Ursula Poznanski - Sokeat linnut

Ursula Poznanski - Sokeat linnut
Atena, 2014
s. 425
Alkuteos: Blinde Vögel, 2013
Suomentaja: Anne Mäkelä


Me kaikki tuudittaudumme kovin mielellämme turvallisuudentunteeseen. Kokemukseni mukaan kuitenkin pisimpään selviävät ne, jotka hyväksyvät epämiellyttävän totuuden. Kyllä minäkin uskoisin riemumielin älyttömään sattumaan, se vain olisi hyvin tyhmää. Yhtä tyhmää kuin virhe, jonka te teette: pidätte itseänne anonyymeina, luulette, ettei teihin pääse käsiksi. Vaikka teidän olisi pitänyt tajuta tapahtuneet päivänselvästi: ne ovat verenpunaisia merkkejä, jotka jokaisen teistä olisi pitänyt ymmärtää. 
(s. 100) 

---

Salzburgilaiselta leirintäalueelta löytyy kaksi ruumista, joista toinen on kuristettu ja toista on ammuttu päähän. Poliisit ovat nopeasti valmiita julistamaan tapauksen murha-itsemurhaksi, mutta Beatrice Kasparyn mielestä tapahtuneessa on jotain hämärää. Kaikki palaset eivät sovi yhteen ja avoimia kysymksiä on liikaa. Beatrice tuntuu kuitenkin olevan yksin uskomuksensa kanssa, joten hän lähtee omin päin tutkimaan hyvin hataralla pohjalla olevaa johtolankaa: Facebookin runoryhmää, johon molemmat uhrit kuuluivat. Kovin paljon runoryhmää harmittomampaa paikkaa on ehkä vaikea kuvitella, mutta Beatrice alkaa saada työkavereita puolelleen, kun seuraava runouden ystävä löydetään kuolleena.

Murhatutkimus ei ole ainoa päänvaivaa aiheuttava asia, vaan myös Beatricen pomon käytös kummastuttaa niin häntä kuin työkavereitakin, eikä Beatrice ole aivan selvillä tunteistaan työpariaan Florinia kohtaan. Tämän tekee vielä hankalammaksi se, että Florin kamppailee tahollaan saadakseen etäsuhteen naisystävänsä kanssa toimimaan. Myös kotirintamalla riittää tekemistä, sillä etsivän ja äidin roolien yhdistäminen ei aina onnistu läheskään saumattomasti, ja Beatricen ex-mies ja lasten isä tuntuu tekevän kaikkensa saadakseen Beatricen tuntemaan olonsa huonoksi.

---

Siitä on jo vierähtänyt hetki, kun sain Ursula Poznanskin uuden kirjan luettua, mutta selailin yhä minulla lainassa olevaa kirjaa ennen kuin aloin kirjoittaa, ja se sai tapahtumat palaamaan melko hyvin mieleeni. Luin Poznanskin esikoisteoksen puolisentoista vuotta sitten, ja tunteeni sen suhteen olivat hieman ristiriitaiset, joten luvassa on varmaan väistämättäkin hieman vertailua näiden kahden kirjan välillä. Jos et ole lukenut arvosteluani esikoistoksesta Vii5i, niin löydät sen [url=http://metsanpeikon.blogspot.fi/2014/01/ursula-poznanski-vii5i-atena-2013-s.html]täältä[/url]!

Sokeiden lintujen idea on vähintäänkin yhtä kiinnostava ja ajankohtainen kuin esikoisteoksenkin: Vii5i kietoutui geokätköilyn ympärille, ja Sokeiden lintujen keskiössä on Facebook-ryhmä. Mikäpä sen ajankohtaisempaa nyt, kun lähes kaikilta löytyy oma Facebook-tunnus, ja kun suurin osa jäsenistä on mukana ryhmässä jos toisessakin. Sosiaalista mediaa on käytetty romaaneissa vielä melko vähän, joten aihe on ajankohtaisuutensa lisäksi myös tuore, ja itse kiinnostuin kirjasta heti siitä kuullessani. Lisäksi Vii5i oli sen verran kiinnostava kirja, että olin ehdottomasti halukas tutustumaan Poznanskin tulevaan tuotantoon. Lopulta Sokeiden lintujen kanssa kävi kuitenkin samalla tavalla kuin Poznanskin esikoisenkin, enkä pitänyt siitä niin paljon kuin olisin halunnut. Päälimmäiset tunteeni ovat ristiriitaiset, sillä kirjan idea on nerokas ja olisin hirveästi halunnut rakastaa kirjaa, mutta toteutuksessa jokin jäi uupumaan.

Suurimmat ongelmat omalla kohdallani olivat juonen toteutuksessa. Lähtöasetelma on hirvittävän kiinnostava, ja odotin innolla mitä Facebook-ryhmän ympärille kietoutuvien murhien takaa löytyy. Juonikuviot alkaessa hiljalleen hahmottua isommaksi kokonaisuudeksi, muuttuu tarina kuitenkin hieman epäuskottavaksi. Beatricen oivaltama yhteys ryhmässä julkaistujen runojen välillä tuntuu kaikkea muuta kuin ilmeiseltä, ja sen johdattaessa Beatricea eteenpäin muuttuvat asiat aina vain uskomattomammiksi. Runoryhmän takaa paljastuva tarina kurottaa juurensa kauas menneisyyteen, tapahtumiin, joilla on runouden kanssa todella vähän tekemistä. Mielestäni juoni kasvaa jossain vaiheessa liian suureksi ja monimutkaiseksi ja alkaa sen seurauksena sortua omaan niskaansa. Kaiken selvitessä ja palasten lopulta loksahdellessa paikoilleen oma oloni oli lähinnä epäuskoinen ja hieman hämmentynyt.

Kirjan henkilöistä pidin huomattavasti enemmän kuin edellisen kirjan kohdalla. Esikoisteoksessa Beatrice ärsytti minua suunnattomasti, vaikka en enää selkeästi muistakaan kaikkia syitä siihen. Nyt paikoittain jopa pidin Beatricesta, ja moni minua hänessä ärsyttänyt asia tuntui korjaantuneen tai ainakin muuttuneen parempaan suuntaan. Poznanski on mielestäni ehdottomasti kehittynyt hahmojen luomisessa kirjojen välillä, ja se oli mukava huomata. Toisaalta nyt Beatricen ärsyttävien piirteiden tilalle oli astunut tietynlainen täydellisyys. Olen dekkareita lukiessani ennenkin miettinyt tätä: miksi sen pitää olla aina päähenkilö, joka päättelee kaiken oikein? Sokeissa linnuissa oli osan ajasta hyvin vahvasti näkyvillä monista muistakin dekkareista tuttu asetelma, jossa Beatrice teki suorastaan uskomattomilta tuntuvia päätelmiä ja johdatti tutkimusta yksin oikeaan suuntaan, vaikka kukaan muu ei ollut hänen teorioidensa tukena. Tämä on dekkareita lukiessa aina mielestäni hyvin ärsyttävää, ja niin oli Sokeiden lintujenkin kohdalla.

Juoni oli mielestäni myös tasapainotettu esikoisteosta paremmin. Vii5i-kirjaa lukiessa minua ärsytti ja paikoitellen jopa pitkästytti se, että alkupuolella tarina eteni todella hitaasti. Keskityttiin lasten hoitamiseen, viinin juomiseen ja ties mihin muuhun sen sijaan, että olisi keskitytty itse kirjan juoneen. Nyt tämä oli mielestäni korjaantunut, enkä muista kertaakaan törmänneeni loputtoman tuntuiseen arjen pikkuasioiden kuvailemiseen. Arjen asiat oli sekoitettu paremmin rikostutkinnan lomaan: toimintaa ei ollut liikaa, mutta tarina ei myöskään tuntunut junnaavan paikkoillaan tai keskittyvän epäolennaisuuksiin. Toisaalta kun Vii5i pääsi alun hitauden ylitse, se tempasi mukaansa sellaisella voimalla, että kirjan käsistä laskeminen oli mahdotonta ennen viimeisenkin sivun lukemista. Sokeiden lintujen kohdalla en muista minulle käyneen näin, vaan tämä imu tuntui puuttuvan, enkä niin palavasti välittänyt saada tietää miten lopussa kävisi. Juoni oli siis tasapainoisempi kuin esikoisteoksessa, mutta minun mielestäni ikävä kyllä myös kokonaisuutena tylsempi.

Hahmoista suosikkini on edelleen ahkera, iloinen ja kaikesta innostunut Stefan. Soisin mielelläni Stefanin olevan suuremmassakin roolissa kirjoissa, sillä nyt hänet oli jätetty hyvin selkeästi vain sivuhahmoksi. Sellaiseksi, joka ilmestyy paikalle kun tarvitaan, mutta joka heti sen jälkeen unohdetaan johonkin.

Kokonaisuudessaan kyllä pidin Sokeista linnuista, mutta pienoisella varauksella ja vähän ristiriitaisin tuntein. Aion siitä huolimatta ehdottomasti lukea Poznanskin seuraavankin kirjan sillä toivon, että hän vielä kirjoittaisi kirjan, jota rakastaisin niin paljon kuin olisin halunnut Sokeita lintuja rakastaa.

3,5/5
Muistan millaista oli, kun ei ollut mitään menetettävää. Se tekee tokkuraiseksi, huumaa pitkäkestoisemmin kuin yksikään huume. Kuinka olinkaan halveksinut heitä, pikku ihmisiä, joiden piti pitää kaikesta kiinni ja jotka eivät pystyneet kohtaamaan minua vapaina ja nauramaan päin naamaa, niin kuin minä olisin tehnyt heidän sijassaan. 
(s. 60)

Ursula Poznanski - Vii5i

Ursula Poznanski - Vii5i
Atena, 2013
s. 421
Alkuteos: Fünf, 2012 
Suomentaja: Anne Mäkelä 

Onneksi olkoon, löysit kätkön! 
Tämä rasia on osa eräänlaista peliä, nykyaikaista satelliittipaikannuseen perustuvaa aarteenmetsästystä. Jos löysit rasian sattumalta, peli on nyt sinun osaltasi ohi. Sulje rasia heti ja laita se takaisin samaan paikkaan, josta sen otitkin. Niin on parasta sinun kannaltasi, usko pois. 

(Hitsi, en muista sivua enää.)

---

Lehmälaitumelta kallion juurelta löydetään naisen ruumis, jonka jalkapohjiin on tatuoitu koordinaatit. Nämä koordinaatit johdattavat rikoskomisariot Beatrice Kasparyn ja Florin Wenningerin keskelle metsää, tilanteeseen jossa he eivät oikein tiedä mitä odottaa. Kukaan ei todellakaan osaa odottaa sitä, mitä koordinaateista lopulta löytyy... Pakasterasiassa on tyhjiömuoviin pakattu irtileikattu käsi ja vihjeet seuraavien koordinaattien löytämiseksi. Tästä alkaa jahti, joka tuo esiin lisää pakasterasioihin pakattuja ruumiinosia, ja jossa vihjeet käyvät vain vaikeammiksi ja vaikeammiksi. Murhaaja tuntuu koko ajan olevan askelen etsijöitä edellä, ja johdattelevan näitä haluaaminsa suuntiin. Etsintöjen aikana Beatrice alkaa tuntea omankin olonsa uhatuksi... 

Karmivan geokätkömurhaajan etsimisen ohella Beatrice kamppailee raskaan henkilökohtaisen tilanteen kanssa. Takana on kipeä ero, jota entinen mies ei Beatricen yrityksistä huolimatta todellakaan tee helpoksi. Tilanteen keskellä ovat myös Beatricen kaksi lasta, ja nainen joutuu vakavasti miettimään myös onnistuuko työn ja perhe-elämän tasapainottaminen niin hyvin kuin hän on uskonut. 

---

Tunteeni tämän kirjan suhteen ovat hieman ristiriitaiset... Toisaalta kirjassa oli monia elementtejä, jotka yleensä itseäni ärsyttävät. Toisaalta juoni oli kuitenkin kiinnostava ja hyvin rakennettu. Voisin kuitenkin aloittaa kirjan puimisen sen (mielestäni) negatiivisista puolista. Mielestäni päähenkilö Beatrice oli jokseenkin ärsyttävä, vaikka en oikein osaa nimetä mitään yksittäisiä piirteitä jotka naisessa ärsyttivät. Olen huomannut että minulla on usein tämä ongelma dekkareiden kanssa... Muuten pidän dekkareista, mutta kovin harvoissa niistä tuntuu olevan mielestäni kivoja päähenkilöitä :D 

Eniten Beatricessa ehkä ärsytti hänen menneisyytensä jalustalle nostaminen. Salamyhkäisyydessä ei kirjoissa ole mielestäni mitään pahaa, mutta sen voi toteuttaa oikein tai väärin. Ja mielestäni se oli tässä kirjassa toteutettu väärin. Jotkut kirjailijat sortuvat siihen, että pyrkiessään saamaan lukijoiden uteliaisuuden heräämään, he vihjailevat liian monta kertaa jonkin tietyn mysteerin suuntaan. Tätä kirjassa tehtiin paljon Beatricen menneisyydestä puhuttaessa, ja itseäni se alkoi aika nopeasti ärsyttää... Niin että kun mysteeri lopulta selvisi, itseäni ärsytti niin paljon, etten oikeastaan enää edes välittänyt saada tietää. Olen muistaakseni valittanut tästä jonkun toisenkin kirjan kohdalla, joten tarkkasilmäiset ovatkin jo saattaneet huomata tämän "asenneongelmani"... :D

Kirjan alkuosasa tarina eteni hyvin hitaasti, ja minun makuuni keskityttiin vähän liikaa Beatricen yksityiselämään. Itse pidän sellaisista dekkareista, jotka keskittyvät enemmän itse rikokseen ja sen ratkaisuun. Tietysti tämä on ehkä realistisempaa, koska eihän etsivien elämä ikinä pyöri pelkästään rikosten ympärillä, mutta minua ei yhtään haittaa, jos työpäivien ulkopuolisen ajan yli hypätään :D Kirjan lukeminen olikin alkupuolella mielestäni aika tylsää, koska juurikaan mitään ei tapahtunut. En oikeastaan muista kirjan alkuosasta juurikaan muuta kuin sen, että Beatrice joi silmiinpistävän paljon viiniä. 

Myös suomentajan ratkaisut tuntuivat joissain kohdissa omasta mielestäni hieman omituisilta. En itsekään mikään kielioppivelho ole, mutta parissa kohdassa oli niin outoja ratkaisuja, että ne pistivät silmääni. Parhaiten mieleen jäi lause "he istuivat tuossa, johon te nyt valaisette". En tiedä johtuuko se vain omasta korvastani, mutta "johon"-sana särähti mielestäni pahasti. Muistan kerran tai kaksi aikaisemminkin bonganneeni tekstistä vastaavanlaisia mielestäni outoja sanavalintoja, mutta en ikävä kyllä enää niitä kirjaa selatessani onnistunut löytämään. 

Sitten sellainen asia, jota en oikein osaa sijoittaa hyvien enkä huonojen asioiden puolelle, vaan se kelluu siinä välissä. Vaikka kirjan juoni olikin äärettömän kiinnostava, en voinut pitää sitä erityisen yllättävänä. Takakannessa kyllä luvattiin kirjan "yllättävän jokaisella käänteellään", mutta itse en kirjaa lukiessa muista yllättyneeni kertaakaan kovin paljoa. Tuntui, kuin olisin ollut koko ajan askeleen tapahtumien edellä. Ja mainittakoon, että tätä tapahtuu itselleni todella harvoin! Tykkään kyllä yrittää yhdistellä palasia ja arvella mitä mahtaa tapahtua, mutta yleensä arvailuni menevät aivan metsään. Ja sitten ratkaisun paljastuessa mietin, että no olisihan tämä nyt pitänyt tuosta ja tuosta asiasta tajuta. :D Tämän kirjan kohdalla osasin kuitenkin helposti yhdistellä pisteet oikein, eivätkä käänteet siksi onnistuneet yllättämään. Loppuratkaisuun päästessä mielessäni oli vain muutama asia, joihin kaipasin selvennystä, mutta suurimmaksi osaksi olin ostannut jo päätellä asiat itse. Dekkareita lukiessa pidän siitä, että en osaa yhdistellä palasia oikein, vaan loppuratkaisu pääsee yllättämään. Toisaalta tavallaan sekin oli ihan mukavaa, että vihjeet pistetään lukijan nähtäville, ja niistä voi päätellä kuvion itse. Siksi en oikein osaakaan sijoittaa tätä hyviin enkä huonoihin puoliin.

Ja sitten hyviin puoliin, joita tietysti niitäkin kirjasta löytyy. Vaikka tarina alussa etenikin hyvin hitaasti, paransi se vauhtiaan huomattavasti loppua kohden. Jossakin puolivälin jälkeen itseänikin alkoi enemmän kiinnostaa, ja lukutahti vähintäänkin tuplaantui sen myötä. Etenkin loppuosa oli hyvin jännittävä, kuten dekkareissa on yleensä tapana, eikä siinä vaiheessa tehnyt mieli lopettaa lukemista ennen viimeistä sivua. 

Juoni oli hyvin taitavasti rakennettu ja kiinnostava, vaikka yllätysmomenttia sillä ei kauheasti ollutkaan. Pidän dekkareista, joissa ei ole vain jotain perus murhaa selvitettävänä, koska niitä on tämän tyylilajin ystävänä tullut luettua niin paljon. Siksi näin monimutkainen ja ajatuksella luotu juoni kohotti silmissäni kirjan arvosanaa paljon. Nautinkin kirjan lukemisesta pääasiassa siksi, että selvitettävä rikos oli todella kiinnstava ja ainutlaatuinen. Langat saatiin myös lopussa sidottua hyvin yhteen, eikä mieleeni jäänyt kysymysmerkkejä minkään yksityiskohdan syhteen. Geokätköilyn käyttäminen osana dekkarin juonta oli mielestäni todella hyvä idea, ja kirja oli sekä opettavainen että kiinnostusta herättävä tämän asian osalta. 

Vasta seuraavana päivänä kirjan lukemisesta tajusin, miten nerokas kirjan nimi oikeastaan olikaan, kahdellakin tavalla... Kirjaa lukiessa se ei jostain syystä itselleni valjennut, vaan vasta kun kirjoitin kirjan nimen luettujen kirjojen listaani. Jossain vaiheessa lukemista kyllä mietin, mistä kirja on hieman oudon nimensä saanut, mutta sitten unohdin koko asian. Tästäkin siis ehdottomasti plussaa, koska oivalluksen hetki oli itselleni jotenkin niin herkullinen! 

Oma lempihenkilöni kirjassa oli aika pienessä roolissa ollut Stefan. Jotenkin hyvin sympaattinen ja helposti samaistuttava hahmo, ja mielestäni se oli jotenkin söpöä, miten helposti Stefan tuntui kaikesta innostuvan. Stefan vaikutti sellaiselta tyypiltä, josta varmasti pitäisin oikeassakin elämässä :) 

--- 

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Itävalta 

3/5