Markku Karpio - Tie auki taivasta myöten
Otava, 2001
s. 256
Onneksi on tänään. Onneksi huomenna alkaa kesätyö. Onneksi ihan uudessa paikassa. Onneksi tarpeeksi kaukana täältä. Onneksi onneksi onneksi! Hengitin onneksi-ilmaa keuhkojeni täydeltä -- ja menin äidin makuuhuoneen ovelle. -- Onneksi-fiilis laimeni vähitellen ja sekoittui siihen jokapäiväiseen mönjään, jota en ollut jaksanut niellä enää pitkään aikaan.
(Taaskaan ei oo sivunumero ylhäällä...)
---
Heli on teini-ikäinen tyttö, jonka elämä ei tunnu menevän yhtään niin kuin hän haluaisi. Äiti juo liikaa ja viihtyy lähibaarissa turhan hyvin, äidin uusi miesystävä on ääliö, isän tapaturmainen kuolema kummittelee menneisyydessä ja poikaystävän kanssa on ongelmia. Onneksi on kuitenkin alkamassa kesätyö, jonka varjolla Heli pääsee ottamaan vähän etäisyyttä kaikkeen mitä on meneillään. Kesätyö on keittiöapulaisen paikka Jumalan Valittujen melko sulkeutuneessa yhteisössä, ja Helin lahkoon kuuluva setä on auttanut häntä saamaan paikan.
Heli muuttaa Jumalan Valittujen yhteisön alueella olevaan mökkiin kesätyönsä ajaksi, ja harkitsee itsekin vakavissaan lahkoon liittymistä. Kuuluuhan hänen setänsä siihen, ja isäkin kuului aikanaan. Sitä paitsi Helille on lupailtu, että hän saattaisi päästä opiskelemaan Jumalan Valittujen kouluun seuraavan lukuvuoden alussa. Työ alkaa hyvin ja Heli saa kavereita Jumalan Valituista, mutta jokin kuitenkin tuntuu vähän oudolta... Jumalan Valittujen johtajan, Toivo Kähkösen, talolla on meneillään jotain hämärää, alueella liikkuu outo punatukkainen tyttö ja Helistä alkaa tuntua, että häntä painostetaan liittymään lahkoon ennen kuin hän on todella siihen valmis.
---
Törmäsin tähän kirjaan, kun ihan summanmutikassa vaeltelin kirjastossa ja lehteilin satunnaisia kirjoja. Uskonlahkot aiheena kiinnostavat, joten päädyin lainaamaan kirjan sen enempiä ajattelematta, ja olihan tämä ihan mukava välipalakirja. Lainasin kirjan tosin aikuistenpuolelta, joten en lainaushetkellä tiennyt sen olevan nuortenkirja. Näitä kirjoja näkee jonkin verran, jotka löytää myös aikuistenosastolta rankan aiheensa vuosi, vaikka ne onkin nuorille alunperin kirjoitettu. Sen yleensä kyllä huomaa tekstin laadusta ja tarinan syvällisyydestä - tai sen puutteesta - että kirja on suunnattu nuorille. Tiedän olevani tässä suhteessa vähän stereotypinen, mutta useimmat nuortenkirjat nyt vain eivät ole niin laadukkaita kuin aikuisille kirjoitetut kirjat :D
Tässäkin kirjassa sen kyllä huomasi lukiessa, että kirja on suunnattu nimenomaan nuorille. Itse asiassa aloin lukiessa miettiä, mahtaako kyseessä olla nuortenkirja, ja netistä sitten selvitin, että juuri niinhän se on. Vaikeasta aiheesta huolimatta tarina on hyvin pinnallinen, ja hahmot jäivät aika etäisiksi ja yksipuolisiksi. Paikoittain lukiessa tuntui siltä, että tarinasta oli yritetty saada syvällisempää ja uskottavampaa lisäämällä esimerkiksi vaikeita asioita Helin menneisyyteen, mutta en ihan täysin ostanut näitä yrityksiä. Esimerkiksi Helin isän kuolema kimmokkeena tytön halulle liittyä uskonlahkoon tuntui jotenkin omituiselta.
Helin reaktiot ja valinnat tuntuivat mielestäni muutenkin jotenkin epäloogisilta suurimman osan ajasta. Tietysti täytyy ottaa huomioon, että kyseessä on teinityttö, joka on sekaisin ja hukassa itsensä ja elämänsä kanssa, eikä siksi tee parhaita mahdollisia ratkaisuita. Mutta siitä huolimatta tarina tuntui vähän epäuskottavalta. En esimerkiksi päässyt lopultakaan ihan selville siitä, mitä ongelmia Helillä oikeasti oli poikaystävänsä kanssa... Ja sitten ne ongelmat yllättävän helposti vain lakaistinkiin maton alle, kun päästiin kirjan loppuun ja kirjailija tarvitsi nätin onnellisen lopun.
Koska uskonlahkot ovat aiheena mielestäni kiinnostavia, tiedän niistä aika paljon. Siksi sekin vähän ärsytti, että kirjassa annettiin ainakin tästä tietystä lahkosta todella mustavalkoinen kuva. Tietysti uskonlahkot voivat olla pahoja ja rankkoja paikkoja, ja suurin osa tällaisista suljetuista yhteisöistä taitaa sitä ollakin... Mutta eivät nekään silti näin mustavalkoisia ja yksiselitteisesti pahoja paikkoja ole. Niin lahkon johtajasta ja jäsenistä kuin ulkopuolisten mielipiteistä ja lahkosta erotetuistakin annettiin todella mustavalkoinen kuva. Näin se tuntuu nuortenkirjoissa usein olevankin, että kaikesta tehdään hyvin yksiselitteistä. Älkää ymmärtäkö väärin, en todellakaan puolusta uskonlahkoja tai mitään, mutta tällainen mustavalkoisuus ärsyttää minua ihan missä tahansa aiheessa. Kaikella on kuitenkin aina kaksi puolta, mikään ei ole näin yksiselitteistä :D
Ei mikään järisyttävä lukukokemus, vaan nopea välipalakirja jonka unohtaa nopeasti kannet suljettuaan. Tosin sen verran kirjaa puolustettakoon, että ei huonous kirjan vika ole, vaan kirjailijan. Tuskin tulen jatkossa Markku Karpion kirjoja lukemaan.
---
1/5
Haruki Murakami - 1Q84
Tammi, 2013
s. 783 + 446
Alkuteos: 1Q84, 2009
Suomentaja: Aleksi Milonoff
(Suomennos tehty Jay Rubinin englanninkielisestä kännöksestä.)
Vasta jonkin ajan kuluttua hän käsitti, mikä oli muuttunut, mutta senkin jälkeen hänen oli vaikea uskoa näkemäänsä. Hänen aivonsa eivät tahtoneet vahvistaa sitä, mitä hänen silmänsä näkivät.
Taivaalla oli kaksi kuuta - pieni ja iso. Ne paistoivat siellä rinnakkain. Isompi kuu oli se, jonka hän oli aina nähnyt. Se oli keltainen ja melkein täysi. Mutta sen vieressä oli toinenkin kuu. Se oli kummallisen muotoinen. Se oli hieman vino ja vihertävä, ikään kuin ohuen sammaleen peittämä. Sen hänen silmänsä olivat havainneet.
s. 268
Jotain on tekeillä, ihan varmasti. Joko maailmassa on jotain pielessä tai sitten minussa on jotain pielessä. Korkki ei sovi pulloon, mutta onko vika pullossa vai korkissa?
s. 268
---
Aomame on tavallinen nuori nainen, joka toimii liikunnanohjaajana suositussa suositussa kuntokeskuksessa. Hieman vähemmän tavallisen hänestä tekee kuitenkin hänen sivutyönsä. Hän nimittäin toimii liikunnanohjaajan työnsä ohessa palkkamurhaajana. Eräänä päivänä Aomame on taksissa matkalla tapaamiseen, kun taksi juuttuu ruuhkaan korotetulla moottoritiellä. Aomamella on kiire, joten ystävällinen taksikuski neuvoo hänelle kummallisen varoituksen kera reitin alas moottoritieltä hätäpoistumistikkaita pitkin. Tikkaita kiivetessään Aomame tulee siirtyneeksi rinnakkaistodellisuuksien välisestä repeämästä toiseen todellisuuteen, vuoteen 1Q84. Uudessa, samalla tutussa ja vieraassa todellisuudessa Aomame saa palkkamurhaajan uransa viimeiseksi uhriksi hyvin erityislaatuisen miehen, joka tuntuu tietävän hänen suunnitelmansa pelottavan hyvin...
Samaan aikaan toisaalla matematiikanopettaja Tengo saa muokattavakseen erikoisen käsikirjoituksen. Lukioikäisen Fuka-Erin kirjoittama tarina on hyvä, suorastaan lumoava, mutta kirjoitusasultaan julkaisukelvoton. Tengo saa tehtäväkseen muokata tekstin sellaiseen kuntoon, että se voi osallistua erään lehden järjestämään kirjoituskilpailuun. Tehtävä ei kuitenkaan tule Fuka-Eriltä itseltään, eikä tyttö tunnu olevan kiinnostunut niin julkisuudesta kuin maineestakaan. Ja ennen pitkää Tengo huomaa tarinan taivaalla loistavien kahden kuun siirtyneen omankin maailmansa taivaalle.
---
1Q84 oli ensimmäinen Murakamini, ja odotukseni kirjan suhteen olivat hyvin korkealla. Olen kuullut paljon ylistystä Murakamista ja hänen kirjoistaan, ja olin lukenut tästäkin kirjasta monia hehkuttavia arvosteluja ennen kuin kirjaan itse tartuin. Odotin siis jotain järisyttävää ja mullistavaa, kutakuinkin elämäni radaltaan kampeavaa tarinaa. Saattaa olla, että liian korkeat ennakko-odotukset pilasivat lukukokemukseni... Olen huomannut sitä sattuvan toisinaan :D Jos olen kuullut kirjasta liian paljon kehuja etukäteen, odotukseni ovat niin korkealla, että niiden täyttäminen on suunnilleen mahdotonta.
Tarina etenee hyvin hitaasti, arkisten ja toisinaan turhiltakin vaikuttavien asioiden kautta. Hidastempoiset kirjat eivät yleensä ole minun makuuni, mutta tässä kirjassa - tai ainakin kahdessa ensimmäisessä osassa - se toimi. Jotenkin pidin 1Q84:n arkisuudesta. Vaikka kyseessä onkin maaginen realismi, oli tarinan maagisuus verhoutunut arkisten asioiden taakse, mistä se paljastui vasta hiljalleen. Kirjan alussa ei tapahdu paljoa, mutta minulle tuli lukiessa hyvin kotoisa olo. Koko ajan ei tarvinnutkaan tapahtua jotakin. Teksti liikkui hyvin arkisissa asioissa ja kulki hitaasti eteenpäin, mutta tarinan maagisuus tuntui koko ajan tavallaan väreilevän sen ympärillä, juuri piilossa katseelta.
Kuten olen ehkä ennenkin maininnut, yleensä en pidä kirjoista joiden tapahtumia kuvataan useamman kuin yhden henkilön näkökulmasta. Siinä käy helposti niin, että alan pitää toisesta enemmän, ja toisen kappaleet tuntuvat pakkopullalta. Oletin aluksi, että Aomamesta tulisi suosikkini, mutta päädyinkin pitämään Tengon luvuista enemmän. Silti Aomamenkaan luvut eivät tuntuneet turhilta tai pakkopullamaisilta, vaan pidin niistä lähes yhtä paljon. Ehkä Aomamen ja Ayumin miestenmetsästysreissut eivät ihan hirvittivästi kiinnostaneet, mutta niitäkään ei ollut niin paljoa, että se olisi haitannut.
Aomame ja Tengo vaikuttivat hyvin erilaisilta hahmoilta, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään, ja olikin mielenkiintoista nähdä, miten heidän tarinansa alkoivat hiljalleen lähestyä toisiaan. Pidin siitä, miten molempien menneisyydestä hiljalleen paljastui asioita, jotka odottamatta sopivatkin yhteen. Myös Fuka-Eri oli hyvin kiinnostava hahmo, vaikka tuntuikin olevan yhtä hidastempoinen kuin itse tarinakin. Ilmakotelosta ja pikkuväestä kerrotaan aluksi hyvin vähän, suurin osa jätetään arvailun varaan. Se lisäsi tarinan kiinnostavuutta, sillä juuri nämä asiat aluksi tuntuivat kaikkein kiinnostavimmilta. Eteenpäin lukeminen innosti, koska asioista tahtoi saada enemmän selville.
Aluksi siis pidin kirjasta kovasti, mutta lopulta tarinan hidastempoisuus alkoi käydä puuduttavaksi. Näin kävi jo toisen osan lopulla, mutta kolmannen osan alussa se alkoi suorastaan ahdistaa. Alusta asti hitaasti edennyt tarina pysähtyi kokonaan paikalleen. Oli vain ruuanlaittoa, teen keittämistä, parvekkeella istumista... Kaikki tuntuivat pidättävän hengitystään ja vain odottavan. Odottamisella toki oli suuri rooli Aomamen elämässä tuolla hetkellä, mutta itselleni se kävi liian raskaaksi. Tuntui kuin olisin joutunut Aomamen kanssa lukituksi neljän seinän sisälle, samaa kaavaa noudattaviin ja itseään toistaviin päiviin. Tarinan yllä alati leijuva vaaran tuntu teki sen vielä ahdistavammksi. Luin enää vain muutaman sivun pätkissä, eikä kirjaan lopulta tehnyt mieli tarttua enää ollenkaan.
Sain kaksi ensimmäistä osaa luettua jo marraskuussa, ja kolmas osa oli siitä asti kesken. Tämän vuoden puolella en ollut edennyt lukemisessa kuin ehkä kolmisenkymmentä sivua. Niinpä päätin lopulta luovuttaa ja palauttaa kirjan lukemattomana kirjastoon. Olin tuolloin päässyt sivulle 131, ja olo oli jokseenkin helpottunut luovuttamispäätöksen jälkeen.
Saattaa olla, että kokeilen viimeisen osan lukemista joskus uudelleen, mutta nyt tuntuu siltä, että haluan hetken lukea jotain ihan muuta ja antaa koko kirjan toistaiseksi painua unohduksiin.
---
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Japani
2,5/5
Pauliina Rauhala - Taivaslaulu
Gummerus, 2013
s.281
Minä ikävöin enkä ikävöi.
Ihmiskuvastimesta näen mikä minä olen.
Olen kahlittu nainen.
Olen vatsani vanki enkä pysty suunnittelemaan elämää yhdeksää kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä kannan lasta, minä lakkaa kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa.
s. 38
Kaisla on alkanut pyytää syntejään anteeksi joka ilta. Yksi kerta ei riitä, joskus tarvitaan kolmekin ennen kuin uni tulee. Iltarukous on myös pitkittynyt, ja hän aloittaa siunattavien kasvavan luettelon monta kertaa alusta, kun joku aina unohtuu. Ihana herkkä pieni tyttö, sanoo Virtasen Maria, kun kerron hänelle, oikea taivaan taimi. Kamalan ahdistunut lapsi, minä ajattelen ja talletan perheneuvolan puhelinnumeron kännykkään.
s. 53
---
Vilja on nuori lestadiolainen perheenäiti, jolla on kolme pientä lasta - ja neljäs tulossa. Aviomies Aleksi käy töissä, Vilja pysyy lasten kanssa kotona. Pitäisi jaksaa hymyssä suin pitää koti siistinä, hoitaa lapsia, tehdä ruokaa, käydä kokouksissa, leipoa pullaa myyjäisiin ja pakastimeen vastaisen varalle. Viljasta tuntuu, ettei elämällä ole hänelle mitään muuta tarjottavaa, ettei hänellä ole oikeutta edes odottaa mitään muuta. Hän on olemassa vain synnyttääkseen lapsia. Oman aviomiehen kanssa ei voi olla ilman ainaista pelkoa, ja kaikki muut äidit jaksavat paremmin ja enemmän, valittamatta. Toisten uskovien naisten kanssa voi kyllä jakaa pienet surut ja itkut, joista sitten yhdessä koitetaan selvitä eteenpäin. Mutta syvää, mustaa masennusta ei voi jakaa.
Ja äitiysneuvolasta saadaan uutisia, jotka lopullisesti saavat Viljan romahtamaan.
Pitäisikö jäädä vai lähteä, kun molemmat vaihtoehdot tuntuvat yhtä vaikeilta?
---
Varasin Pauliina Rauhalan Taivaslaulun kirjastosta viime syksynä, ja olin tuolloin varausjonossa sijalla 46. Kirjaa tulikin sitten odotettua kuukausikaupalla, ja sillä aikaa törmäsin netissä toinen toistaan ylistävämpiin arvosteluihin. Odotukseni kirjan suhteen olivat siis hyvin korkealla, kun sain kirjastosta viimein tekstiviestin varauksen saapumisesta. Heti kirjan lukemisen aloitinkin, ja luin sen nopeasti kokonaan. En kuitenkaan oikeastaan siksi, että se olisi ollut hyvä.
Pakko myöntää, että olin Taivaslauluun pettynyt. Osaltaan tähän vaikuttaa varmasti se, miten korkealle kaikki hehkutus oli odotukseni saanut. Luultavasti en olisi pitänyt kirjasta, vaikka en olisikaan etukäteen kuullut siitä mitään, mutta odotusten ollessa näin korkealla pettymys oli paljon karvaampi. Ilman ennakkoasenteita pettymys ei olisi ollut niin suuri.
Olen lukenut paljon ylistystä kirjan runollisesta kielestä, mutta minun mielestäni se oli ehdottomasti kirjan huonoin puoli. Toki kaunista kieltä on mukava lukea, mutta Taivaslaulussa oli mielestäni yritetty liikaa ja vedetty pahasti yli. Kieli oli niin vertauskuvallista ja koukeroista, etten saanut siitä minkäänlaista otetta. Tuntui, kuin olisin lukenut runokirjaa - enkä minä yleisesti ottaen pidä runoista. Mitään ei sanottu suoraan, kaikesta puhuttiin vertauskuvin ja kierrellen, niin että välillä olisi tehnyt mieli ravistella joko kirjaa tai kirjailijaa. Ihastumisen sijaan kirjan koukeroinen kieli sai minut vihastumaan, tuli typerä ja sivistymätön olo. Jopa osa kirjan sisällöstä meni minulta ohitse kirjan kielen takia, mikä mielestäni kertoo siitä, että runollisuuden tavoittelussa on menty liian pitkälle - ja lujaa.
Olisin luultavasti pitänyt kirjasta paljon enemmän, jos teksti olisi ollut vähän maanläheisempää.
Lestadiolaisuus aiheena kiinnostaa minua, samoin kuin suljetut yhteisöt muutenkin, ja se olikin suurin syy siihen, miksi kirjaan alunperin tartuin. Se oli myös toinen asia, jossa petyin. Kerronta oli niin kiemuraista ja sekavaa, etten tuohon yhteisöön liittyen saanut kirjasta mitään irti. En näin jälkeenpäin miettiessä edes muista koko kirjasta kauhean paljoa. Henkilöiden ahdistuksestakaan en saanut oikein otetta, vaikka se olikin kirjassa hyvin keskeinen teema. En päässyt siihen sisälle, seurasin vain vähän pitkästyneenä vierestä.
Uskon kyllä, että joillekin Taivaslaulu saattaa olla hyvin koskettava ja järisyttävä kirja. Ikävä kyllä minulle se ei sellainen ollut. Ei edes mitenkään merkittävä. Luultavasti en lukisi tätä kirjaa uudelleen, vaikka joku sitä tuliskin minulle tarjoamaan. Rankasta aiheesta huolimatta kirja ei herättänyt minussa muita tunteita kuin ärtymystä. Sanoisin, että hyvä tarina oli pilattu kielen liiallisella koukeroisuudella ja vaikeaselkoisuudella.
Kohdunpoisto on suomen kielen kaunein sana.
s. 137
---
2/5
Pekka Hiltunen - Sysipimeä
Wsoy, 2012
s. 362
Yhtä olennaisia ovat ne aiemmat videot, mustat ja mykät. Joukko pimeyden kuvauksia, joiden tarkoitus on herättää pelkoa. Vaikka niissä ei näy mitään, ne raottavat ovea johonkin pelottavaan paikkaan. --- Ja vaikka videot ovat täydellisen äänettömiä, kyllä niihin liittyy ääni. Se syntyy katsojien hämmennyksestä, kaikesta ihmetyksestä ja keskustelusta, jonka videot saavat aikaan. Epäuskoisista pahoinvoinnin ja säikähdyksen äänistä, joita pääsee ilmoille, kun katsoo videota, jossa potkitaan.
(Tuntuu muodostuneen jo tavaksi, etten muista sivunumeroita....)
---
Suomalaistaustainen Lia työskentelee Studiossa, jota voisi kai kuvata jonkinlaiseksi nykyaikaiseksi salapoliisitoimistoksi. Studion porukka on melko värikästä, ja Lia on ryhmän uusin tulokas. Studio ottaa tutkittavakseen tapauksen, jossa suosittu radiotoimittaja on joutunut syytetyksi alaikäiseen tyttöön sekaantumisesta. Mari ei näet usko, että mies on oikeasti tehnyt sitä, mistä häntä syytetään.
Samaan aikaan erinäisten ihmisten YouTube-käyttäjätilejä hakkeroidaan, ja niille lisätään mustia, äänettömiä videoita. Vaikka videoilla ei näyt mitään, ne aiheuttavat ihmisissä huolestuneisuutta ja ahdistusta. Tuntuu, kuin saisi viestejä suoraan paholaiselta. Videot herättävät luonnollisestikin median huomion, mutta Studiota ne eivät aluksi erityisesti kiinnosta. Vasta, kun videoiden tilalle aletaan lisätä raakoja videoita ihmisten potkimisesta, Studio kiinnostuu tapauksesta. Etenkin, kun alkaa vaikuttaa siltä, että videoiden tekijä haluaa hyökätä nimen omaan homoja vastaan.
Tapausta selvitellessä Studio kokee myös järkyttävän vastoinkäymisen. Jotain sellaista, mitä ei halua uskoa todeksi. Tapahtumien jälkimainingeissa Lia pääsee myös lähemmäs etäistä ja yksityisyydelleen tarkat rajat vetävää Maria, ja alkaa ymmärtää paremmin, miksi nainen on sellainen kuin on.
---
Tätä kirjaa lukiessa unohdin totaalisesti kirjoittaa siitä muistiinpanoja ylös, joten en muista kirjan tapahtumia enää aivan hirvittävän selkeästi. Pyydän siis anteeksi, jos tästä arvostelusta tulee hieman vajavainen...
En ole lukenut sarjan avausosaa, Vilpittömästi sinun, mutta se ei juurikaan lukemista haitannut. Asioita valotettiin kirjan alussa sen verran hyvin, että pääsin kyllä kärryille siitä mitä oli meneillään. Suoraan sanottuna kirja ei houkutellut avausosan lukemiseen, ja saattaakin hyvin olla, että se jää kohdallani lukematta. Saattaa tietysti johtua lukemisjärjestyksestäkin, aloitusosa olisi saattanut kiinnostaa minua enemmän, jos en olisi lukenut tätä ensin. Miten sitten päädyin toiseen osaan, enkä siihen ensimmäiseen? Puhtaasti tarttumalla kirjaan kirjastossa ja kiinnostumalla sen takakannen tekstistä. YouTube-tilien hakkerointu mustien videoiden lisäämiseksi herätti kiinnostukseni siinä määrin, että halusin lainata kirjan heti, enkä malttanut lukea ensimmäistä osaa ensin. Etenkin, kun sitä ei edes kirjastossa ollut paikalla sillä hetkellä.
Tarina alkaa radiotoimittajan ongelmien ratkomisella, mikä tuntui omasta mielestäni jokseenkin irralliselta. Takakannen perusteella osasin odottaa mihin suuntaan tapahtumat lähtisivät, enkä oikein tiennyt, miten kyseinen radiotoimittaja siihen liittyi. Ja lopulta sitten selvisi, että ei hän liittynytkään, vaan tämä oli täysin irrallinen sivujuoni. Ja mielestäni aika hämmentävä sellainen. Koko radiojuontaja unohdettiin kirjan keskiosaksi täysin, ja kun häneen kirjan lopulla palattiin, sain hetken muistella, kuka koko tyyppi edes oli. Joten kyllä, tämä sivujuoni tuntui jotenkin oudolta ja tarpeettomalta.
Kun aloin hahmotella tätä arvostelua, huomasin ydinsanani olevan epäuskottavuus. Käytin sitä useassa kohdassa, vaikken kirjaa lukiessa ollutkaan kiinnittänyt moiseen erityisempää huomiota. Epäuskottavia asioita oli mielestäni kaksi, ja näihin haluankin pureutua vähän lähemmin:
Studio tuntui jotenkin vähän utopistiselta kokoonpanolta. Rahaa on vaikka millä mitalla, ja kaikki tuntuu onnistuvan. Studio kohtaa tarinan aikana kyllä varsin pahoja vastoinkäymisiäkin, mutta mielestäni sekään ei horjuta tätä täydellistä vaikutelmaa kovin paljoa. Studio on ideana kiinnostava, ja luin siitä mielelläni, mutta minun on vaikea kuvitella tällaista tapahtumassa oikeasti, kirjan sivujen ulkopuolella. Siksi suhtautumiseni Studioon oli hieman ristiriitainen.
Sitten Mari hahmona... Mari tuntuu kirjan alussa kylmältä ja epärealistisen kovalta, luotaantyöntävältä. Kirjan alussa en siis voi sanoa Marista pitäneeni. Marin menneisyyttä kuitenkin valotetaan tarinan edetessä, ja se oli hyvin kiinnostavaa luettavaa. Sympatiani Mari kyllä sai puolelleen, mutta hahmon uskottavuutta tämäkään ei silmissäni oikein nostanut. Lisäksi Mari reagoi todella voimakkaasti Studion kohtaamaan kriisiin, mikä on mielestäni täysin ristiriitaista kaiken muun hänestä tietämäni kanssa. Muistelen, että jossain kohdassa kirjaa sanottiin, että Marin menneisyys valottaa hänen suhtautumistaan vaikeisiin asioihin. Minulle jäi kuitenkin lopulta avoimeksi, miten hänen menneisyytensä olisi pitänyt asiaa valottaa. (Sikäli kuin kirjassa siis todella sanottiin niin, enkä vain muistele omiani...) Kaiken kaikkiaan Marin hahmo oli minun mielestäni jokseenkin epäuskottava.
Kirja tuntui kummallisen pinnalliselta. Aiheet olivat ajankohtaisia ja pelottaviakin, sellaisia jotka koen hyvin helposti ahdistaviksi. Silti en tätä kirjaa lukiessa ahdistunut ollenkaan. En nyt sano, että ahdistuminen olisi mitenkään mukava tunne tietenkään :D Mutta se, etten ahdistunut yleensä ahdistaviksi kokemistani aiheista, kertoo mielestäni kirjan pinnallisuudesta. Jotenkin tuntui, että minun ja kirjan tapahtumien välissä oli jonkinlainen verho. Tapahtumat eivät tulleet kovin lähelle. Siksi esimerkiksi Studion väen voimakas reagoiminen potkimisvideoihin tuntui liioitellulta, vaikka tiedänkin, ettei se ollut. Reagoisin itse varmasti samalla tavalla, ehkä voimakkaamminkin. Silti sen lukeminen kirjan sivuilta ei tuntunut aivan täysin uskottavalta, en osannut samaistua siihen.
Kirjassa riehuva sarjamurhaaja oli ehdottomasti kiinnostava, ja luin innolla eteenpäin saadakseni tietää mitä sillä saralla seuraavaksi tapahtuu. Murhaaja on äärettömän kiihkeä fani, itse asiassa liiankin kiihkeä. Hänen fanituksensa menee pahasti ylitse, mikä kulminoituu hänen suorittaminaan murhina. Tämä aihe oli kiinnostava, koska fanius on helposti pakkomielteeksi muodostuva asia joidenkin kohdalla. Ikävä kyllä en murhaajan fanituksen kohteesta ihan kauhean paljoa tiedä, joten sikäli en ehkä saanut tästä ihan niin paljon irti kuin olisin voinut. Esimerkiksi jostain omasta fanituksen kohteesta tällaisen tarinan lukeminen tulisi varmaan vielä enemmän iholle. Näinkin nämä murhat olivat kyllä todella kiinnostavia, etenkin yhdistettynä YouTubeen ja mediaan muutenkin.
Tarinan loppu jäi aika latteaksi. Olisin halunut tietää enemmän siitä, mitä murhaajan kynsistä selvinneille uhreille lopulta tapahtui, mutta siitä ei kerrottu juuri mitään. Tämä harmitti kovasti, ja siksi olin kirjan loppuun jokseenkin pettynyt. Tavallaan tuntui, kuin tarina olisi ehkä loppunut vähän kesken. Sarjalle tosin on tulossa jatkoakin, joten eihän sitä voi tietää, josko tähän vielä myöhemmin palataan... Ikävä kyllä pidän sitä melko epätodennäköisenä.
Kirjan hahmot jäivät vähän etäisiksi, en oikein kiintynyt kehenkään. Lempihahmoni oli kuitenkin ehdottomasti Marin isoäiti, ihastuttavan suoranainen nainen! Hänestä olisin voinut lukea vaikka kuinka paljon :D
Luultavasti näin arvostelun lopuksi vaikuttaa siltä, etten pitänyt Sysipimeästä. Se ei kuitenkaan ole totta, vaan minulla oli oikein mukavaa kirjaa lukiessa. Tämä kirja tuli luettua myös aika nopeasti, oli tarina sen verran kiinnostava. Tunteeni kirjaa kohtaan näin jälkikäteen ovat jokseenkin hämmentyneet. Pidin kirjasta todella paljon, mutta silti siinä oli mieltäni häiritseviä ja epäuskottavia elementtejä suhteellisen paljon. Turhien sivujuonien karsimisella ja epäuskottavuuksien hiomisella tästä tarinasta olisi varmasti voinut saada aikaiseksi kirjan, jota olisin suorastaan rakastanut. Hyvin todennäköisesti luen sarjan seuraavankin osan, ja pidän kiihkeästi peukkuja seuraavan osan uskottavuuden suhteen!
---
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Englanti
3/5
Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja
Diktaattori kustannus, 2001
s. 360
11. testipäivä alkoi, en tiedä oikeastaan miten. Ainakin se oli alkanut. Johonkin aikaan ovikello soi, tai ainakin menin avaamaan ovea, jonka takana olivat Kristian ja Mikael. Heput tajusivat, että mulla ei ihan kaikki asiat ole kunnossa, kun yritin viisitoista minuuttia avata ovea ovikellon puolelta. Lopulta olin huutanut postiluukusta:
-Riviin järjesty! Täysrynnäkkö oven läpi, MARS!
Olin onnistunut avaamaan oven, luullakseni vahingossa.
(Paha lapsi ei taaskaan muista sivunumeroita...)
---
Juha on kolmikymppinen Helsingissä asuva herra, jonka elämän kiinnekohtana toimii suurimmaksi osaksi alkoholi ja sen väärinkäyttö. Parhaan kaverin, Kristianin, kanssa tulee ryypättyä ja keksittyä vaikka minkälaista omituista tekemistä itsensä viihdyttämiseksi. Myös melko erikoisia uusia tuttavuuksia Kristianin kautta löytyy, eivätkä nämä aina ole aivan Juhan mieleen. Töihin Juha ei paljon aikaansa tuhlaa, vaikka hetkellisesti tulee toimittua mm. kuusikauppiaana. Juha on varsin tempperamenttinen luonne, kettuilijat saavat helposti turpaan, naapurin kanssa soditaan ja kodinkoneet lentelevät ikkunasta kun urheilutulokset eivät miellytä. Kaiken kukkuraksi Juha päätyy vielä tapailemaan AA-kerhon vetäjänä toimivaa Tiinaa. Kaikista kommelluksistaan Juha kirjoittaa päiväkirjaa, jonka merkinnöistä kirja koostuu.
---
Tämän kirjan lukemisesta on varmaan vielä kauemman kuin parin edellisen postauksen kirjoista. Kuten sanottu, loppuvuodesta näitä luettuja kirjoja pääsi vähän kasaantumaan, kun en saanut aikaiseksi kirjoitella arvosteluja :D Tämän jälkeen on muistaakseni vielä kolme luettua kirjaa postaamatta, sitten ollaan vihdoin ajan tasalla! Ja koitetaan ajan tasalla pysyäkin... :P
Juoppohullun päiväkirja oli lukulistallani pidemmän aikaa, ja hipelöin sitä kirjastossa useamman kerran ennen kuin lopulta päädyin kirjan lainaamaan. Aina kirjalistaa kirjastossa selaillessa harkitsin Juoppiksen lainaamista, mutta kun sitten pääsin lehteilemään kirjaa, ei se kuitenkaan tarttunut mukaan. Mietin, onko tällä kirjalla loppujen lopuksi minulle mitään annettavaa... Epäilin etukäteen, että kirjan hahmot olisivat vain ärsyttäviä ja suututtasivat, eikä suomalainen huumorikaan kovin usein itseeni uppoa, joten odotukset eivät olleet hirveän korkealla. Lopulta kuitenkin lainasin Juoppohullun päiväkirjan, ja päätin, että luen sen sitten, kun sattuu tulemaan sellainen väli, että tekee mieli lukea jotain vähän kevyempää.
Odotukseni kirjan suhteen osuivat ikävä kyllä suurelta osin oikeaan. Päähenkilö Juha oli juuri niin ärsyttävä kuin pelkäsinkin. Hänen käytöksensä edesvastuuttomuus ja typeryys suututtivat, ja kyky olla ajattelematta mitään muuta kuin omaa napaa oli paikoittain suorastaan raivostuttava. Humalainen sekoileminen ja täysi kyvyttömyys ottaa vastuuta omista tekemisistään ei vain ole omasta mielestäni hauskaa. Juhalla tuntui koko ajan olevan tietynlainen "mulle ei vittuilla"-asenne, mutta hän ei kuitenkaan kertaakaan ajatellut, mitä oli mahdollisesti tehnyt vittuilun ansaitakseen tai kyseiseen tilanteeseen joutuakseen. Tunnen tällaisia ihmisiä (ikävä kyllä) oikeassakin elämässä, ja he ärsyttävät aivan yhtä paljon kirjan sivuilla kuin Facebook-seinälläkin.
Hahmojen ärsyttävyydestä yli päästessään kirjan huumori oli kuitenkin yllättävän hauskaa. Paikoittain tuli lukiessa hihitettyä kovastikin, ja joitain parhaita kohtia luin kaverillekin näytteiksi. Myös kirjan kuvitukset olivat ainakin osan ajasta hauskoja, ja piristivät lukemista erityisen ärsyttäviksi käyvissä kohdissa. Jostain syystä etenkin pokkarin kannen sisäpuolella oleva kuva lentävästä pastorista sai repeämään joka kerta kun näin sen... :D
Aina toisinaan mietin, miksi kirjalistalleni päätyy niin paljon kirjoja, jotka ovat aiheeltaan synkkiä tai jotenkin ahdistavia... Ja että miksi en lue ikinä mitään "kevyempiä" kirjoja. Tätä kirjaa lukiessa tuli kuitenkin todettua, että ainakaan tämän tyyppiset "kevyet" kirjat eivät minulle sovi. Jo paljon ennen kirjan puoliväliin pääsemistä tuli nimittäin sellainen olo, että olisipa tämä kirja pian ohi, että pääsisin jonkun kunnon kirjan pariin. Siitäkin huolimatta, että huumori kyllä nauratti, ja jotkut kohtaukset olivat jopa ihan sympaattisia. Silti kirja tuli luetta aika nopeasti, koska tiesin, että mitä nopeammin tämä olisi ohi, sitä nopeammin voisin aloittaa jotain muuta. En mene vannomaan, etten sarjan seuraavia osia joskus heikkona hetkenä päätyisi lainaamaan, mutta ainakin tällä hetkellä ajatus tuntuu aika etäiseltä. Ehkä sitten joskus, kun kaipaan jotain totaalista aivot narikkaan-luettavaa.
Lempihahmoni kirjassa oli ehdottomasti hieman hölmö ja sympaattinen Kristian, jota kaverit tuntuivat välillä pitävän vähän pilkkanaan. Kristian oli ihanan herkästi innostuva, ja herran älynväläyksille tuli kirjan aikana naurettua ehkä eniten. Juhan hermoille Kristian tuntui suurimman osan ajasta käyvän aika pahasti, mutta loppujen lopuksi hän kuitenkin piti Kristianin puolia ja auttoi kaveriaan, mikä sekin oli aika sympaattista.
Yhteenvetona ihan kohtalainen kirja. Ei mitenkään erityisen syvällinen tai loistava mestariteos, mutta välipalalukemisena ihan hyvä. Jos tällainen huumori uppoaa ja on parempi idiotisminsietokyky kuin minulla, tämä kirja varmasti puree! :D
---
"Siis hetkinen, sulla ei ole koskaan ollut passia ja sä etsit sitä nyt sun kämpästä", kertasin ajatuksiani.
"Aivan", Kristian vastasi pieni arkuus äänessään.
"Siis luuletko sä, että passi tulee jossain ilmaisjakelulehden välissä jokaiselle suomalaiselle?"
"Mistä minä voisin tietää", Kristian tuhahti.
"Mä annan sulle nyt loistavan neuvon. Lopeta se passin etsiminen", sanoin tarkasti artikuloiden.
"Oletko varma?" Kristian epäröi.
"Ei, kyllä se on sittenkin parempi, että sä vielä etsit sitä passia. Kyllä se varmaan vielä jostain yllättävästä paikasta löytyy", huokaisin.
"Luuletko", Kristian piristyi.
"En mä luule, mä tiedän. Mä olen ihan varma, että se passi vielä löytyy jostain. Ja muista vielä tarkistaa minkä maan passi se on. Sehän voi olla, että sä oletkin oikeasti algerialainen."
"Kiitos, Juha, kannustuksesta, mä alan heti etsiä sitä passia. Hitto, kun tietäisi minkävärinen passi algerialaisilla on..."
---
2,5/5
Ajattelin - hiukan myöhään ehkä, mutta kuitenkin - tehdä pienen yhteenvedon siitä, mitä kaikkea tulikaan vuonna 2013 luettua. Tykkään tehdä kaikenlaisia listoja ja vertailuja, joten tämä on ehdottomasti ominta itseäni :D
Yhteensä luin viimevuoden aikana 56 kirjaa. Näistä kesken jäi vain yksi, vaikka osa muistakin oli kyllä melkein kesken jättämisen arvoisia. Tämä kertonee minusta jotakin lukijana... En vain tykkää jättää kirjoja kesken!
Tässäpä lukemani kirjat kuukausittain:
Tammikuu: 7
Helmikuu: 7
Maaliskuu: 3
Huhtikuu: 0
Toukokuu: 7
Kesäkuu: 4
Heinäkuu: 2
Elokuu: 3
Syyskuu: 9
Lokakuu: 6
Marraskuu: 5
Joulukuu: 3
Miten niin kausittainen lukuinnostus? :D Siitä kyllä yllätyin, etten ole huhtikuussa lukenut YHTÄÄN kirjaa. En ole aiemmin yhtään kiinnittänyt tuohon huomiota. Luulisi, että olisin huomannut, että ei ole kuukauteen tullut luettua mitään... Mutta ei näköjään! :D
Ja sitten vielä tyylilajeittain:
Kaunokirjallisuus: 24
Elämänkerrat: 8
Dekkarit: 7
Lastenkirjat: 7
Nuortenkirjat: 6
Huumori: 1
Scifi: 2
Kauhu: 1
Tämä perustuu siis puhtaasti siihen, mistä hyllystä olen kirjat kirjastosta lainannut. Kaunokirjallisuudella tarkoitan niitä "perus" kirjoja jotka eivät kuulu mihinkään muuhun kategoriaan, mutta joista en oikein tiedä miten ne pitäisi nimetä :D
En ole tajunnut suosivani elämänkertoja ihan noin paljon, se oli jännä yllätys. Dekkareita tiesin lukevani paljon, oletin itse asiassa dekkareiden olevan listalla ylempänäkin. Kauhua tai huumoria en kauheasti lue, kuten huomata saattaa... Ja romantiikkaa ei listaltani löytynyt yhtään. Olen tainnut joskus ennenkin mainita, että mielestäni pelkässä romantiikassa ei ole tarpeeksi juonta kirjalle, pelkät ihmissuhdesotkut muuttuvat aika nopeasti puuduttaviksi. Lastenkirjojakin tuli luettua enemmän kuin normaalisti, koska mulla on omana pienenä projektina lukea uudelleen lapsuuden lempikirjojani... :)
Mainittakoon lopuksi vielä - maininnan turhuudesta huolimatta - että oikeastaan luin Haruki Murakamin 1Q84-kirjan kaksi ensimmäistä osaakin viime vuonna... Ajattelin kuitenkin tehdä noista postauksen vasta, kun saan kolmannenkin osan luettua, joten en laskenut noita ekojakaan osia tähän listaan ollenkaan. Saa nyt tosin nähdä, saanko tuota kolmatta osaa luettuaa vai jätänkö suosiolla kesken.... En ole edes puolivälissä vielä, ja kirja on ollut lainassa muutaman kuukauden. Se ei ihan rehellisesti vaan ole yhtään kiinnostava, mutta jääräpää kun olen niin en haluaisi keskenkään jättää... :D
Ajattelin, että voisin jonain päivänä tehdä vielä pienet top-listat viimevuonna luetuista kirjoista... En nyt viitsi tähän samaan postaukseen pistää, ettei tästä tule ihan poskettoman pituista :D
Jonas Gardell - Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin
Osa 1. Rakkaus
Johnny Kniga Kustannus, 2013
s. 291
Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar, 2012
Suomentaja: Otto Lappalainen
Siispä muutettiin maalta suurkaupungin nimettömyyteen, missä mahdollisuus kohdata samanhenkisiä oli loputtomasti suurempi.
Sinne tultiin kaikkialta.
-- Tultiin yksitellen. Liittymään yhteen, tulemaan moneksi, olemaan hieman vähemmän yksinäisiä.
-- Jokaisella kaupunkiin tulleella oli matkaa takanaan, useimmiten ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä ja valheita täyttä oleva historia, jonkinlainen haava, joka ei oikeastaan parantunut koskaan vaan pysyi avoimena tai avautui uudestaan jokaisesta kosketuksesta.
Oli matkattava kovin kauas päästäkseen kotiin.
(Taaskaan en muista sivunumeroa...)
---
Paul on Tukholman homojen sympaattinen äitihahmo, joka pitää nuoremmista ja kokemattomammista huolta, ja auttaa nämä mukaan piireihin. Rasmus on ahdistavaa lapsuuttaan pikkukylästä Tukholmaan pakeneva, epätoivoisesti hyväksyntää kaipaava nuori mies. Benjamin on Jehovan todistaja, joka kiertää ovelta ovelle kertomassa ihmisille uskostaan. Hän joutuu kamppailemaan tunteidensa ja minäkuvansa kanssa, ja miettimään mikä on lopulta oikein. Tukholmassa, homojen pääkaupungissa, näiden kolmen kohtalot kietoutuvat yhteen, eikä mikään palaa ennalleen.
---
Tässä toinen kirja, jonka lukemisesta on kulunut paljon aikaa, mutta josta en ole oikein osannut pistää ajatuksiani järjestykseen. Tavallaan tämän kanssa on vähän sama juttu kuin Marja Björkin Pojankin kohdalla - olin lukenut ylistäviä arvosteluita ja odotin kirjalta paljon. Ja sitten lopulta en pitänytkään kirjasta niin paljon kuin odotin tai olisin halunnut. Homous aiheena kiinnostaa ja mielelläni lukisin siitä enemmänkin, mutta jotenkin tämä kirja ei vain sytyttänyt.
Alku koostuulyhyistä pätkistä, joissa hypitään ajasta ja paikasta toiseen. Tämä oli vähän sekavaa ja ärsyttävääkin. Tarinan edetessä nämä pätkät hiukan pitenevät eikä hyppimistä ole ihan niin paljoa, mutta uutta lukua aloittaessa ei voi ikinä oikein tietää kenen hahmon luokse päätyy... En erityisesti ole tällaisten kirjojen fani, joissa kerrotaan monesta eri henkilöstä sekaisin. Tällainen hahmosta ja aikakaudesta toiseen hyppiminen on sekavaa, enkä pääse sisälle tarinaan niin hyvin. Myös hahmoihin samaistuminen tuntuu minulle vaikeammalta, jos päähenkilöitä on monta, ja nämä esitellään samaan aikaan ja tässä tapauksessa sekaisinkin. Ehkä olen vähän yksinkertainen kun hämmennyn näin helposti :D
En oikein lukiessa tuntenut minkäänlaista imua kirjaan... Hyvä kirja aiheuttaa tunteen, ettei kirjaa tee mieli laskea käsistä, vaan haluaa koko ajan tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämä kirja ei saanut itsessäni sitä tunnetta aikaan. Kirjassa ei ollut mitään vikaa, mutta silti lukeminen jotenkin tökki, tavallaan kaikki oli vain "ihan okei". Luin kirjaa parin sivun pätkissä, koska en jaksanut keskittyä siihen pidempiä aikoja kerralla, ja uudelleen kirjaan tarttuminen tuntui raskaalta. Tämä pätkittäin lukeminen varmaan osaltaan vaikutti siihenkin, että tarinaan oli vaikeampi tarttua. Kun muutenkin hypittiin hahmosta ja paikasta toiseen, lisäsi lukutyyli varmaan vain sekavuutta. Olisinkin ehkä saanut kirjasta enemmän irti, jos olisin lukenut pidempiä aikoja kerralla, mutta mielenkiintoni ei yksinkertaisesti vain pysynyt yllä. Jos luin useamman sivun kerralla, huomasin hetken kuluttua etten sisäistänyt lukemastani enää mitään, vaan ajattelin jotain aivan muuta, ja sain palata sivuja takaisin tietääkseni missä mennään.
Joissain kohdissa teksti tuntui myös aika luennoivalta. Osa luvuista koostui pelkästään homoseksuaalisuuden historiasta Ruotsissa. Pidän historiasta yleisesti, ja olen kiinnostunut myös homouden historiasta, mutta tämä teksti tuntui puisevalta. Tuli sellainen olo, kuin olisi lukenut jotain ei-kovin-kiinnostavaa oppikirjaa tenttiä varten :/
Hahmot olivat hyvin sympaattisia, siitä kirjalle ehdottomasti iso plus! Etenkin Rasmuksesta ja Benjaminista pidin kovasti. Lempihahmokseni nousi ehkä Benjamin, joka kamppaili seksuaalisuutensa ja uskontonsa kanssa, ja oli kovin eksyksissä tilanteessaan.
Kovin kevyttä luettavaa kirja ei missään nimessä ollut. Ennemminkin kirja oli ahdistava ja surullinenkin. Sairaalaan sijoittuvat kohtaukset saivat surullisiksi, ja Rasmuksen vanhemmat, jotka kaipasivat poikaansa, kävivät sääliksi. Mikään hyvän mielen kirja tämä ei siis ollut, vaan lukemisen jälkeen jäi ennemminkin vähän paha olo. En usko, että tulen lukemaan sarjan kahta seuraavaa osaa. Ne ovat luultavasti vain ahdistavampia kuin ensimmäinen osa, ja jos laatu pysyy muuten samana, en koe kirjojen olevan niiden aiheuttaman ahdistuksen arvoisia. Itse asiassa pelkästään tästä kirjasta kirjoittaminen ahdistaa, vaikka lukemisesta tosiaan on jo kuukausia aikaa. Yhteenvetona siis, että olisin halunnut kovasti pitää tästä kirjasta, mutta lopulta se aiheutti vain tylsistymisen ja pahan olon.
Ja kun jouluaattona pimeys on laskeutunut kaupungin ylle ja lumihiutaleet leijuvat maahan, Rasmus ja Benjamin kohtaavat. Eikä mikään palaa enää koskaan ennalleen.
---
1,5/5
Marja Björk - Poika
Like, 2013
s. 215
Se yritti vedota järkeeni, mutta ei perustellut mitenkään, miksi en voinut kirjoitella rakkauskirjeitä tytöille. Kyllä minä sen silti tajusin. En voinut tehdä niin, koska olin itse tyttö. Sellainen ei vain käynyt laatuun. Tajusin, että maailmassa oli jokin järjestelmä, joka romahtaisi, jos niin voisi tehdä.
(En ottanut sivunumeroa ylös)
---
Jo pienestä pitäen Marion uskoo syntyneensä väärään kehoon, hänen kohdallaan on tehty virhe. Marion ei nimittäin koskaan koe olevansa tyttö, vaikka häntä sellaiseksi kovasti yritetäänkin kasvattaa. Synttäreille leivotaan prinsessakakkuja, ja lahjaksi annetaan barbeja tai nukenvaunuja, ja sitten syyllistetään, kun niillä ei ole leikitty. Balettitunneillekin suostutellaan, ja ensimmäisenä koulupäivänä pitää pistää hame. Marion ei osaa sopeutua tähän rooliin, koska tuntee niin selkeästi olevansa poika. Marionin nuoruusvuodet koostuvat oman hauraan identiteetin etsimisestä ja sen aiheuttamasta taistelusta niin perheen, kavereiden kuin yhteiskunnankin asettamia odotuksia vastaan. Tämän taistelun tuloksena syntyy Makke, persoona, joka Marion on pienestä asti kokenut olevansa.
---
Tämän kirjan lukemisesta on kulunut jo jokunen kuukausi, ja olen moneen kertaan yrittänyt aloittaa arvostelun kirjoittamista. Jostain syystä se on tuntunut vaikealta, enkä ole osannut asetella sanojani niin, että lopputulos olisi miellyttänyt. Nyt päätin kuitenkin yrittää jälleen kerran, koska haluaisin saada nämä vanhat arvostelut tehtyä pois alta roikkumasta.
Päädyin lainaamaan Poika-kirjan, koska pidin edellisestä Marja Björkiltä lukemastani kirjasta - Posliinista - niin paljon, että halusin lukea kirjailijalta enemmänkin. Toisaalta olin myös lukenut hyvin ylistäviä arvosteluita kirjasta, että oletin sen olevan loistava. Ehkä osittain siksi arvostelun kirjoittaminen onkin tuntunut vähän vaikealta, että itse en ollut aivan samaa mieltä lukemieni arvosteluiden kanssa. Lisäksi transsukupuolisuus on aiheena melko arka, enkä halua vaikuttaa epäkorrektilta tai kapeakatseiselta, joten sanojen asetteleminen on ehkä siksikin tuntunut hankalalta.
Aluksi Pojan lukeminen hiukan tökki, en tavallaan päässyt oikein kiinni tarinaan. Kirjoitustyyli oli hyvin suora, lauseet lyhyitä ja kuvailua seassa vain vähän. Tästä johtuen vaikutelma oli vähän luettelomainen. En tiedä muuttuiko kirjoitustyyli jossain vaiheessa vai totuinko siihen itse, mutta kuitenkin se lakkasi häiritsemästä ehkä neljänneksen kirjasta luettuani. (Tästä on muistaakseni mainittu parissa muussakin arvostelussa.) Myös luvut olivat lyhyitä, ja joka luvussa hypättiin paikasta ja tilanteesta toiseen enempiä selittelemättä. Yhtäkkiä vain huomasi olevansa täysin uudessa tilanteessa, ja siihen piti parhaansa mukaan koittaa tarttua kiinni.
Hieman hämmentävää kirjassa oli se, että siitä jäi vähän pinnallinen maku suuhun. Kirja perustuu kirjailijan oman pojan kokemuksiin, joten se kertoo hyvin henkilökohtaisista asioista, enkä näin ollen olettanut siitä jäävän näin pinnallinen fiilis. Jotenkin hahmoihin ja näiden tunteisiin ja ajatuksiin oli vaikea samaistua. Raskaasta aiheestaan huolimatta kirja olikin mielestäni yllättävän kevyttä luettavaa. Tavallaan tuntui, etten missään vaiheessa oikein päässyt sisälle tarinaan. Mitään konstailua kirjassa ei ollut, vaan asiat yksinkertaisesti kerrottiin sellaisina kuin ne ovat, mikä oli tämän tyyppisessä kirjassa tavallaan hyvä. Tämän takia kuvailuakin oli kuitenkin aika vähän, ja asiat tuntuivat jotenkin etäisiltä.
Makken ja tämän äidin suhde oli mielestäni aika kiinnostava, ja siitäkin olisin halunnut tietää enemmän, syvällisemmin. Äiti ei ymmärrä Makkea ja sitä, ettei Makke haluakaan olla tyttö, ei tunne olevansa sellainen. Siksi äiti ja Makke ottavat rajustikin yhteen, ja paikoittain äidin käytös tuntui hirveältä, melkein julmalta. Silti äiti kuitenkin puolustaa Makkea ulkopuolisia kohtaan lähes raivokkaasti, eikä muilla saa olla mitään nokankoputtamista Makken identiteetin tai ulkoisen olemuksen suhteen. Äiti esimerkiksi valehtelee poikansa puolesta oikeudessa ja puolustaahäntä lastensuojelun työntekijöitä vastaan. Äidin hahmo mietityttikin itseäni ehkä eniten. Kirjahan perustuu Makken oman pojan kokemuksiin, joten väistämättäkin pohdin, miten paljon äidin hahmo perustuu kirjailijaan itseensä... Velikään ei oikein Makkea ymmärrä, eikä tiedä miten tähän suhtautuisi, mutta puolustaa kuitenkin Makkea äidin raivokohtauksia vastaan. Perheen sisäinen dynamiikka oli siis vähintäänkin kiinnostavaa.
Lempihahmoa minun on vaikea tästä teoksesta nimetä... Makkesta en erityisemmin hahmona pitänyt, johtuneeko siitä, ettei itselläni oikeastaan ole mitään samaistumispintaa teini-ikäiseen poikaan. Ja ehkä Makke toisaalta oli itsekin niin hämmentynyt ja hukassa oman identiteettinsä kanssa, että samaistuminen häneen oli hankalaa. Muut hahmot pysyivät etäisinä, enkä näiden sielunelämään päässyt sisälle sitäkään vähää kuin Makken kohdalla. Näin ollen lempihahmoa ei oikein päässyt muodostumaan.
Loppujen lopuksi on siis sanottava, että ajatukseni kirjan suhteen ovat vähän ristiriitaiset. Aihe on kiinnostava ja on hyvä että siitä kirjoitetaan, mutta toteutus ei jotenkin aivan istunut omaan makuuni. Olisin halunnut pitää tästä kirjasta paljon enemmän kuin lopulta pidin :c
---
2,5/5
