Renée Knight - Kenenkään ei pitänyt tietää

Renée Knight - Kenenkään ei pitänyt tietää
Otava, 2015
s. 318
Alkuteos: Disclaimer, 2015
Suomentaja: Arto Schroderus 

---

Mitä tekisit, jos tajuaisit lukemasi kirjan kertovan itsestäsi ja kaikkein tarkimmin vartioidusta salaisuudestasi? Niin käy Catherinelle, joka alkaa lukea yöpöydälleen ilmestynyttä kirjaa, jota hän ei muista ostaneensa. Kenenkään ei pitänyt tietää kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneista asioista, joista Catherine pian tajuaa lukevansa kirjan sivuilta. Kuka tietää hänen tarkimmin vaalitun salaisuutensa, kuka on voinut kirjoittaa kirjan, ja mistä se on ilmestynyt ensin hänen ja sitten myös hänen läheistensä elämiin? Catherine tietää, että hänen pitää selvittää salaisuus kirjan takana, jos hän ei tahdo omien salaisuuksien selviävän kaikkien tietoon. 

--- 

Pitkä hiljaiselo päättyköön tähän dekkariin ja Renée Knightin esikoisteokseen, jonka bongasin hiljattain kirjablogien maailmassa seikkaillessani. Riittävän kiinnostavalta se ei vaikuttanut lukulistaan lisäämistä varten, mutta kun sitten törmäsin kirjaan kirjaston pikalainahyllyssä, päätin kuitenkin poimia sen mukaani. Koska pikalainan lukemiseen oli aikaa vain viikko, ja käytin viikon alun lukemalla loppuun Gillian Flynnin Kiltin tytön, niin tämän kirjan kanssa tuli hiukan kiire. Sivuja oli kuitenkin vain kolmisensataa, joten mistään hirmuisesta urakasta ei ollut kyse, ja kirja oli sen verran kiinnostavakin, että sitä luki mielellään. Kirjaa on verrattu Kilttiin tyttöön, jonka sattumalta luin juuri ennen tähän kirjaan tarttumista, ja kieltämättä näin teosten yhdenkaltaisuuden. Kenenkään ei pitänyt tietää tuntui kuitenkin hieman laimennetulta Kilttiin tyttöön verrattuna - jos sinun pitää valita näistä kahdesta, niin suosittelen tarttumaan Kilttiin tyttöön. Kiltin tytön lisäksi mieleeni tuli syystä tai toisesta kirjan Kun suljen silmäni, josta olen kirjoittanut tähän blogiin. En oikein osaa sanoa mikä kirjoissa tuntui niin samanlaiselta, mutta jostain syystä Kun suljen silmäni tuli kuitenkin useamman kerran mieleeni kesken lukemisen. 

Alussa oli harmillisen paljon vihaamaani salaisuudella mässäilyä. Lukijalle tehtiin selväksi, että jokin salaisuus kaikilla nyt selkeästi on, mutta siihen ei vahingossakaan kajottu niin paljoa, että lukija olisi päässyt tarttumaan siihen. Se ainoastaan leijui kaiken yläpuolella ja siitä huomautettiin aina välillä, jotta sitä ei vain missään nimessä päässyt unohtamaan. Se ärsytti ensimmäisten lukujen aikana lähes luvattoman paljon ja varmasti pilasi alun lukukokemuksestani, sillä en vain kestä sellaista vihjailemista. Tämä jäi onneksi pois tarinan lähtiessä etenemään, ja sitten minun oli helpompi nauttia lukemisesta ja uppoutua tarinaan. Toinen hieman häiritsevä asia oli se, että kaikki muut tarinan henkilöt oli kirjoitettu yksikön kolmannessa persoonassa, mutta yksi oli minäkertoja. Tavallaan ymmärrän mistä tämä päätös johtui, mutta minäkertojasta hän-muotoon hypätessä olin aina hetken verran hämmentynyt persoonan vaihtumisesta. Siihenkin tottui kirjan edetessä, mutta alussa se tuntui minusta hyvin hämmentävältä. 

Lempihahmoa en osaa kirjasta nimetä - kaikki henkilöt ja koko tarina jotenkin hiukan etäisiksi. Tämä ei sillä tavalla päässyt iholle, kuin esimerkiksi Kiltti tyttö minun kohdallani pääsi, eikä tämä oikeastaan herättänyt tunteitakaan. Ihan kiva kirja, mutta oikeastaan minulla ei ole tästä sen kummempaa sanottavaa. Jotenkin sen kyllä huomaa, että kyseessä on Knightin esikoisteos, sillä vaikka tarina onkin taitavasti rakennettu, niin siitä puuttuu se jokin. Kaikesta tuntui puuttuvan tietynlainen syvyys, ja ainakin itselleni hahmotkin jäivät kovin pinnallisiksi. Jatkan nyt vertaamista Kilttiin tyttöön, pahoitteluni siitä - kirja on vain vielä niin tuoreessa muistissa, kun luin nämä kaksi peräkkäin. Kiltti tyttö kuitenkin askarrutti vielä lukemisen jälkeenkin, ja pidinpä siitä niinkin paljon, että kiikutin sen siskolleni luettavaksi. Tämän kirjan kanssa ei kuitenkaan käynyt kumpaakaan. Se oli hyvin helppo unohtaa heti kansien sulkemisen jälkeen, ja kun minulta kysyttiin mitä mieltä olin, vastasin vain, että Kenenkään ei pitänyt tietää oli ihan okei. Ehkä kirja kärsi siitä, että luin sen heti Kiltin tytön jälkeen - en osaa sanoa, olisinko pitänyt siitä enemmän tätä tahatonta vertailua toiseen kirjaan. 

---

2,5/5

Haruki Murakami - 1Q84

Haruki Murakami - 1Q84
Tammi, 2013
s. 783 + 446
Alkuteos: 1Q84, 2009 
Suomentaja: Aleksi Milonoff 
(Suomennos tehty Jay Rubinin englanninkielisestä kännöksestä.) 

Vasta jonkin ajan kuluttua hän käsitti, mikä oli muuttunut, mutta senkin jälkeen hänen oli vaikea uskoa näkemäänsä. Hänen aivonsa eivät tahtoneet vahvistaa sitä, mitä hänen silmänsä näkivät. 
Taivaalla oli kaksi kuuta - pieni ja iso. Ne paistoivat siellä rinnakkain. Isompi kuu oli se, jonka hän oli aina nähnyt. Se oli keltainen ja melkein täysi. Mutta sen vieressä oli toinenkin kuu. Se oli kummallisen muotoinen. Se oli hieman vino ja vihertävä, ikään kuin ohuen sammaleen peittämä. Sen hänen silmänsä olivat havainneet. 
s. 268

Jotain on tekeillä, ihan varmasti. Joko maailmassa on jotain pielessä tai sitten minussa on jotain pielessä. Korkki ei sovi pulloon, mutta onko vika pullossa vai korkissa? 
s. 268

---

Aomame on tavallinen nuori nainen, joka toimii liikunnanohjaajana suositussa suositussa kuntokeskuksessa. Hieman vähemmän tavallisen hänestä tekee kuitenkin hänen sivutyönsä. Hän nimittäin toimii liikunnanohjaajan työnsä ohessa palkkamurhaajana. Eräänä päivänä Aomame on taksissa matkalla tapaamiseen, kun taksi juuttuu ruuhkaan korotetulla moottoritiellä. Aomamella on kiire, joten ystävällinen taksikuski neuvoo hänelle kummallisen varoituksen kera reitin alas moottoritieltä hätäpoistumistikkaita pitkin. Tikkaita kiivetessään Aomame tulee siirtyneeksi rinnakkaistodellisuuksien välisestä repeämästä toiseen todellisuuteen, vuoteen 1Q84. Uudessa, samalla tutussa ja vieraassa todellisuudessa Aomame saa palkkamurhaajan uransa viimeiseksi uhriksi hyvin erityislaatuisen miehen, joka tuntuu tietävän hänen suunnitelmansa pelottavan hyvin...

Samaan aikaan toisaalla matematiikanopettaja Tengo saa muokattavakseen erikoisen käsikirjoituksen. Lukioikäisen Fuka-Erin kirjoittama tarina on hyvä, suorastaan lumoava, mutta kirjoitusasultaan julkaisukelvoton. Tengo saa tehtäväkseen muokata tekstin sellaiseen kuntoon, että se voi osallistua erään lehden järjestämään kirjoituskilpailuun. Tehtävä ei kuitenkaan tule Fuka-Eriltä itseltään, eikä tyttö tunnu olevan kiinnostunut niin julkisuudesta kuin maineestakaan. Ja ennen pitkää Tengo huomaa tarinan taivaalla loistavien kahden kuun siirtyneen omankin maailmansa taivaalle. 

---

1Q84 oli ensimmäinen Murakamini, ja odotukseni kirjan suhteen olivat hyvin korkealla. Olen kuullut paljon ylistystä Murakamista ja hänen kirjoistaan, ja olin lukenut tästäkin kirjasta monia hehkuttavia arvosteluja ennen kuin kirjaan itse tartuin. Odotin siis jotain järisyttävää ja mullistavaa, kutakuinkin elämäni radaltaan kampeavaa tarinaa. Saattaa olla, että liian korkeat ennakko-odotukset pilasivat lukukokemukseni... Olen huomannut sitä sattuvan toisinaan :D Jos olen kuullut kirjasta liian paljon kehuja etukäteen, odotukseni ovat niin korkealla, että niiden täyttäminen on suunnilleen mahdotonta.  

Tarina etenee hyvin hitaasti, arkisten ja toisinaan turhiltakin vaikuttavien asioiden kautta. Hidastempoiset kirjat eivät yleensä ole minun makuuni, mutta tässä kirjassa - tai ainakin kahdessa ensimmäisessä osassa - se toimi. Jotenkin pidin 1Q84:n arkisuudesta. Vaikka kyseessä onkin maaginen realismi, oli tarinan maagisuus verhoutunut arkisten asioiden taakse, mistä se paljastui vasta hiljalleen. Kirjan alussa ei tapahdu paljoa, mutta minulle tuli lukiessa hyvin kotoisa olo. Koko ajan ei tarvinnutkaan tapahtua jotakin. Teksti liikkui hyvin arkisissa asioissa ja kulki hitaasti eteenpäin, mutta tarinan maagisuus tuntui koko ajan tavallaan väreilevän sen ympärillä, juuri piilossa katseelta. 

Kuten olen ehkä ennenkin maininnut, yleensä en pidä kirjoista joiden tapahtumia kuvataan useamman kuin yhden henkilön näkökulmasta. Siinä käy helposti niin, että alan pitää toisesta enemmän, ja toisen kappaleet tuntuvat pakkopullalta. Oletin aluksi, että Aomamesta tulisi suosikkini, mutta päädyinkin pitämään Tengon luvuista enemmän. Silti Aomamenkaan luvut eivät tuntuneet turhilta tai pakkopullamaisilta, vaan pidin niistä lähes yhtä paljon. Ehkä Aomamen ja Ayumin miestenmetsästysreissut eivät ihan hirvittivästi kiinnostaneet, mutta niitäkään ei ollut niin paljoa, että se olisi haitannut. 

Aomame ja Tengo vaikuttivat hyvin erilaisilta hahmoilta, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään, ja olikin mielenkiintoista nähdä, miten heidän tarinansa alkoivat hiljalleen lähestyä toisiaan. Pidin siitä, miten molempien menneisyydestä hiljalleen paljastui asioita, jotka odottamatta sopivatkin yhteen. Myös Fuka-Eri oli hyvin kiinnostava hahmo, vaikka tuntuikin olevan yhtä hidastempoinen kuin itse tarinakin. Ilmakotelosta ja pikkuväestä kerrotaan aluksi hyvin vähän, suurin osa jätetään arvailun varaan. Se lisäsi tarinan kiinnostavuutta, sillä juuri nämä asiat aluksi tuntuivat kaikkein kiinnostavimmilta. Eteenpäin lukeminen innosti, koska asioista tahtoi saada enemmän selville. 

Aluksi siis pidin kirjasta kovasti, mutta lopulta tarinan hidastempoisuus alkoi käydä puuduttavaksi. Näin kävi jo toisen osan lopulla, mutta kolmannen osan alussa se alkoi suorastaan ahdistaa. Alusta asti hitaasti edennyt tarina pysähtyi kokonaan paikalleen. Oli vain ruuanlaittoa, teen keittämistä, parvekkeella istumista... Kaikki tuntuivat pidättävän hengitystään ja vain odottavan. Odottamisella toki oli suuri rooli Aomamen elämässä tuolla hetkellä, mutta itselleni se kävi liian raskaaksi. Tuntui kuin olisin joutunut Aomamen kanssa lukituksi neljän seinän sisälle, samaa kaavaa noudattaviin ja itseään toistaviin päiviin. Tarinan yllä alati leijuva vaaran tuntu teki sen vielä ahdistavammksi. Luin enää vain muutaman sivun pätkissä, eikä kirjaan lopulta tehnyt mieli tarttua enää ollenkaan. 

Sain kaksi ensimmäistä osaa luettua jo marraskuussa, ja kolmas osa oli siitä asti kesken. Tämän vuoden puolella en ollut edennyt lukemisessa kuin ehkä kolmisenkymmentä sivua. Niinpä päätin lopulta luovuttaa ja palauttaa kirjan lukemattomana kirjastoon. Olin tuolloin päässyt sivulle 131, ja olo oli jokseenkin helpottunut luovuttamispäätöksen jälkeen. 

Saattaa olla, että kokeilen viimeisen osan lukemista joskus uudelleen, mutta nyt tuntuu siltä, että haluan hetken lukea jotain ihan muuta ja antaa koko kirjan toistaiseksi painua unohduksiin.  

--- 

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Japani 

2,5/5 

Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja

Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja 
Diktaattori kustannus, 2001
s. 360

11. testipäivä alkoi, en tiedä oikeastaan miten. Ainakin se oli alkanut. Johonkin aikaan ovikello soi, tai ainakin menin avaamaan ovea, jonka takana olivat Kristian ja Mikael. Heput tajusivat, että mulla ei ihan kaikki asiat ole kunnossa, kun yritin viisitoista minuuttia avata ovea ovikellon puolelta. Lopulta olin huutanut postiluukusta: 
-Riviin järjesty! Täysrynnäkkö oven läpi, MARS! 
Olin onnistunut avaamaan oven, luullakseni vahingossa. 
(Paha lapsi ei taaskaan muista sivunumeroita...) 

---

Juha on kolmikymppinen Helsingissä asuva herra, jonka elämän kiinnekohtana toimii suurimmaksi osaksi alkoholi ja sen väärinkäyttö. Parhaan kaverin, Kristianin, kanssa tulee ryypättyä ja keksittyä vaikka minkälaista omituista tekemistä itsensä viihdyttämiseksi. Myös melko erikoisia uusia tuttavuuksia Kristianin kautta löytyy, eivätkä nämä aina ole aivan Juhan mieleen. Töihin Juha ei paljon aikaansa tuhlaa, vaikka hetkellisesti tulee toimittua mm. kuusikauppiaana. Juha on varsin tempperamenttinen luonne, kettuilijat saavat helposti turpaan, naapurin kanssa soditaan ja kodinkoneet lentelevät ikkunasta kun urheilutulokset eivät miellytä. Kaiken kukkuraksi Juha päätyy vielä tapailemaan AA-kerhon vetäjänä toimivaa Tiinaa. Kaikista kommelluksistaan Juha kirjoittaa päiväkirjaa, jonka merkinnöistä kirja koostuu.

---

Tämän kirjan lukemisesta on varmaan vielä kauemman kuin parin edellisen postauksen kirjoista. Kuten sanottu, loppuvuodesta näitä luettuja kirjoja pääsi vähän kasaantumaan, kun en saanut aikaiseksi kirjoitella arvosteluja :D Tämän jälkeen on muistaakseni vielä kolme luettua kirjaa postaamatta, sitten ollaan vihdoin ajan tasalla! Ja koitetaan ajan tasalla pysyäkin... :P 

Juoppohullun päiväkirja oli lukulistallani pidemmän aikaa, ja hipelöin sitä kirjastossa useamman kerran ennen kuin lopulta päädyin kirjan lainaamaan. Aina kirjalistaa kirjastossa selaillessa harkitsin Juoppiksen lainaamista, mutta kun sitten pääsin lehteilemään kirjaa, ei se kuitenkaan tarttunut mukaan. Mietin, onko tällä kirjalla loppujen lopuksi minulle mitään annettavaa... Epäilin etukäteen, että kirjan hahmot olisivat vain ärsyttäviä ja suututtasivat, eikä suomalainen huumorikaan kovin usein itseeni uppoa, joten odotukset eivät olleet hirveän korkealla. Lopulta kuitenkin lainasin Juoppohullun päiväkirjan, ja päätin, että luen sen sitten, kun sattuu tulemaan sellainen väli, että tekee mieli lukea jotain vähän kevyempää. 

Odotukseni kirjan suhteen osuivat ikävä kyllä suurelta osin oikeaan. Päähenkilö Juha oli juuri niin ärsyttävä kuin pelkäsinkin. Hänen käytöksensä edesvastuuttomuus ja typeryys suututtivat, ja kyky olla ajattelematta mitään muuta kuin omaa napaa oli paikoittain suorastaan raivostuttava. Humalainen sekoileminen ja täysi kyvyttömyys ottaa vastuuta omista tekemisistään ei vain ole omasta mielestäni hauskaa. Juhalla tuntui koko ajan olevan tietynlainen "mulle ei vittuilla"-asenne, mutta hän ei kuitenkaan kertaakaan ajatellut, mitä oli mahdollisesti tehnyt vittuilun ansaitakseen tai kyseiseen tilanteeseen joutuakseen. Tunnen tällaisia ihmisiä (ikävä kyllä) oikeassakin elämässä, ja he ärsyttävät aivan yhtä paljon kirjan sivuilla kuin Facebook-seinälläkin. 

Hahmojen ärsyttävyydestä yli päästessään kirjan huumori oli kuitenkin yllättävän hauskaa. Paikoittain tuli lukiessa hihitettyä kovastikin, ja joitain parhaita kohtia luin kaverillekin näytteiksi. Myös kirjan kuvitukset olivat ainakin osan ajasta hauskoja, ja piristivät lukemista erityisen ärsyttäviksi käyvissä kohdissa. Jostain syystä etenkin pokkarin kannen sisäpuolella oleva kuva lentävästä pastorista sai repeämään joka kerta kun näin sen... :D 

Aina toisinaan mietin, miksi kirjalistalleni päätyy niin paljon kirjoja, jotka ovat aiheeltaan synkkiä tai jotenkin ahdistavia... Ja että miksi en lue ikinä mitään "kevyempiä" kirjoja. Tätä kirjaa lukiessa tuli kuitenkin todettua, että ainakaan tämän tyyppiset "kevyet" kirjat eivät minulle sovi. Jo paljon ennen kirjan puoliväliin pääsemistä tuli nimittäin sellainen olo, että olisipa tämä kirja pian ohi, että pääsisin jonkun kunnon kirjan pariin. Siitäkin huolimatta, että huumori kyllä nauratti, ja jotkut kohtaukset olivat jopa ihan sympaattisia. Silti kirja tuli luetta aika nopeasti, koska tiesin, että mitä nopeammin tämä olisi ohi, sitä nopeammin voisin aloittaa jotain muuta. En mene vannomaan, etten sarjan seuraavia osia joskus heikkona hetkenä päätyisi lainaamaan, mutta ainakin tällä hetkellä ajatus tuntuu aika etäiseltä. Ehkä sitten joskus, kun kaipaan jotain totaalista aivot narikkaan-luettavaa.

Lempihahmoni kirjassa oli ehdottomasti hieman hölmö ja sympaattinen Kristian, jota kaverit tuntuivat välillä pitävän vähän pilkkanaan. Kristian oli ihanan herkästi innostuva, ja herran älynväläyksille tuli kirjan aikana naurettua ehkä eniten. Juhan hermoille Kristian tuntui suurimman osan ajasta käyvän aika pahasti, mutta loppujen lopuksi hän kuitenkin piti Kristianin puolia ja auttoi kaveriaan, mikä sekin oli aika sympaattista. 

Yhteenvetona ihan kohtalainen kirja. Ei mitenkään erityisen syvällinen tai loistava mestariteos, mutta välipalalukemisena ihan hyvä. Jos tällainen huumori uppoaa ja on parempi idiotisminsietokyky kuin minulla, tämä kirja varmasti puree! :D 

---
"Siis hetkinen, sulla ei ole koskaan ollut passia ja sä etsit sitä nyt sun kämpästä", kertasin ajatuksiani.
"Aivan", Kristian vastasi pieni arkuus äänessään. 
"Siis luuletko sä, että passi tulee jossain ilmaisjakelulehden välissä jokaiselle suomalaiselle?" 
"Mistä minä voisin tietää", Kristian tuhahti. 
"Mä annan sulle nyt loistavan neuvon. Lopeta se passin etsiminen", sanoin tarkasti artikuloiden.
"Oletko varma?" Kristian epäröi. 
"Ei, kyllä se on sittenkin parempi, että sä vielä etsit sitä passia. Kyllä se varmaan vielä jostain yllättävästä paikasta löytyy", huokaisin.
"Luuletko", Kristian piristyi.
"En mä luule, mä tiedän. Mä olen ihan varma, että se passi vielä löytyy jostain. Ja muista vielä tarkistaa minkä maan passi se on. Sehän voi olla, että sä oletkin oikeasti algerialainen."
"Kiitos, Juha, kannustuksesta, mä alan heti etsiä sitä passia. Hitto, kun tietäisi minkävärinen passi algerialaisilla on..."

---
2,5/5

Marja Björk - Poika

Marja Björk - Poika 
Like, 2013
s. 215

Se yritti vedota järkeeni, mutta ei perustellut mitenkään, miksi en voinut kirjoitella rakkauskirjeitä tytöille. Kyllä minä sen silti tajusin. En voinut tehdä niin, koska olin itse tyttö. Sellainen ei vain käynyt laatuun. Tajusin, että maailmassa oli jokin järjestelmä, joka romahtaisi, jos niin voisi tehdä.
(En ottanut sivunumeroa ylös)

---

Jo pienestä pitäen Marion uskoo syntyneensä väärään kehoon, hänen kohdallaan on tehty virhe. Marion ei nimittäin koskaan koe olevansa tyttö, vaikka häntä sellaiseksi kovasti yritetäänkin kasvattaa. Synttäreille leivotaan prinsessakakkuja, ja lahjaksi annetaan barbeja tai nukenvaunuja, ja sitten syyllistetään, kun niillä ei ole leikitty. Balettitunneillekin suostutellaan, ja ensimmäisenä koulupäivänä pitää pistää hame. Marion ei osaa sopeutua tähän rooliin, koska tuntee niin selkeästi olevansa poika. Marionin nuoruusvuodet koostuvat oman hauraan identiteetin etsimisestä ja sen aiheuttamasta taistelusta niin perheen, kavereiden kuin yhteiskunnankin asettamia odotuksia vastaan. Tämän taistelun tuloksena syntyy Makke, persoona, joka Marion on pienestä asti kokenut olevansa.  

---

Tämän kirjan lukemisesta on kulunut jo jokunen kuukausi, ja olen moneen kertaan yrittänyt aloittaa arvostelun kirjoittamista. Jostain syystä se on tuntunut vaikealta, enkä ole osannut asetella sanojani niin, että lopputulos olisi miellyttänyt. Nyt päätin kuitenkin yrittää jälleen kerran, koska haluaisin saada nämä vanhat arvostelut tehtyä pois alta roikkumasta. 

Päädyin lainaamaan Poika-kirjan, koska pidin edellisestä Marja Björkiltä lukemastani kirjasta - Posliinista - niin paljon, että halusin lukea kirjailijalta enemmänkin. Toisaalta olin myös lukenut hyvin ylistäviä arvosteluita kirjasta, että oletin sen olevan loistava. Ehkä osittain siksi arvostelun kirjoittaminen onkin tuntunut vähän vaikealta, että itse en ollut aivan samaa mieltä lukemieni arvosteluiden kanssa. Lisäksi transsukupuolisuus on aiheena melko arka, enkä halua vaikuttaa epäkorrektilta tai kapeakatseiselta, joten sanojen asetteleminen on ehkä siksikin tuntunut hankalalta. 

Aluksi Pojan lukeminen hiukan tökki, en tavallaan päässyt oikein kiinni tarinaan. Kirjoitustyyli oli hyvin suora, lauseet lyhyitä ja kuvailua seassa vain vähän. Tästä johtuen vaikutelma oli vähän luettelomainen. En tiedä muuttuiko kirjoitustyyli jossain vaiheessa vai totuinko siihen itse, mutta kuitenkin se lakkasi häiritsemästä ehkä neljänneksen kirjasta luettuani. (Tästä on muistaakseni mainittu parissa muussakin arvostelussa.) Myös luvut olivat lyhyitä, ja joka luvussa hypättiin paikasta ja tilanteesta toiseen enempiä selittelemättä. Yhtäkkiä vain huomasi olevansa täysin uudessa tilanteessa, ja siihen piti parhaansa mukaan koittaa tarttua kiinni. 

Hieman hämmentävää kirjassa oli se, että siitä jäi vähän pinnallinen maku suuhun. Kirja perustuu kirjailijan oman pojan kokemuksiin, joten se kertoo hyvin henkilökohtaisista asioista, enkä näin ollen olettanut siitä jäävän näin pinnallinen fiilis. Jotenkin hahmoihin ja näiden tunteisiin ja ajatuksiin oli vaikea samaistua. Raskaasta aiheestaan huolimatta kirja olikin mielestäni yllättävän kevyttä luettavaa. Tavallaan tuntui, etten missään vaiheessa oikein päässyt sisälle tarinaan. Mitään konstailua kirjassa ei ollut, vaan asiat yksinkertaisesti kerrottiin sellaisina kuin ne ovat, mikä oli tämän tyyppisessä kirjassa tavallaan hyvä. Tämän takia kuvailuakin oli kuitenkin aika vähän, ja asiat tuntuivat jotenkin etäisiltä. 

Makken ja tämän äidin suhde oli mielestäni aika kiinnostava, ja siitäkin olisin halunnut tietää enemmän, syvällisemmin. Äiti ei ymmärrä Makkea ja sitä, ettei Makke haluakaan olla tyttö, ei tunne olevansa sellainen. Siksi äiti ja Makke ottavat rajustikin yhteen, ja paikoittain äidin käytös tuntui hirveältä, melkein julmalta. Silti äiti kuitenkin puolustaa Makkea ulkopuolisia kohtaan lähes raivokkaasti, eikä muilla saa olla mitään nokankoputtamista Makken identiteetin tai ulkoisen olemuksen suhteen. Äiti esimerkiksi valehtelee poikansa puolesta oikeudessa ja puolustaahäntä lastensuojelun työntekijöitä vastaan. Äidin hahmo mietityttikin itseäni ehkä eniten. Kirjahan perustuu Makken oman pojan kokemuksiin, joten väistämättäkin pohdin, miten paljon äidin hahmo perustuu kirjailijaan itseensä... Velikään ei oikein Makkea ymmärrä, eikä tiedä miten tähän suhtautuisi, mutta puolustaa kuitenkin Makkea äidin raivokohtauksia vastaan. Perheen sisäinen dynamiikka oli siis vähintäänkin kiinnostavaa. 

Lempihahmoa minun on vaikea tästä teoksesta nimetä... Makkesta en erityisemmin hahmona pitänyt, johtuneeko siitä, ettei itselläni oikeastaan ole mitään samaistumispintaa teini-ikäiseen poikaan. Ja ehkä Makke toisaalta oli itsekin niin hämmentynyt ja hukassa oman identiteettinsä kanssa, että samaistuminen häneen oli hankalaa. Muut hahmot pysyivät etäisinä, enkä näiden sielunelämään päässyt sisälle sitäkään vähää kuin Makken kohdalla. Näin ollen lempihahmoa ei oikein päässyt muodostumaan. 

Loppujen lopuksi on siis sanottava, että ajatukseni kirjan suhteen ovat vähän ristiriitaiset. Aihe on kiinnostava ja on hyvä että siitä kirjoitetaan, mutta toteutus ei jotenkin aivan istunut omaan makuuni. Olisin halunnut pitää tästä kirjasta paljon enemmän kuin lopulta pidin :c

--- 

2,5/5

Astrid Lindgren - Yksityisetsivä Kalle Blomkvist & Meidän Marikki

Olen ottanut tavoitteekseni lukea uudelleen kirjoja joista pidin pienempänä, ja listan kärkipäässä sijaitsevat tietenkin Astrid Lindgrenin teokset. Muistan lapsena kuunnelleeni näitä teoksia monet kerrat äänikirjoina, joten niiden pariin oli mukava palata. En kuitenkaan usko, että kirjoittavaa riittäisi erillisiin postauksiin molemmista kirjoista, joten päädyin yhteispostauksen kirjoittamiseen. Kirjojen lukemisesta on kulunut jo tovi, joten kaikki yksityiskohdat eivät ole aivan tuoreina mielessä, pahoitteluni siitä. 

Pidemmittä puheitta tässä lyhyet selonteot muutamasta lapsuuteni lempisadusta :) 

Astrid Lindgren - Yksityisetsivä Kalle Blomkvist
Wsoy, 1976 
Alkuteos: Mästerdetektiven Blomkvist, 1946 
Suomentaja Laila Järvinen

Surkeaa! Miksi eräillä ihmisillä oli onni syntyä Lontoon kurjalisto-osissa tai Chicagon rikollispiireissä, missä murhat ja ampumiset kuuluivat päiväjärjestykseen? -- Tässä kaupungissa oli todella toivoton yritys olla rikosetsivänä! Kasvetuaan suureksi hän lähtisi heti tilaisuuden tultua Lontoon kurjalisto-osiin. Tai ehkä hän sittenkin matkustaisi Chicagoon? Isäukko tahtoi, että hän alkaisi liikkeessä. Liikkeessä! Hän! Niin, kyllä heidän silloin kelpaisi! Kaikkien Lontoon ja Chicagon murhamiesten ja roistojen. Silloin he voisivat murhata muitta mutkitta täyttä päätä, ilman että kukaan heitä pitäisi kurissa. -- Ei totta totisesti, hän ei aikonut ruveta miksikään rusinarotaksi! Ei, etsiväksi tai sitten ei miksikään!

Ystävykset Kalle, Anders ja Eva-Lotta viettävät mukavaa kesää pienessä Lillköpingin kaupungissa, kun yllättäen Eva-Lotan merkillinen ja jopa aavistuksen verran epämiellyttävä Einar-setä ilmestyy kuvioihin. Jokin Einar-sedässä saa Kallen salapoliisinvaistot heräämään, etenkin kun pienessä kaupungissa ei juurikaan ole töitä hänen kaltaiselleen "mestarietsivälle". Kalle alkaa pitää silmällä Einaria, mikä ei ole kovin vaikeaa, sillä mies tuppautuu jatkuvasti Kallen ja tämän ystävien seuraan. Vaikka Anders ja Eva-Lotta usein kiusoittelevat Kallea hänen salapoliisi-innostuksestaan, on heidänkin lopulta myönnettävä, että Einar-sedässä on jotain merkillistä... Ja se johtaakin ystävykset hurjaan seikkailuun! 

Kirja oli mukavan kevyttä luettavaa, sain sen kokonaan luettua yhtensä sairasloma-aamuna. Keveydestä huolimatta jännitystäkin löytyi, ja tapahtumat saivat paikoitellen sydämeni jyskyttämään, vaikka lastenkirjasta onkin kyse. Edellisestä lukukerrasta oli niin kauan, etten enää muistanut kirjan tapahtua kovin selkeästi, joten sekin piti jännitystä yllä. Vaikka kai sen tällaisia kirjoja lukiessa aina tietääkin, että lopulta kaikki kääntyy parhain päin. Sen verran kyyninen kuitenkin olen lukemieni kirjojen suhteen, että minua vähän häiritsi ajatus kolmetoistavuotiaista ratkomassa näinkin helposti rikosta, joka poliiseilta oli jäänyt selvittämättä. Ei se kuitenkaan lukuelämystä tärvellyt, eikä lastenkirjoihin niin vakavasti varmaan ole tarkoitus suhtautuakaan :) 

Erityisesti pidin Valkoisten ja Punaisten ruusujen sodasta, ja siitä miten nämä kaksi ryhmää oli kuitenkin kuvattu hyviksi ystäviksi keskenään. Siinä oli jotain hyvin sympaattista. Lempihahmoni oli ehkäpä Anders, mutta en oikein osaa enää sanoa miksi. Anders oli vain jotenkin mukavan oloinen poika, ja muista hahmoista en erityisemmin perustanut, joten Andreas nousi suosikikseni. 

Voi olla, että joskus luen muutkin tämän sarjan kirjat :) 

2,5/5

Astrid Lindgren - Meidän Marikki 
Wsoy, 1986
s. 370
Alkuteos: Allas vår Madicken, 1983
Suomentaja: Marikki - Laila Järvinen ; Marikki ja Kesäkummun Tuikku - Kristiina Rikman 

Marikki asuu vanhempiensa ja pikkusiskonsa Liisan kanssa Kesäkummuksi nimetyssä talossa ja viettää varsin tavallista pienen tytön elämää. Naapurin Rauhalassa asuva viisitoistavuotias Nilssonin Abbe on Marikin ystävä, vaikka tytön vanhemmat eivät olekaan aivan varmoja Abben seuran sopivuudesta. Marikki sen sijaan on päättänyt, että hän menee aikuisena Abben kanssa naimisiin. Joskaan Abbe ei sitä vielä tiedä, eikä kukaan muukaan. Villinä tyttönä Marikki päätyy osalliseksi kaikenlaisiin seikkailuihin, kuten eväsretkelle puuvajan katolle ja kummitusjahtiin keskellä yötä. Sairaalassakin pitää muutamaan otteeseen käydä, mutta lopulta kaikki tuntuu kuitenkin kääntyvän aina parhain päin. 

Meidän Marikki-kirja on yhteispainos kahdesta Lindgrenin kirjasta, Marikista sekä Marikista ja Kesäkummun Tuikusta. Olisin halunnut lainata aluksi pelkästään Marikin, mutta kirjastosta löytyi pelkästämään tämä yhteysnide, joten lainasin sen. Ensimmäisen kirjan sain luettua aika nopeasti, onhan teksti isoa ja välissä kuviakin piristämässä. Mitenkään erityisen paljoa kirja ei kuitenkaan viehättänyt, ja ensimmäisen kirjan jälkeen kului jonkin verran aikaa ennen Marikin ja Kesäkummun Tuikun aloittamista, ja kun lopulta toisen kirjan lukemisen aloitin ei se oikein ottanut luonnistuakseen. Teksti vain alkoi maistua puulta, ja jouduin pakottamaan itseni palaamaan kirjan pariin. Parin luvun jälkeen annoin periksi ja lopetin lukemisen kesken päättäen, että turhaan pakottaisin itseäni lukemaan kirjaa joka ei innostanut. Onhan maailmassa niin paljon hyviä kirjoja luettavaksi! 

Harmikseni jouduin siis myöntämään, etten nauttinut kirjoista enää ollenkaan niin paljon kuin pienenä. Silloin kuuntelin molempia teoksia äänikirjoina hyvin paljon, ja pääsivätpä kirjojen henkilöt mukaan leikkeihinikin. Etenkin Marikista pidin kovasti, samaistuin kai tyttöön, koska olin itsekin lapsena melkoisen villi ja rämäpäinen :D Nyt koi kuitenkin juuri ne lapsena itseäni viehättäneet Marikin piirteet vain ärsyttävinä. Vaikka Marikki pohjammiltaan onkin hyväntahtoinen ja kiltti tyttö, ei se riittänyt pelastamaan hänen tottelemattomuutensa ja ajattelemattomuutensa ärsyttävyyttä. Olin kyllä kovin pettynyt, etten enää nauttinut näistä kirjoista samalla tavalla kuin lapsena :c 

Se ei kuitenkaan ollut muuttunut, että lempihahmoni oli edelleen Marikin ystävä Abbe. Pienenä taisin olla vähän ihastunutkin Abbeen, ja yhä pidän pojasta kovasti! :) 

1,5/5

Jaana Kapari-Jatta - Pollomuhku ja Posityyhtynen

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen 
Tammi, 2008
Sivuja: 164

Kävin tänään (29.5.) kirjastossa, vaikka yöpöydän reunalla odottaa viisi kirjaa koskemattomina, ja kaksi kirjaa on kesken... Yritän pitää lainattujen kirjojen määrän jotenkin kohtuullisena, mitä tuo seitsemänkään ei kyllä mielestäni ole. Ja sitten kirjastosta tarttui vielä kaksi kirjaa mukaan. Mutta en voi sille mitään, että jos pariin viikkoon ei ole kirjastossa ehtinyt käydä tai sille ei ole ollut tarvetta, niin sinne alkaa kaivata. Sitten yleensä menen käymään kirjastossa, vaikkei sinne suoranaisesti asiaa olisikaan, ja aina tarttuu kirjalistalta jotain mukaankin... Tosin yleensä en kyllä mene kirjastoon, jos ei ole edes yhtä kirjaa palautettavanakin. Ja tänään paikalla sattui sitten olemaan yksi kirja, jota olen etsiskellyt jo jonkun aikaa, mutta jonka kanssa ei olla satuttu ikinä samaan aikaan kirjastoon. Jaana Kapari-Jatan Pollomuhku ja Posityyhtynen. Se piti tietenkin lainata, ja kotiin päästyäni en malttanut millään pitää näppejäni erossa siitä. Oli aluksi tarkoitus vain vähän selailla, mutta päädyinkin lukemaan kirjan alusta loppuun melkein yhdeltä istumalta... 

Pidin kirjasta kovasti. Hatty Potter-sarjan suomentaja siis kertoo kirjassa siitä, millainen prosessi tämän sarjan suomentaminen oli, ja yleisesti vähän muutakin suomentamiseen liittyen. Itse tuo kirjojen kääntäminenkin on ihan kiinnostavaa, mutta erityisesti kiinnostivat juuri Potterit. Ja erityisesti ehkä se, miten tietyt nimet, loitsut, eläimet ja muut oli kännetty englannista suomeen. Osaltaan pidin kijasta niin paljon varmaan juuri siksi, että Harry Potter on itselleni hyvin rakas kirjasarja. Liioittelematta paras lukemani sarja koskaan, vaikken kuulukaan päähenkilön suurimpiin faneihin. Pollomuhku ja Posityyhtynen nauratti, aiheutti vilunväreitä ja sai toisinaan tipankin linssiin jostain selittämättömästä syystä. Kai tuohon kirjasarjaan vain liittyy niin suuri tunnelataus... :) 

Toisinaan joidenkin lauseiden kohdalla tuli vähän sellainen olo, että kirjailija toisti itseään... Ja toisaalta ehkä mielestäni kirjassa keskityttiin turhankin paljon suomentamiseen yleensä, ja Pottereihin vähän vähemmän. Älkää ymmärtäkö väärin, suurimmalta osin kerrottiin kyllä nimen omaan Pottereista, jotenkin odotin vain vielä vähemmän sitä yleistä käännösjorinaa. Ja koska kirjassa eniten kiinnosti juuri Rowlingin itse keksimien sanojen suomennus, oli se siltäkin osin pieni pettymys... Koska suurin osa näistä yli kymmenenkin vuotta vanhoista mietintäprosesseista ei ollut enää Kapari-Jatalla itselläänkään muistissa. Suunnilleen kerrottiin miten mihinkin suomennokseen päädyttiin, ja miksi jokin suomennettiin ja jotain ei... Mutta olisin mielelläni lukenut enemmän itse mietintäprosessista. Joskin sen kyllä ymmärtää, ettei sellaisia enää muista, eivätkä suomennosten alkuperäiset luonnosversiot ole tallessa missään. Silti vähän harmitti... :p 

Kuitenkin kirja oli kokonaisuutena mukava, kevyttä ja kiinnostavaa lukemista. Kirjojen kääntäminen on yllättävän rankkaa ja tarkkaa puuhaa, jotenkin en ole siihen tullut ennen kiinnittäneeksi huomiota... Pienetkin sävyerot voivat vaikuttaa sisältöön loppujen lopuksi niin paljon. Oikein kiva pikaperehdytys kirjojen suomentamiseen siis, ja ennen kaikkea mukavaa Potter-tietoa sarjasta pitäville. Suosittelen kyllä!

2,5/5 P.S. Jonain lähipäivänä voisin tehdä vaikka pienen katsauksen tuohon yöpöydän laidalla odottelevien kirjojen pinoon... :)