaamiseen vain, jos kyseessä on joku kirja, jonka haluan käsiini todella pahasti, tai jos en ole pitkään aikaan yrityksistäni huolimatta onnistunut bongaamaan jotain kirjaa. Kun suljen silmäni löytyi kirjastosta muutaman yrityksen jälkeen, ja aloin lukea sitä melkein saman tien sen kotiin kannettuani. 

Kirjan alkuasetelma on todella mielenkiintoinen. Amnesia ylipäätään aiheena kiinnostaa, ja kirjan sijoittaminen jännitysosastolle vihjasi, että Christinen muistinmenetyksen takaa löytyy jotain muutakin kuin pelkkä onnettomuus. Aluksi sitä saattoi kuitenkin vain arvailla, sillä Christinen kanssa jakaa hyvin todentuntuisesti epätiedoisuudentunteen siitä, kuka on kuka ja mitä ylipäätään tapahtuu. Kirjoittaja on mielestäni samaistunut Christinen tilaan todella hyvin ja kirjoittanut siitä uskottavasti. Se näkyy myös kirjan tunnelmassa, joka on yhtä hämmentynyt ja jopa ahdistunut, kuin Christinen tuntemuksetkin. Kaikkia epäilee, eikä keneenkään voi varauksettomasti luottaa. Tarina myös aukeaa lukijalle aivan yhtä pienissä palasissa ja samaan tahtiin kuin Christinelle. 

Toistoa kirjassa on arvatenkin etenkin alussa paljon, koska Christine menettää muistinsa joka yö ja joutuu joka aamu oppimaan samat asiat uudelleen. Alussa toisto ei mitenkään haitannutkaan, koska sitä oli osannut odottaa kirjan aiheen ja päiväkirjamuodon vuoksi, mutta keskivaiheilla se alkoi hieman tökkiä. Ehkä olen vähän kärsimätön ja olisin toivonut jonkinlaista kehitystä nopeammin, ja siksi toisto alkoi häiritä minua. Edistymisen puute alkoi turhauttaa, ja jossain vaiheessa aloin pelätä, ettei sivumäärä riittäisikään minkäälaiseen tyydyttävään loppuratkaisuun. Että Christinen tila jäisi sellaiseksi kuin se oli kirjan alussakin. Päästiin kuitenkin reilusti ylitse puolivälin, ennen kuin mihinkään alkoi merkittävästi tulla järkeä.  

Kirjaa lukiessa aina pohtii mielessään, mitä tarinan edetessä saattaa tapahtua ja miten kaikkia voisi päättyä, mutta ikinä ei pääse lähellekään todellista ratkaisua. Ja sitten loppua lukiessa voi todeta, että näinhän sen tietysti piti mennäkin, ja että kirjailija on keksinyt juuri oikean lopetuksen tarinalleen. Jossain kirjan puolivälissä aloin pelätä, että omat arveluni päätyisivät olemaan parempia kuin kirjan todellinen loppuratkaisu, mikä olisi kirjan kannalta ollut melko huono merkki. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt, vaan lopussa tapahtui nopealla aikavälillä monta yllättävää käännettä, jotka paljastivat totuuden kaiken takana. Eivätkä ne omat arvailuni tietenkään taaskaan päässeet lähellekään totuutta... :D 

Loppu jäi kuitenkin ikävän avoimeksi, tarina tuntui tavallaan päättyvän jopa vähän kesken. Olisin mielelläni lukenut vielä ainakin luvun verran lisää, jotta olisin saanut jonkin selkeämmän päätöksen kaikelle. Nyt kirjasta jäi hyvästä tarinasta huolimatta hieman laimea maku vaisun lopetuksen vuoksi. 

Esikoisteokseksi Kun suljen silmäni oli todella hyvä, ja lukisin mielelläni Watsonilta muutakin! :)

3,5/5

Denise Mina - Kammio

Denise Mina - Kammio 
Like, 2007
s. 437
Alkuteos: Sanctum, 2002 
Suomentaja: Risto Raitio 

Syyllinen murhaan. Murhaaja. Murhaajatar. Minun oma kultainen Susieni, kullannuppuni, höpönassuni, ristuksen rakas vaimoni.
(s. 12)

---
Lachlan Harriot on vähintäänkin sokissa, sillä hänen vaimonsa Susie on saanut tuomion sarjamurhaajan murhasta. Susie on tunnettu ja arvostettu psykiatri, ja mies, jonka murhasta häntä syytetään, oli hänen asiakkaansa. Onko mahdollista muuttua nuhteettomasta perheenäidistä ja vaimosta raa'aksi tappaksi? Siitä Lachlan on valmis ottamaan selvää, koska ei aio hylätä vaimoaan yksin vankilaan istumaan tuomiota rikoksesta, johon ei usko tämän syyllistyneen. 

Valitus Susien tuomiosta vaatii perusteluja, joten Lachlan käyttää kaiken vapaa-aikansa vaimonsa tapaukseen pureutuakseen. Pian hänen totuudenetsintänsä alkaa kuitenkin herättää enemmän uusia kysymyksiä kuin vastata vanhoihin. Miksi Susie on varastanut asiakirjoja vankilasta, jossa hänen entinen asiakkaansa kärsi tuomiotaan? Mikä hänen todellinen suhteensa nyt jo kuolleeseen vankiin oli? Ja mitä hän ei halua Lachlanin löytävän työhuoneestaan? 

---

Siitä on jo melkoisesti aikaa, kun kuin Kammion, mutta muistiinpanojani lueskellessani kirja palasi melko elävästi mieleeni. Kirjan asetelma on hyvin kiinnostava, en muista ennen törmänneeni vastaavanlaiseen, ja mahdollisen murhaajan puolison ajatusten lukeminen kuulosti hauskalta. Odotin innolla Lachlanin tutkimuksia siitä, oliko hänen vaimonsa todella syyllistynyt murhaan, ja siitä mitä kaikkea kuvion takaa mahdollisesti paljastuisi. Myöskin päiväkirjatyylinen toteutus oli kiinnostava, mutta kirjoitustyyli toisinaan hieman häiritsi. Sekaan täysin varoittamatta (ja mielestäni tarpeettomasti) ripotellut härskit ja hiukan groteskit sanat häiritsivät ja saivat olon joka kerta tuntumaan yhtä hämmentyneeltä. Muutenkin Lachlanin kerronta tuntui ajoittain hiukan tönköltä, aivan kuin kirjailija itse ei olisi aivan osannut samaistua omaan hahmoonsa. 

Kirja oli kuitenkin ajoittaisista pienistä häiritsevyyksistään huolimatta kiinnostava, ja sitä luki mielellään. Sekaan ripotellut arkiset asiat, kuten lapsen päiväkotiin vieminen ja sukulaisten kanssa riiteleminen, tuntuivat aika turhilta ja hieman puuduttavilta. Tuntui, kuin kirjalle olisi yritetty väkisin keksiä lisää sisältöä itse Lachlanin tutkimusten rinnalle, vaikka mielestäni tarinalle olisi tehnyt oikeutta, jos tällaiset turhuudet olisi jätetty pois. Arkisten asioiden kuvaamisen sijaan kirjailija olisi voinut keskittyä varsinaiseen tarinaan ja hioa siitä toimivamman. Kai näillä arkisilla asioilla oli joku suurempi merkitys, kuten kuvata elämän jatkuvuutta tai jotain, mutta minua ne lähinnä haukotuttivat. 

En tarkalleen muista missä vaiheessa tarina alkoi hajota käsiin, mutta se taisi tapahtua jossain puolivälin jälkeen. Tuntui, että mitä pidemmälle Lachlan tutkimuksissaan eteni, sitä sekavammaksi kerronta muuttui. Asioita ei selitetty lainkaan riittävän selvästi, jos niitä nyt ylipäätään selitettiin ollenkaan, ja olisin tarvinnut vähintään jonkinlaisen kaavion pysyäkseni ollenkaan kärryillä. Kerronta oli hyvin sekavaa, eikä asioita välttämättä selitetty ollenkaan, vaan niihin vain viittailtiin. Olisin tarvinnut hieman enemmän "aukiselittämistä" ymmärtääkseni missä mentiin milloinkin. Viimeiset luvut olisi varmaan pitänyt lukea toiseen kertaan, jotta olisi EHKÄ tajunnut mitä tapahtui, mutta olin loppuun niin pettynyt muutenkin, ettei minua siinä vaiheessa enää edes kiinnostanut. Halusin jättää lukukokemuksen vain mahdollisimman äkkiä taakseni. Jos joku kysyisi minulta, kuka murhaaja loppujen lopuksi oli, en pystyisi vastaamaan kysymykseen, koska minulla ei ollut kirjan lopetettua siitä minkäänlaista käsitystä. Kirjan kannalta huonoin asia on ehkä se, että minua ei jäänyt edes vaivaamaan, etten tiennyt kuka lopulta oli syyllinen. Minua ei yksinkertaisesti kiinnostanut tarpeeksi, että olisin jaksanut välittää. Se ei ole minkään kirjan kohdalla hyvä merkki, mutta ei etenkään dekkarin. 

Kirjan luettuani oloni oli lähinnä hämmentynyt ja ennen kaikkea pettynyt. Odotin kirjalta paljon enemmän, mutta se ei edes lähestulkoon vastannut odotuksiini, ja tämän kokemuksen jälkeen kierrän ikävä kyllä jatkossa Denise Minan kirjat turvallisen välimatkan päästä. 

--- 

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Skotlanti 

1/5 

Nicolas D'estienne D'orves - Pahan orvot

Nicolas D'estienne D'orves - Pahan orvot
Gummerus, 2009
s. 639
Alkuteos: Les Orphelins du Mal,2007
Suomentaja: Pirjo Thorel

"Te ja minä, me sukellamme pian historian salatuimmille vesille; alueelle, jolla ei ole minkäänlaisia lakeja ja joka usein perustuu tappaviin salaisuuksiin... --- Kukaan ei voi tulla hakemaan meitä sieltä, minne menemme. Olemme yksin, aivan yksin, te ja minä..."
(s. 66)

---

Vuonna 1995 neljä miestä löydetään samana päivänä kuolleina eri puolilta Saksaa. Kaikki neljä löydetään tismalleen samalla tavalla: alasti, rikkinäinen syanidikapseli suussaan ja oikea käsi kateissa.

Vuonna 2005 nuori journalisti Anaïs tapaa eriskummallisen norjalaisen miehen, Vidkun Vennerin, joka harrastaa kaiken natsi-Saksaan liittyvän esineistön keräilemistä. Venner on saanut oudon lähetysen: matkalaukun, joka sisältää neljä muumioitunutta oikeaa kättä. Hän on täysin vakuuttunut siitä, että kyseessä ovat kymmenen vuotta aikaisemmin Saksassa kuolleiden miesten kädet. Vidkun ei kuitenkaan tiedä, miksi joku on lähettänyt kädet hänelle, ja tahtoo sen selvittämiseen Anaïsin apua. Vain yksi asia vaikuttaa varmalta: vuonna 1995 kuolleet miehet ovat lähtöisin Lebensborn-klinikalta, natsien salaiselta siitos- ja synnytyslaitokselta.

Vennerin ja Anaïsin kaivautuessa syvemmälle natsi-Saksan ja Lebensbornin salaisuuksiin käy nopeasti selväksi, että joku on valmis tekemään mitä tahansa heidän estämisekseen. Todistusaineistoa katoilee, osa todistajista kieltäytyy puhumasta, ja osa yksinkertaisesti katoaa. Lopulta Anaïsin mielessä herää epäilys: mitä jos natsit eivät lopettaneetkaan kokeitaan sodan päätyttyä?

---

Pahan orvot oli alusta asti kiinnostava kirja, joka piti otteessaan hyvin. Tapahtumat etenivät suhteellisen rauhallisesti, ja asiat paljastettiin sopivaan tahtiin. Itse en lukiessa oivaltanut asioita liian aikaisin, mutta normaalisti itseäni ärsyttävää "ylisalaperäistämistäkään" ei ollut. Ärsyynnyn helposti, jos kirjoissa jostain asiasta vihjaillaan jatkuvasti, ja tulee sellainen tunne, että lukija yrittämällä yritetään saada uteliaaksi, mutta sitten asiat paljastetaan vasta tuskastuttavan pitkän ajan kuluttua. Pahan orpojen kanssa näin ei käynyt, vaan uteliaisuus heräsi aidosti ilman tällaista pakonomaisuutta, eikä asioiden paljastumista tarvinnut odottaa tuskastumiseen asti. Tietoja pudoteltiin kuitenkin murunen kerrallaan, kuva alkoi rakentua vasta hiljalleen, ja koko ajan oli sellainen tunne, että melkein saattoi aavistaa mitä seuraavaksi on tulossa. Mutta ei sitten ihan kuitenkaan. Sivumäärästä huolimatta ei myöskään tullut missään vaiheessa sellaista tunnetta, että kirjaa olisi voinut tiivistää tai jotain jättää pois, eikä tarina jäänyt polkemaan paikalleen kirjan paksuudesta huolimatta.

Tällä kirjassa oli kaikki potentiaali olla minulle hyvin ahdistava ja pelottavakin kokemus. Sodat, natsit ja keskitysleirit ovat minulle hyvin helposti todella ahdistavia aiheita, mutta ristiriitaisesti silti myös yksiä kiinnostavimmista. Alun kohtalaisen rauhallisesta etenemisestä tunnelma muuttuikin ajoittain painajaismaiseksi, ahdistavaksi ja jopa hiukan kuvottavaksi, kun Halgadomin saaren tapahtumat alkoivat hiljalleen paljastua. Loppua kohti tarina meni kuitenkin sen verran reilusti epäuskottavan puolelle, että ahdistavuus katosi, ja luin eteenpäin lähinnä kulmat hämmennyksestä koholla. Hyvin rakennetun ja kiinnostavan tarinan imu haihtui loppua kohti lähes kokonaan, enkä osannut ottaa lopun tapahtumia enää edes vakavissani.

Viimeisen sivun luettuani oloni oli lähinnä hämmentynyt, enkä ollut ihan varma siitä, mitä olin juuri lukenut. Irrallisia langanpätkiä jäi liikaa, tarinaa ei mielestäni koottu erityisen hyvin kokoon. Esimerkiksi neljästä kädestä puhuttiin kirjan aikana kohtalaisen paljon, mutta minulle jäi lopulta täysin hämärän peittoon, mikä niiden idea oikeastaan oli. Ja vaikka pistettäisiin tällaisen pienet yksityiskohdat sivuun, niin en isommassa mittakaavassakaan onnistunut ymmärtämään, mitä kirjassa oikein tapahtui, tai [i]miksi[/i]. Siinä vaiheessa, kun mukaan alkoi hyppiä kaikenmaailman klooneja ja ties mitä muuta, lakkasin edes yrittämästä ymmärtää. Toinen lukukerta saattaisi auttaa asiaa, mutta rehellisesti sanottuna minulla ei ole mitään kiinnostusta lukea tätä kirjaa uudestaan. Tällä kirjalla olisi ollut mahdollisuus nousta yhdeksi lempikirjoistani, ja vielä suunnilleen sata sivua ennen loppua uskoin niin käyvän, mutta sitten tapahtui... jotain. Epäuskottava loppu pilasi koko lukukokemuksen, ja lopulta olin lähinnä hämmentynyt ja hieman ärtynyt.

Hahmoja kirjassa oli hyvin paljon, ja aikakaudeltakin hypittiin toiselle aina joka toisessa luvussa. Sitten kun soppaan lisätään vielä se, että hahmoista puhuttiin monilla eri nimillä, ja paikoittain jopa peitenimillä, niin toisinaan oli hiukan hankala pysyä kartalla. Joskus piti palata taaksepäin tarkistamaan, kuka sattuikaan olemaan kyseessä. Nimimuistini ei ole mitenkään kaksinen, ja kun hahmoista käytettiin vielä näin montaa eri nimeä, olin paikoittain aika hukassa.

---

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Saksa

2/5

Romain Sardou - Kolmastoista kylä

Romain Sardou - Kolmastoista kylä 
Bazar, 2010
s. 366
Alkuteos: Pardonnez nos offenses, 2002
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen 

Sidoine Méliesse ei tuntenut alkuvaiheita siitä tapahtumasarjasta, joka oli tehnyt Draguanin hiippakunnasta kuuluisan. Hän oli kuullut rahvaan pelosta ja kauhistuksesta, lopun murhenäytelmästä, huhuista joita luurovioista kiersi, mutta sitä hän ei ollut tiennyt, että tarinan alussa kaksi tavallista maalaistyttöä leikki virran rannalla.
(s. 12)

---

Vastavalmistunut pappi, Henno Gui, saapuu syrjäiseen Draguanin hiippakuntaan varsin dramaattisen tilanteen keskelle. Vasta edellisenä päivänä kylän piispa Haquin on tapettu, ja kyläläiset uskovat murhaajan liikuskelevan vieläkin lähettyvillä. Henno Gui ei kuitenkaan anna tapahtumien häiritä itseään, vaan keskittyy tehtävään, jonka on saanut piispa Haquinilta ennen tämän kuolemaa. Hennosta on tarkoitus tulla hiippakunnan kolmannentoista kylän pappi. 

Kolmastoista ylä, Heurteloup, on ollut vuosikymmeniä vailla sielunpaimenta ja eristäytyneenä muusta maailmasta, sillä kylän luultiin olevan ruton autioittama. Henno Gui joutuukin suuntamaan kohti tuntematonta kolmanteentoista kylään lähtiessään, sillä kukaan ei tiedä kylän nykyisestä tilanteesta mitää, ja harvat suostuvat edes puhumaan koko paikasta. Uuden papin on vaikea löytää edes etään, joka suostuisi näyttämään hänelle tietä hänen uuden seurakuntansa luokse. Herteloupissa on jotain, mikä saa Draguanin kylän asukkaat silmittömän kauhun valtaan. 

---

Huh, Kolmannentoista kylän lukemisesta on tainnut vierähtää jo yli puoli vuotta aikaa! Luin kirjan jo ennen lukujumin iskemistä, mutta en onnistunut raapimaan kasaan inspiraatiota kirjoittaa teoksesta, ja sitten lukujumin puskettua päälle tuntui lukemisen lisäksi myös blogin päivittäminen hankalalta ja vähän vastenmieliseltä. Kirja oli jo kokonaan päässyt haihtumaan mielestäni, kunnes eräänä päivänä lueskelin muistiinpanojani bloggausta odottavista kirjoista. Siellähän Kolmastoista kylä kiltisti odotti vuoroaan, ja jouduin harkitsemaan melkoisen tovin, viitsinkö enää näin pitkän ajan jälkeen kirjoittaa tästä blogimerkintää. Olin kuitenkin lukiessani kirjoittanut niin hyvät muistiinpanot itselleni, että ne pariin kertaan lukemalla Kolmastoista kylä palautui kohtalaisen elävästi mieleeni, ja päätin sitten kuitenkin tämän postauksen kirjoittaa. Tässä siis mennään, pahoittelen jo etukäteen jos en kaikkea ihan kristallinkirkkaasti enää muista! 

Tartuin Kolmanteentoista kylään aluksi hieman epäluuloisin mielin. Muistan vielä tilanteen, olin tapani mukaan kuluttamassa aikaa kirjastossa ja harhailin päämäärättömästi dekkarihyllyjen välissä. Kolmannentoista kylän nimi pisti silmääni muiden kirjojen joukosta, ja takakansi sai minut kiinnostumaan kirjasta enemmänkin. Ensimmäinen mielleyhtymäni oli elokuva Sauna, jonka olen nähnyt useammankin kerran yrittäessäni epätoivoisesti ymmärtää mitä siinä tapahtuu. Kaikesta hämmentävyydestään huolimatta Sauna on kuitenkin hyvä elokuva, ja odotin saavani Kolmanneltatoista kylältä jotain hiukan samanlaista. Unohdettu kylä keskellä suota vaikutti kiinnostavalta miljööltä, ja odotin kirjalta ehkä hieman kauhumaisiakin elementtejä. Se mikä minut sai hieman epäröimään, oli kirjan sijoittuminen 1200-luvulle. Vaikka historia onkin itselleni aiheena kovin rakas, niin pelkäsin, että ehkä kirja sijoittui vähän liian kauas historiaan, aikakaudelle joka ei olen ihan niin lähellä sydäntäni kuin jotkut muut. 

Lukiessakin mielleyhtymäni Sauna-elokuvaan oli melko vahva, vaikka kirjassa ei loppujen lopuksi kovin paljon samoja elementtejä ollutkaan. Tunnelma oli tosin paikoin samanlainen; sai aikaan puistatuksia ajoittain kauhumaisella, pahaenteisellä tunnelmallaan ja oli ainakin ihan yhtä hämmentävä kuin ko. elokuvakin. Tunnelma oli koko ajan hieman pahaenteinen, jotenki painostava, vaikka kirjassa ei muistaakseni edes tapahtunut kauhean paljoa. Raskas tunnelma teki myös lukemisesta hiukan raskasta, enkä hetken tauon jälkeen tarttunut kirjaan sellaisella innolla kuin olisin tahtonut. Ennemminkin eteenpäin lukeminen tuntui hieman vaikealta, ja harkitsin jopa kirjan jättämistä kesken. Juoni oli kuitenkin sen verran kiinnostava, että tahdoin tietää, miten kirjailija sitoisi lopulta kaikki langat yhteen. 

Minulle olisi varsin hyvin riittänyt, jos tarina olisi keskittynyt vain kirjalle nimenkin antaneeseen kolmanteentoista kylään. Siitä olisi mielestäni saanut riittävästi aineksia, ja kirja olisi todennäköisesti ollut paljon parempi niin. Kolmastoista kylä muodosti kuitenkin lopulta vain pienen osan kirjan koko juonesta, ja välillä hypittiin pitkin muuta Ranskaa ja jopa Italiaa. Uusia hahmoja esiteltiin tiuhaan, ja nimet olivat etenkin lievällä lukihäiriölläni hyvin vaikeita luettavia ja etenkin muistettavia. Menin hahmoissa toivottomasti sekaisin jo ennen kirjan puoliväliä, koska en jaksanut muutaman sivun välein palata taaksepäin tarkistamaan kuka kukin oli. Jotenkin tuntui, ettei se olisi antanut tarinalle mitään lisää, vaikka olisinkin tiennyt kenestä puhutaan, eikä kirja tuntunut jatkuvan tarkitselemisen ja taaksepäin selaamisen arvoiselta. Suurimman osan ajasta olin siis vähän hämmentynyt siitä, kenestä milloinkin puhuttiin, ja Henno Gui on hahmoista ainoa, jonka nimen pystyn palauttamaan mieleeni - tämä siksi, että hänet olin maininnut muistiinpanoissani. 

Kirjan genre jäi itselleni lopulta vähän hämäräksi - en olisi sijoittanut tätä dekkariksi, mutta kun mietin asiaa niin en keksi mitään sopivampaakaan määritelmää. Ehkä olisin kuitenkin sijoittanut kirjan ennemmin historialliset romaanien sekaan kuin dekkareihin, koska dekkarimaisia piirteitä tässä oli aika vähän. 

Romain Sardoun hyväksi sanottakoon, että hänellä on selkeästi paljon hyviä ideoita ja loistava mielikuvitus. Paikoittan tuntui, kuin kirjailija olisi tavoitellut jotain Da Vinci-koodin tapaista, mutta läheskään sellaiselle tasolle kirja ei kuitenkaan yltänyt. Hahmoja oli liikaa ja niitä esiteltiin liian nopeaan tahtiin, tarina eteni hurjaa vauhtia ja kaikki jäi jotenkin etäiseksi. Jotenkin Kolmastoista kylä tuntui hieman viimeistelemättömältä. Kehystarina oli kiinnostava ja kirjailijan ideat hyviä, mutta ne olivat jääneet jotenkin keskeneräisen oloisiksi. Jos kirjassa olisi ollut paksuutta tuplasti enemmän, tai jos lukuisat ideat olisi jaettu useampaan tarinaan, olisi kokonaisuus saattanut olla yhtenäisempi. Lisäämällä kirjan sivumäärää olisi kaikille sivujuonille ja juonenkäänteille voinut antaa enemmän aikaa ja huomiota, ja hahmoista olisi saanut syvällisempiä ja vähemmän yksiulotteisia. Tällaisenaan tarina tuntui kiirehtivältä ja hiukan hengästyttävältä, kun kaikki nopeaan tahtiin kerrotut asiat piti omaksua kerralla ja tarina oli sivumäärään nähden ihan liian monimutkainen. Myös hahmot jäivät pinnallisiksi ja etäisiksi, eivätkä oikein tuntuneet uskottavilta. 

Vaikka luinkin kirjan loppuun vain, koska halusin tietää mitä lopussa tapahtuu, niin en ikävä kyllä muista siitä enää yhtään mitään. Muistan vain, että olin viimeisen sivun käännyttyä jokseenkin pettynyt, ja ihan yhtä hämmentynyt kuin lukiessanikin. Kaikkia irtonaisia langanpätkiä ei muistaakseni sidottu yhteen kovin taitavasti, enkä lopultakaan ihan ymmärtänyt mitä olin juuri lukenut. Pitkäksi aikaa en myöskään jäänyt tarinaa pohtimaan, vaan pakenin sen painostavaa ja hämmentävää tunnelmaa seuraavan kirjan pariin, ja annoin Kolmannentoista kylän haihtua mielestäni hyvin nopeasti. 

--- 

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Ranska 

1,5/5

Stefan Spjut - Staalo

Stefan Spjut - Staalo
Like, 2013
s. 722
Alkuteos: Stallo, 2012
Suomentaja: Taina Rönkkö 

"Se hiiviskeli seuraavana päivänä täällä metsänreunassa, Monika näki sen ensin. Juoksimme kiittämään sitä. Olimme tietenkin suunnattoman kiitollisia ja iloisia siitä, että saimme mahdollisuuden kiittää. Että se oli tullut luoksemme. 
Tajusimme vasta siitä vaiheessa, miten ihmeellinen se oli. Silloin kun seisoimme ja katselimme sitä järkytyksestä toivuttuamme. Ei pelkästään se, että se oli lyhytkasvuinen, vai miksi sitä nyt sanotaankaan, ja harvinaisen näköinen. Ne silmät. Sillä oli päässä paksu talvimyssy, vaikka oli keskikesä, ja se näytti... No se ei näyttänyt ihan tavalliselta. Sillä oli myös käsineet, jotka olivat liasta ja savesta jäykät, ja yhdestä hansikkaan sormenpäästä pilkisti täysin musta kynsi. Muistan sen. Sen kynnen." 
s. 419

---

Susso on, äitinsä ja siskonsa harmiksi, täysin vakuuttunut staalojen olemassaolosta. Hän on niin vakuuttunut, että on perustanut uskomukselleen kotisivut, joille kirjoittaa havainnoistaan. Eihän niillä tosin vielä paljoa ole... Vain kuva, jonka Susson isoisä otti vuosikymmeniä sitten lentäessään ensimmäisen ihmisenä pienlentokoneella Ruotsin tuntureiden yllä. Lentokoneessa otetussa kuvassa näkyy karhu, jonka selässä näyttää istuvan jokin ihmismäinen olento... Susso on isoisänsä tavoin vakuuttunut siitä, että filmille on tallentunut ihka oikea peikko.

Kun Sussoon eräänä päivänä ottaa yhteyttä vanha nainen, joka epäilee nähneensä peikon, Susso toivoo pääsevänsä lähemmäs mysteerin ratkaisua. Niinpä hän lähtee tapaamaan naista, joka antaa hänen asettaa pihalleen riistakameran. Se, mitä riistakamera tallentaa, ylittää kaikkien villeimmätkin odotukset. Eivätkä tapahtumat tule jäämään siihen, vaan Susso uppoutuu yhä syvemmälle peikkojahtiinsa - lopulta syvemmälle, kuin hänelle ehkä olisi hyväksi...
---

Hmm, taas kerran kirja, josta minulla on vähän ristiriitaiset fiilikset... Ja olen antanut tämän lukemisestakin taas kulua vähän liikaa aikaa, ennen kuin sain ajatukseni tarpeeksi järjestykseen kirjoittaakseni tästä. Toisinaan tarvitsen vähän aikaa saadakseni koottua ajatukseni, jos kirja on jollain tavalla hämmentävä tai muuten ajatuksia herättävä. Ja sitten yleensä käy niin, että unohdan puolet asioista mietintätaukoa pitäessäni... :D 

Näin Staalon kirjastomme uutuushyllyssä, ja kiinnostuin siitä hienon ja uhkaavan näköisen kannen ansiosta. Kun olin saanut takakannen luettua ei ollut enää epäilystäkään siitä, ettenkö kirjaa lainaisi, ja aloitinkin sen lukemisen heti samana päivänä. Vaikka kirjassa oli yli seitsemänsataa sivua, sain sen luetta aika nopeasti, eikä minulle kertaakaan lukiessani tullut tylsää. Etenkin kirjan alussa tunnelma oli hyvin tiivis ja jännittävä, jopa uhkaavan tuntuinen. Saatoin kuvitella itseni vähän liiankin hyvin pieneen pimeään mökkiin keskelle metsää... Alku tosin jäi mielestäni parhaaksi osaksi kirjassa, ja sen jälkeen tunnelma ei enää kertaakaan noussut niin karmivaksi ja hiuksia nostattavaksi. 

Tarinassa olisi kyllä ollut tiivistämisen varaa, tästä olisi helposti saanut ainakin parisataa sivua ohuemman kirjan. Ja se olisi ehkä tehnyt tarinalle oikeuttakin. Tarina eteni aika hitaasti ja tapahtumat oli siroteltu niin hajalleen, että suvantokohtia jäi jonkin verran. Tuntui, että kirjailija keskittyi enemmän kaikenlaisten turhien yksityiskohtien kuvailemiseen, kuin tarinan eteenpäin kuljettamiseen. Etenkin se alkoi aika nopeasti häiritä itseäni, että jokainen huuleen työnnetty nuuskapussi piti mainita erikseen, ja nuuskarasiat kuvailla varoitustekstejä myöten. Käytetäänhän Ruotsissa paljon nuuskaa, mutta ei kukaan suomalainenkaan kirjailija noin paljoa keskity vaikka tupakointiin! 

Tapahtumat kerrottiin vuoroluvuin staaloja etsivän Susson ja sellaisten kanssa mielestään liiankin läheisissä tekemisissä elävän Sevedin näkökulmista, mikä oli kiinnostava ratkaisu. Näin lukija pääsi seuraamaan Susson "etsiväntyötä", mutta myös kurkistamaan maailmaa staalojen puolelta. Se mikä minua kerronnassa hämmensi, olivat Susson äidin näkökulmasta kerrotut luvut, joita oli sekalaisesti siellä täällä. Susso ja Seved olivat päähenkilömäisempiä, mutta heidän kappaleensa kerrottiin yksikon kolmannessa, kun taas Susson äiti oli minäkertoja. En tiedä oliko näissä kappaleissa joku syvällisempi merkitys, mutta itse en ainakaan huomannut jos sellainen oli. Itse olisin voinut jättää ihan hyvin nuo Susson äidin luvut pois välistä, ja Susson äiti oli muutenkin hämmentävän suuressa roolissa. Hän ei oikeastaan tuonut tarinaan mitään eikä kuljettanut tarinaa eteenpäin, eikä sitä olisi oikeastaan edes huomannut, vaikka hän ei olisi ollut mukana. 

Vaikka kirjan nimi on Staalo, jäivät staalot lopulta aika pieneen osaan. Tiedän niistä edelleen todella vähän, vaikka luinkin niistä seitsemänsataasivuisen kirjan, ja se on todella harmi! Staalot olivat kuitenkin nimenomaan se vetonaula, jonka takia kirjasta kiinnostuin. Tuntui, että staalojen etsiminen oli paljon suuremmassa roolissa kuin itse staalot, ja minulle jäi ainakin monta kysymysmerkkiä ilmaan. Esimerkiksi se jäi mietityttämään minua, miksi staalot tuntuivat hakeutuvan ihmisten seuraan. En saanut siihen kirjasta minkäänlaista ratkaisua, mutta staalot vain tuntuivat ilmestyvän sopivaksi katsomiensa ihmisten luokse ja asettuvansa taloksi. Toinen itseäni vaivaamaan jäänyt asia oli staalojen kiinnostus ihmislapsiin, mitä ei myöskään kirjassa selitetty oikeastaan mitenkään. Staalojen kyvytkin jäivät aika hämärän peittoon... Staalon itse eivät mielestäni suoranaisesti olleet pahoja, joskaan eivät ehkä hyviäkään... Mutta ennemminkin minusta staalojen kanssa tekemisissä olevat ihmiset osoittautuivat pahoiksi, tai ehkä staalojen seura ei vain tee kovin hyvää ihmisen mielelle. Vaikka eräs orava suurimman osan kirjasta olikin mielestäni hyvin sympaattinen, alkoi sekin loppua kohti tuntua aika karmivalta, ja sen vaikutus Sussoon jäi mietityttämään. 

Staalojen kuvaaminen oli muutenkin aika sekavaa ja epäjohdonmukaista. Peikoiksi luettiin niin staalot ja maahiset kuin yhdessä vaiheessa tontutkin. Puhuttiin myös mielimaahisista, mutta en päässyt oikein selville, onko se kaikkien staalojen ominaisuus, vai vain joidenkin... Lisäksi staaloista puhuttiin jätteinä, vaikka niitä oli pieniäkin. Staalojen suhteen en siis saanut kauheasti tietoa, vaan enemmänkin jäin aika hämmentyneeksi. 

Tämän ruotimisen jälkeen ehkä uskoisi, että vihasin Staaloa, mutta oikeastaan se oli mielestäni todella hyvä kirja! :D Tarina olisi kyllä kaivannut tiivistämistä, ja kirjailijan olisi ehkä pitänyt pistää ajatuksensa ja ideansa aluksi ihan kunnolla järjestykseen, mutta pidin Staalosta näinkin. Parisataa sivua tiiviimpi tarina, vähemmän nuuskaa, Susson äidin päälle ruksi ja enemmän tietoa staaloista, niin tämä kirja olisi saanut minulta viisi tähteä. 

--- 

4/5

Tess Gerritsen - Voitonmerkki

Tess Gerritsen - Voitonmerkki 
Otava, 2009
s. 318
Alkuteos: The Keepsake, 2008
Suomentaja: Mika Virva

Hän oli toista maata. Yksi vilkaisu hänen silmiinsä riitti kertomaan, että hän oli erilainen. Silmät olivat mustat kuin hailla. Hänen tuijotuksensa alla tunsi pakostakin, että hän ajatteli, mitä kaikkea haluaisi tehdä. -- Minä tiesin, että hän oli vaarallinen. Vaikka hän oli vasta viisitoistavuotias, hän hirvitti minua. Häntä pelkäsivät kaikki, myös hänen omat vanhempansa. Luojan kiitos hänen tapaisiaan hirviöitä ei ole montaa.
(s. 290 -- s. 266) 

---

Kun bostonilaisen museon kellarista löytyy muumio, neiti X, jonka ei tiedetty olevan siellä, kutsutaan tohtori Maura Isles mukaan muumion röntgenkuvauksiin. Parituhatta vuotta vanhaksi oletetusta muumiosta suunnitellaan museon uutta vetonaulaa, kunnes röntgenkuvista löytyy jotain, mitä niissä ei pitäisi olla. Muumioidun naisen sääressä on luoti. Luoti, joka on joutunut naisen jalkaan ennen hänen kuolemaansa. Neiti X ei olekaan kuollut muinaisessa Egyptissä tuhansia vuosia sitten, vaan Yhdysvalloissa vain muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin. Kun samaisen museon kellarista löydetään toisenkin naisen jäännökset tajuavat Maura Isles ja Jane Rizzoli olevansa tekemisissä sadistisen sarjamurhaajan kanssa. Sarjamurhaajan, joka saalistaa uutta voitonmerkkiä kokoelmaansa... 

Tapahtumien ytimessä vaikuttaa olevan hyvin vahvasti museon uusi työntekijä, Josephine, joka ei Rizzolin mielestä vaikuta vain viattomalta uhrilta.

--- 

Minulla oli kesken lukemisen parhaillaan kaksi vähän vähemmän kiinnostavaa kirjaa, kun taas kerran harhailin kirjastossa ilman sen kummempaa päämäärää. Halusin lukea jotain takuuvarmasti hyvää, koska toivoin sen nostavan innostustani noita paria vähän tylsempää kirjaa kohtaan. Ja mitä tekee Metsänpeikko halutessaan jotain takuuvarmasti hyvää luettavaa? No lainaa Tess Gerritsenin kirjan tietysti :D 

Mulla on vielä jokunen Gerritsenin kirja lukematta, ja Voitonmerkki vaikutti kirjastossa paikalla olevista kiinnostavimmalta. Pidän muumioita todella kiinnostavina, joten huomatessani kirjan käsittelevän osaltaan niitäkin ei päätöksen tekeminen ollut vaikeaa. Ja parissa päivässähän tämä Gerritsen tuli taas luettua, niin kuin niiden kanssa yleensä tuppaa käymään. Ja ajatus siitä, että minulla on vielä Gerritseneitä lukematta on jotenkin hyvin lohdullinen. Näihin on hyvä aina uppoutua, kun on lukujumi päällä. En tiedä olenko ikinä maininnut, mutta Gerritsenin kirjat ovat pitkälti syy siihen, miksi ihastuin aikanaan dekkareihin niin kovasti. 

Kiinnostavien juonien lisäksi pidän Gerritsenin kirjoista siksikin, että niissä ei liiaksi keskitytä hahmojen yksityiselämään. Yleensä tylsistyn ja turhaudun, jos rikosten ratkomisen sijaan dekkareissa keskitytäänkin setvimään hahmojen parisuhdeongelmia tai ties mitä. Luen dekkareita rikosten takia, jos haluan lukea ihmissuhdesotkuista niin suuntaan kyllä jonkun ihan muun hyllyn luokse. Gerritsen kertoo kyllä hahmojen yksityiselämästäkin, niin että hahmot tuntuvat realistisilta ja näitä pääsee lähelle, mutta kirjat eivät mene sellaiseksi suhdesotkujen setvimiseksi luku toisensa perään. 

Voitonmerkki oli Gerritseniä parhaimmillaan, ehkä vain Jääkylmää on tähän asti ollut Gerritsenin kirjoista parempi kuin Voitonmerkki. Tosin en tiedä miten paljon kiinnostukseni muumioita ja muinaista Egyptiä kohtaan vaikutti siihen, miten paljon tästä kirjasta pidin. Yksi turha fakta lisää: lapsuuden haaveammattini oli arkeologi :D Joten siksikin Voitonmerkki oli hyvin nautinnollista luettavaa. Juoni oli Gerritsenin tapaan kiinnostava ja yllätyksiä täynnä, tapahtumat yllättivät ihan viimeisille sivuille asti. 

Enpä nyt enää oikein keksi muuta sanottavaa tästä kirjasta kuin sen, että Tess Gerritsen kunniaan! Tekisi aina mieli tarttua heti seuraavaan Gerritseniin, mutta säästelen vielä lukemattomia kirjoja lukujumien varalle :D Voitonmerkillä taas selvittiin yhdestä lukujumista, ja olenkin saanut jo molemmat noista vähemmän kiinnostavista kirjoista luettua pois alta tämän voimalla. 

*fangirling* 

--- 

4,5/5

Pekka Hiltunen - Sysipimeä

Pekka Hiltunen - Sysipimeä 
Wsoy, 2012
s. 362

Yhtä olennaisia ovat ne aiemmat videot, mustat ja mykät. Joukko pimeyden kuvauksia, joiden tarkoitus on herättää pelkoa. Vaikka niissä ei näy mitään, ne raottavat ovea johonkin pelottavaan paikkaan. --- Ja vaikka videot ovat täydellisen äänettömiä, kyllä niihin liittyy ääni. Se syntyy katsojien hämmennyksestä, kaikesta ihmetyksestä ja keskustelusta, jonka videot saavat aikaan. Epäuskoisista pahoinvoinnin ja säikähdyksen äänistä, joita pääsee ilmoille, kun katsoo videota, jossa potkitaan.
(Tuntuu muodostuneen jo tavaksi, etten muista sivunumeroita....) 

---

Suomalaistaustainen Lia työskentelee Studiossa, jota voisi kai kuvata jonkinlaiseksi nykyaikaiseksi salapoliisitoimistoksi. Studion porukka on melko värikästä, ja Lia on ryhmän uusin tulokas. Studio ottaa tutkittavakseen tapauksen, jossa suosittu radiotoimittaja on joutunut syytetyksi alaikäiseen tyttöön sekaantumisesta. Mari ei näet usko, että mies on oikeasti tehnyt sitä, mistä häntä syytetään. 

Samaan aikaan erinäisten ihmisten YouTube-käyttäjätilejä hakkeroidaan, ja niille lisätään mustia, äänettömiä videoita. Vaikka videoilla ei näyt mitään, ne aiheuttavat ihmisissä huolestuneisuutta ja ahdistusta. Tuntuu, kuin saisi viestejä suoraan paholaiselta. Videot herättävät luonnollisestikin median huomion, mutta Studiota ne eivät aluksi erityisesti kiinnosta. Vasta, kun videoiden tilalle aletaan lisätä raakoja videoita ihmisten potkimisesta, Studio kiinnostuu tapauksesta. Etenkin, kun alkaa vaikuttaa siltä, että videoiden tekijä haluaa hyökätä nimen omaan homoja vastaan. 

Tapausta selvitellessä Studio kokee myös järkyttävän vastoinkäymisen. Jotain sellaista, mitä ei halua uskoa todeksi. Tapahtumien jälkimainingeissa Lia pääsee myös lähemmäs etäistä ja yksityisyydelleen tarkat rajat vetävää Maria, ja alkaa ymmärtää paremmin, miksi nainen on sellainen kuin on. 

--- 

Tätä kirjaa lukiessa unohdin totaalisesti kirjoittaa siitä muistiinpanoja ylös, joten en muista kirjan tapahtumia enää aivan hirvittävän selkeästi. Pyydän siis anteeksi, jos tästä arvostelusta tulee hieman vajavainen... 

En ole lukenut sarjan avausosaa, Vilpittömästi sinun, mutta se ei juurikaan lukemista haitannut. Asioita valotettiin kirjan alussa sen verran hyvin, että pääsin kyllä kärryille siitä mitä oli meneillään. Suoraan sanottuna kirja ei houkutellut avausosan lukemiseen, ja saattaakin hyvin olla, että se jää kohdallani lukematta. Saattaa tietysti johtua lukemisjärjestyksestäkin, aloitusosa olisi saattanut kiinnostaa minua enemmän, jos en olisi lukenut tätä ensin. Miten sitten päädyin toiseen osaan, enkä siihen ensimmäiseen? Puhtaasti tarttumalla kirjaan kirjastossa ja kiinnostumalla sen takakannen tekstistä. YouTube-tilien hakkerointu mustien videoiden lisäämiseksi herätti kiinnostukseni siinä määrin, että halusin lainata kirjan heti, enkä malttanut lukea ensimmäistä osaa ensin. Etenkin, kun sitä ei edes kirjastossa ollut paikalla sillä hetkellä. 

Tarina alkaa radiotoimittajan ongelmien ratkomisella, mikä tuntui omasta mielestäni jokseenkin irralliselta. Takakannen perusteella osasin odottaa mihin suuntaan tapahtumat lähtisivät, enkä oikein tiennyt, miten kyseinen radiotoimittaja siihen liittyi. Ja lopulta sitten selvisi, että ei hän liittynytkään, vaan tämä oli täysin irrallinen sivujuoni. Ja mielestäni aika hämmentävä sellainen. Koko radiojuontaja unohdettiin kirjan keskiosaksi täysin, ja kun häneen kirjan lopulla palattiin, sain hetken muistella, kuka koko tyyppi edes oli. Joten kyllä, tämä sivujuoni tuntui jotenkin oudolta ja tarpeettomalta. 

Kun aloin hahmotella tätä arvostelua, huomasin ydinsanani olevan epäuskottavuus. Käytin sitä useassa kohdassa, vaikken kirjaa lukiessa ollutkaan kiinnittänyt moiseen erityisempää huomiota. Epäuskottavia asioita oli mielestäni kaksi, ja näihin haluankin pureutua vähän lähemmin: 

Studio tuntui jotenkin vähän utopistiselta kokoonpanolta. Rahaa on vaikka millä mitalla, ja kaikki tuntuu onnistuvan. Studio kohtaa tarinan aikana kyllä varsin pahoja vastoinkäymisiäkin, mutta mielestäni sekään ei horjuta tätä täydellistä vaikutelmaa kovin paljoa. Studio on ideana kiinnostava, ja luin siitä mielelläni, mutta minun on vaikea kuvitella tällaista tapahtumassa oikeasti, kirjan sivujen ulkopuolella. Siksi suhtautumiseni Studioon oli hieman ristiriitainen. 

Sitten Mari hahmona... Mari tuntuu kirjan alussa kylmältä ja epärealistisen kovalta, luotaantyöntävältä. Kirjan alussa en siis voi sanoa Marista pitäneeni. Marin menneisyyttä kuitenkin valotetaan tarinan edetessä, ja se oli hyvin kiinnostavaa luettavaa. Sympatiani Mari kyllä sai puolelleen, mutta hahmon uskottavuutta tämäkään ei silmissäni oikein nostanut. Lisäksi Mari reagoi todella voimakkaasti Studion kohtaamaan kriisiin, mikä on mielestäni täysin ristiriitaista kaiken muun hänestä tietämäni kanssa. Muistelen, että jossain kohdassa kirjaa sanottiin, että Marin menneisyys valottaa hänen suhtautumistaan vaikeisiin asioihin. Minulle jäi kuitenkin lopulta avoimeksi, miten hänen menneisyytensä olisi pitänyt asiaa valottaa. (Sikäli kuin kirjassa siis todella sanottiin niin, enkä vain muistele omiani...) Kaiken kaikkiaan Marin hahmo oli minun mielestäni jokseenkin epäuskottava. 

Kirja tuntui kummallisen pinnalliselta. Aiheet olivat ajankohtaisia ja pelottaviakin, sellaisia jotka koen hyvin helposti ahdistaviksi. Silti en tätä kirjaa lukiessa ahdistunut ollenkaan. En nyt sano, että ahdistuminen olisi mitenkään mukava tunne tietenkään :D Mutta se, etten ahdistunut yleensä ahdistaviksi kokemistani aiheista, kertoo mielestäni kirjan pinnallisuudesta. Jotenkin tuntui, että minun ja kirjan tapahtumien välissä oli jonkinlainen verho. Tapahtumat eivät tulleet kovin lähelle. Siksi esimerkiksi Studion väen voimakas reagoiminen potkimisvideoihin tuntui liioitellulta, vaikka tiedänkin, ettei se ollut. Reagoisin itse varmasti samalla tavalla, ehkä voimakkaamminkin. Silti sen lukeminen kirjan sivuilta ei tuntunut aivan täysin uskottavalta, en osannut samaistua siihen. 

Kirjassa riehuva sarjamurhaaja oli ehdottomasti kiinnostava, ja luin innolla eteenpäin saadakseni tietää mitä sillä saralla seuraavaksi tapahtuu. Murhaaja on äärettömän kiihkeä fani, itse asiassa liiankin kiihkeä. Hänen fanituksensa menee pahasti ylitse, mikä kulminoituu hänen suorittaminaan murhina. Tämä aihe oli kiinnostava, koska fanius on helposti pakkomielteeksi muodostuva asia joidenkin kohdalla. Ikävä kyllä en murhaajan fanituksen kohteesta ihan kauhean paljoa tiedä, joten sikäli en ehkä saanut tästä ihan niin paljon irti kuin olisin voinut. Esimerkiksi jostain omasta fanituksen kohteesta tällaisen tarinan lukeminen tulisi varmaan vielä enemmän iholle. Näinkin nämä murhat olivat kyllä todella kiinnostavia, etenkin yhdistettynä YouTubeen ja mediaan muutenkin. 

Tarinan loppu jäi aika latteaksi. Olisin halunut tietää enemmän siitä, mitä murhaajan kynsistä selvinneille uhreille lopulta tapahtui, mutta siitä ei kerrottu juuri mitään. Tämä harmitti kovasti, ja siksi olin kirjan loppuun jokseenkin pettynyt. Tavallaan tuntui, kuin tarina olisi ehkä loppunut vähän kesken. Sarjalle tosin on tulossa jatkoakin, joten eihän sitä voi tietää, josko tähän vielä myöhemmin palataan... Ikävä kyllä pidän sitä melko epätodennäköisenä. 

Kirjan hahmot jäivät vähän etäisiksi, en oikein kiintynyt kehenkään. Lempihahmoni oli kuitenkin ehdottomasti Marin isoäiti, ihastuttavan suoranainen nainen! Hänestä olisin voinut lukea vaikka kuinka paljon :D 

Luultavasti näin arvostelun lopuksi vaikuttaa siltä, etten pitänyt Sysipimeästä. Se ei kuitenkaan ole totta, vaan minulla oli oikein mukavaa kirjaa lukiessa. Tämä kirja tuli luettua myös aika nopeasti, oli tarina sen verran kiinnostava. Tunteeni kirjaa kohtaan näin jälkikäteen ovat jokseenkin hämmentyneet. Pidin kirjasta todella paljon, mutta silti siinä oli mieltäni häiritseviä ja epäuskottavia elementtejä suhteellisen paljon. Turhien sivujuonien karsimisella ja epäuskottavuuksien hiomisella tästä tarinasta olisi varmasti voinut saada aikaiseksi kirjan, jota olisin suorastaan rakastanut. Hyvin todennäköisesti luen sarjan seuraavankin osan, ja pidän kiihkeästi peukkuja seuraavan osan uskottavuuden suhteen! 

---
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Englanti 

3/5

Lars Kepler - Nukkumatti

Lars Kepler - Nukkumatti
Tammi, 2013
s. 529
Alkuteos: Sandmannen, 2012
Suomentaja: Anu Koivunen

"Nukkumatti on oikeasti olemassa. Hän haisee hiekalta. -- Olen vain kuullut hänet pimeässä... Hänen sormenpäänsä ovat posliinia, ja kun hän ottaa pussista hiekkaa, sormet kilisevät toisiaan vasten... Ja sitten... -- Hän heittää hiekkaa lasten kasvoille... Ja seuraavassa hetkessä he nukkuvat." 

Kolmetoista vuotta sitten kadonnut ja jo kuolleeksi julistettu Mikael löytyy hengissä, joskin huonossa kunnossa, rautatiesillalta kävelemässä kohti Tukholmaa. Mikaelia ja tämän siskoa Feliciaa pidettiin sarjamurhaaja Jurek Walterin viimeisinä uhreina. Nyt komisario Joona Linna saa epäilyksilleen vahvistuksen - Jurek ei toiminut yksin. Mikaelin yllättävä löytyminen saa poliisit uskomaan, että ehkä Feliciakin on hengissä. Tytön olinpaikasta ei kuitenkaan ole minkäänlaisia johtolankoja, eikä Mikael osaa kuvailla paikkaa, jossa oli siskonsa kanssa vankina kaikki nämä vuodet. Kaappaajansa henkilöllisyydestä Mikael sen sijaan on täysin varma - kyseessä oli Nukkumatti.

Jurek Walter on ollut viimeiset kolmetoista vuotta suljettuna oikeuspsykiatrisella varmuusosastolla visusti eristyksissä, ilman minkäänlaisia yhteyksiä ulkomaailmaan. Jopa hoitajia on kielletty puhumasta Jurekin kanssa, eikä hän ole halukas tekemään yhteistyötä poliisien kanssa. Jurekia pidetään äärimmäisen vaarallisena, ja hän on taitava manipuloimaan ihmisiä ja pääsemään näiden pään sisään. Ei siis ole mitenkään helppo tehtävä saada ongittua sarjamurhaajalta tietoa Felician olinpaikasta. Ja jos Felicia on yhtä huonossa kunnossa kuin veljensä ei aikaa ole paljoa. Vastahakoisesti Joona Linna ehdottaa ainoaa keinoa, jonka uskoo mahdollisesti toimivan - jonkun pitää soluttautua potilaaksi samalle osastolle Walterin kanssa. 

"Jurekin kanssako? Ei hänen kanssaan saa puhua. Siinä käy niin että... hän sanoo sellaisia juttuja, joita ei pysty unohtamaan.  -- Jurek Walter puhuu sinulle, täysin rauhallisesti, varmasti mukavaan sävyyn. Mutta kun lähdet illalla kotiin, koukkaat vastaantulijoiden kastalle ja ajat suoraan päin rekkaa... tai sitten pistäydyt rautakaupassa ostamassa kirveen, ennen kuin haet lapset päiväkodista." 

Joona Linna-sarjan aloitusosa Hypnotisoija on ollut jo hetken lukulistallani, mutta en ole kuitenkaan syystä tai toisesta vielä lainannut kirjaa. Kun sitten eräänä päivänä kirjakaupassa jonotellessani näin Nukkumatin ja aikani kuluksi luin takakannen tekstin, tiesin välittömästi, että tämä kirja olisi pakko lukea. Ja kahdessa päivässä Nukkumatti sitten tuli luettua, kun kirjan hyppysiini sain... Nyt Nukkumatin luettuani voin kyllä sanoa, että Hypnotisoijakin tulee kirjastosta kotiin kannettua mahdollisimman pian, sen verran hyvä Nukkumatti oli. 

Kirjan päähenkilö on suomalaistaustainen komisario Joona Linna, joka on osaltaan vastuussa siitä, että Jurek Walter saatiin kiinni kolmetoista vuotta aikaisemmin. Joonan ja Jurekin yhteistä historiaa valotetaankin kirjan alkupuolella kiitettävästi. Muuten Joona jäi itselleni hieman etäiseksi hahmoksi, koska isoissa rooleissa olevia hahmoja oli kirjassa useampia. Osaltaan tämä saattaa tosin johtua siitäkin, etten ole lukenut sarjan aiempia osia. Joona ei siis hahmona vaikuttanut erityisen kiinnostavalta. Ennemminkin hän vaikutti aika perinteiseltä poliisisarjan päähenkilöltä - aikuinen mies, jolla on ongelmallinen menneisyys. Muita keskeisiä hahmoja olivat 'lähes yliluonnollisen kauniiksi' kuvattu naispoliisi ja nyrkkeilijä Saga, Jurek Walterin osastolla työskentelevä lääkäri Anders Rönn, sekä Mikaelin ja Felician isä Reidar Frost. 

Hahmoista lempparini oli ehkäpä Jurekin osastolla työskentelevä hymykuoppainen ja sanavalmis My, vaikka hänen roolinsa olikin harmillisen pieni. Myöskään naisen lopullinen kohtalo ei kirjassa aivan täysin selvinnyt, mikä itseäni vähän harmitti. Myös Sagasta pidin, vaikka yleensä tuollaiset ylikauniit ja täydelliset naishahmot koenkin ärsyttävinä. Saga oli kuitenkin vahva persoona, ja  hänen puolestaan tuli jännitettyä ja purtua kynsiä. Jurek oli hänkin hahmona kiinnostava, joskaan en mielelläni hänen kaltaistaan henkilöä naamatusten tapaisi :D Jurekin kammottavista teoista huolimatta minussa eniten inhontunteita herätti kuitenkin lääkäri Andres. Toisinaan tämä nuori mieslääkäri sai minut suorastaan vihaiseksi. 

Tarina piti todella hyvin otteessaan, ja kirjan luki hyvin nopeasti sen paksuudesta huolimatta. Luvut olivat lyhyitä, keskimäärin ehkä kolmen sivun mittaisia, joten aika useasta sivusta jäi lähes puolet tyhjäksi lukujen lopussa. Jos jokainen luku ei olisi alkanut uudelta sivulta, olisi kirjasta saanut varmaan viisikymmentä sivua ohuemman. Tosin itseäni tämä ei millään muotoa haittaa, koska olen enemmänkin lyhyiden kuin pitkien lukujen ystävä :) Kirjan tunnelma oli hyvin tiivis, paikoittain se oli suorastaan painajaismainen vaikka paljon mitään ei olisi edes tapahtunut. Ehdottomasti kirja aiheutti ylimääräisiä sydämenlyöntejä! 

5/5

Tess Gerritsen - Kirurgi

Tess Gerritsen - Kirurgi 
Otava, 2002
s. 334
Alkuteos: The Surgeon, 2001
Suomentaja: Annika Eräpuro 

Veri on elämän tuoja, maaginen neste, joka pitää meidät hengissä. -- Yhteys veren ja elämän välillä on tunnettu ihmisen syntyajoista saakka. Entisaikojen ihmiset eivät tienneet, että veri valmistuu luuytimessä, eivätkä he tienneet että suurin osa siitä on pelkkää vettä, mutta he kyllä arvostivat sen voimaa rituaaleissaan ja uhrauksissaan. -- He pistivät reikiä huuliinsa tai kieleensä tai rintaansa, ja ulos vuotava veri oli heidän henkilökohtainen uhrinsa jumalille. 

Ensiksi pahoitteluni kuvan karmeasta laadusta, en tiedä mitä sille tapahtui.. Ja toisekseen en niin kovasti pidä näistä Gerritsenin kirjojen vanhemmista kansista, ne eivät anna kirjoista kovin imartelevaa kuvaa minun mielestäni. :/ 

Nuori nainen löytyy murhattuna vuoteestaan, ja Jane Rizzoli kolleegoineen joutuu selvittämään tapausta. Murha muistuttaa kammottavasti vuosia sitten Havannahissa suoritettuja sarjamurhia, vaikka tekijä ei voikaan olla sama. Sarjamurhaaja Andrew Capra on nimittäin kuollut vuosia aikaisemmin. Onko kyseessä siis jäljittelijä? Ja miten kukaan voisi tietää niin paljon mediassa julkaisemattomia yksityiskohtia Capran murhista? Entä miten kaikkeen liittyy naislääkäri Cordell, ainoa Capran kynsistä hengissä selvinnyt uhri, joka on myös vastuussa murhaajan kuolemasta? 

Luettuani lähiaikoina muutaman Tess Gerritsenin uudemman kirjan päätin palata Rizzoli & Isles - sarjan juurille, alkuun. Niinpä varasin tämän opuksen kirjastosta, ja aika pian sen saatuani aloin lukea. Aluksi pelkäsin, ettei kirja olisi yhtä hyvä kuin Gerritsenin uudemmat, sillä en ole ennen lukenut yhtään Gerritsenin vanhempaa kirjaa. Ja joidenkin kirjailijoiden kohdalla valitettavasti käy niin, että jos aloittaa uudemmasta kirjasta ja palaa sitten vanhempiin, sen kyllä huomaa miten paljon kirjailija on teosten välissä kehittynyt. Sain kuitenkin nopeasti huokaista helpotuksesta, sillä Kirurgi oli taattua Gerritsen-laatua! Kuten aiemmassa Gerritsen-tekstissäni sanoinkin, on naisesta muodostunut minulle eräänlainen luottokirjailija, eikä tämä sarjan avausteos todellakaan horjuttanut ansaittua asemaa! Gerritsen vain on sellainen kirjailija, johon palaa ilolla aina uudelleen, ja jonka kirjoihin on hyvä tarttua jos kaipaa jotain taatusti hyvää luettavaa :) 

Aivan omien lemppareideni Jääkylmän ja Mefisto-klubin tasolle Kirurgi ei yltänyt, mutta ehdottomasti hyvä ja toimiva kokonaisuus tämäkin kirja oli. Gerritsen on ilmiömäinen tunnelmanluoja, jo ensimmäisillä sivuilla huomaan usein pidättäväni hengitystä ja saavani vilunväreitä. Tälläkin kertaa tarina imaisi minut mukaansa, ja kirjaa oli vaikea laskea käsistä vaikka olisi ollut parempaa tekemistä. Onneksi lukemista parempaa tekemistä ei kauheasti ole! ;) Koska kirja oli jälleen kerran niin koukuttava, ei sitäkään kauaa lukenut, niin kuin ei Gerritsenin kirjoja koskaan. 

Muutama kirjoitusvirhe pisti silmään, mutta ei mitään mikä olisi erityisemmin häirinnyt. Lähinnä kyseessä oli yhden kirjaimen huolimattomuusvirhettä, ja pari on-sanaa taisi puuttua jostain väleistä. Muuten suomennos oli sujuva ja mukavaa luettavaa, eikä siinä ole mitään moitittavaa. 

Siitä olin hieman pettynyt, että lempihahmoni Maura Isles ei vielä tässä ensimmäisessä kirjassa ollut mukana. Rizzolikin on kuitenkin ihana hahmo, joten liiaksi en joutunut Mauraa kaipaamaan. Pidin siitä, miten Rizzoli joutui työpaikan ainoana naisena toisinaan taistelemaan oikeuksistaan ja asianmukaisen kohtelun saamisesta. Tai en tietenkään pitänyt siitä, että nainen oli tällaiseen tilanteeseen joutunut tai joutui sellaista sietämään. Lähinnä tarkoitin, että pidin siitä miten Rizzoli tähän epäasialliseen kohteluun suhtautui, ja miten hän ei antanut sen lannistaa itseään. Uudemmissa kirjoissa on joskus mainittukin siitä, miten Jane joutui uransa alussa kahnauksiin mieskolleegoiden kanssa, joten siitä oli mukava saada tietää enemmän. 

Sarjan seuraava osa, Taidonnäyte, onkin jo lainassa, ja odotan innolla, että pääsen sen kimppuun! Siinä kun on ymmärtääkseni jo Maurakin mukana :) 

3,5/5

Anders de la Motte - Peli

Anders de la Motte - Peli
Otava, 2013
s. 397
Alkuteos: [geim], 2010
Suomentaja: Maija Kauhanen

Sanotaan, että silmänräpäys on nopein liike, mihin ihmiskeho pystyy. 
Se jää kuitenkin toiseksi aivojen sähköisille synapseille. 
"Ei nyt!" Se ajatus välähti hänen päässään, kun valonhohde iski häntä vasten. 
Ja omasta näkökulmastaan katsottuna hän oli aivan oikeassa. Aikaa piti olla jäljellä, yllin kyllin aikaa - hänelle oli tosiaan luvattu niin. Hän oli sentään noudattanut ohjeita tarkalleen, tehnyt juuri niin kuin oli sanottu. 

Henrik 'HP' Pettersson on aivan tavallinen nuorehko mies, vaikkakin melkoinen vetelys ihmiseksi. Pienet rikokset, töiden välttely ja jatkuva dokaaminen ovat olleet osa tämän nuorukaisen elämää jo hyvän aikaa. Eräänä krapulantäyteisenä aamuna HP löytää metrosta puhelimen, joka kutsuu hänet mukaan mystissen Peliin. HP luulee Peliä kaverinsa järjestämäksi jekuksi ja suostuu mukaan aluksi vain vitsillä, tarkoituksenaan olla mukana hetki vetääkseen itse kaveriaan nenästä ja näyttääkseen, ettei ole mikään nössö. Peli alkaa kuitenkin tarinan kehittyessä saada melko pelottavalta tuntuvia piirteitä. Ja entä miten kaikkeen liittyy nuori henkivartija Rebecca?

Sain kirjan luettua puolisen tuntia sitten, joten voi olla ettei tätä arvostelua olisi pitänyt kirjoittaa näin nopeasti... En ole ehtinyt vielä sulatella kaikkia kirjan herättämiä ajatuksia tai edes täysin tajuta mitä oikein tapahtui, mutta tuntui kuitenkin siltä, että ajatukset pitää saada mustana valkoiselle heti, ei vasta myöhemmin :D Toivottavasti en spoilaa mitään tai pilaa kenenkään lukukokemusta! Kirja nimittäin oli yllätyksiä täynnä, ja tuntuu, ettei siitä kauheasti voi kertoa paljastamatta liikaa... Moni asia tuli lukiessa täytenä yllätyksenä, aivan viimeisille sivuille asti.

Kirja oli hyvä ja Peli ajatuksena hyvin kiinnostava. Itselleni tuli ensimmäisenä mielleyhtymänä päähän jonkin aikaa sitten katsomani elokuva Rat King, jossa oli taustalla vähän samankaltainen idea. Pakko tosin myöntää, että pidin elokuvasta ehkä vähän enemmän kuin tästä kirjasta. Ja selvennettäköön nyt siis, että kirjalla ja elokuvalla ei siis ole mitään tekemistä keskenään, minusta ne vain muistuttivat vähän toisiaan. Kuitenkin takaisin kirjaan. Olin odottanut vähän toisenlaista juonenkehitystä, ja etenkin HP:n Peliltä saamat tehtävät kiinnostivat kovasti. Tässä suhteessa koin kuitenkin pienen pettymyksen, mutta tuntuu etten oikeastaan voi kirjoittaa siitä enempää spoilaamatta. HP oli hahmona paikoittain suorastaan rasittava, ja paikoittain jo pelkäsin ettei mies tajua virheitään tai ota kokemastaan opiksi ollenkaan. Kasvua ihmisenä oli kuitenkin huomattavissa molemmissa päähenkilöissä, ja se oli hyvin mukava huomata!

Vaikka kirja olikin hyvä, ei se oikein missään vaiheessa imaissut minua mukaansa. Ei ollut vaikeaa laskea kirjaa käsistä ja tehdä välillä jotain muuta, joten kirjan lukemisessa meni ehkä vähän keskivertoa enemmän aikaa. Tarinassa oli mielestäni myös joitain ristiriitoja, tai ainakin aukinaisiksi jääneitä kysymyksiä. Toisaalta en osaa täysin sanoa, johtuuko se tarinasta vai siitä, etten ole vielä ehtinyt sulatella kaikkea ja miettiä tarkemmin. Paikoittain tarina tuntui hieman sekavaltakin, mutta ihan hyvin ne langat kuitenkin aina kerättiin takaisin kokoon, ja minäkin pääsin takaisin kärryille. Lisäksi joissain kohdissa ärsytti se, että paikoista, reiteistä ja kaduista puhuttiin paljon niiden nimillä. Ruotsinkielisten nimien jäsentäminen oli itselleni vähän hankalaa, ja siksi lukeminen vähän tökki, kun piti pysähtyä tavaamaan jotain nimeä hetkeksi. Jos itse asuisi Ruotsissa ja tuntisi seutuja olisi varmaan mukavaa tunnistaa paikkoja tai osata mielessään hahmottaa jotain reittejä, mutta seutua tuntemattomalle ne olivat mielestäni turhia ja vähän turhauttavia.

Salaliittoaineksiakin kirjassa oli melkoinen ripaus, ja ne saivat kyllä miettimään asioita. Olisiko tällainen Peli todellisuudessa mahdollinen? Ja minkä verran tällaisia ratkaisemattomia rikoksia oikeasti löytyy ympäri maailmaa? Voisiko niiden takana olla jotain suurempaa? Itse en tällaisiin salaliittoteorioihin usko, mutta tykkään kyllä ajatella sellaisia ja lukea aiheesta, joten se toi ihan mukavan lisän kirjaan :) En kuitenkaan tiedä, lukisinko tätä teosta uudelleen.

Päätin siirtyä kouluarvosanoista 1-5 - arviointiin, koska tuo 4 - 10 tuntui vähän sotkuiselta. Tykkään kuitenkin jotain arvosana-asteikkoa käyttää, joten oma käytäntö on vielä hiukkasen hakusessa :D

3/5

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Ruotsi