Haluan vain lyhykäisesti pahoitella pitkää hiljaiseloa tämän blogin puolella. Jo viime kesänä huomasin, että kesä ja lukuinspis ei mun kohdalla kulje käsi kädessä, mutta tänävuonna inpsiksen puute oikein ylitti itsensä. Olen vasta tässä kuussa lukenut ensimmäiset kirjani sitten huhtikuun, ja neljä kuukautta tuntuu ihan hurjan pitkältä ajalta! Tänne kirjoittamisesta taitaa olla vielä pidempi aika, joten syytäkin on pahoitella!
Nyt näyttää kuitenkin siltä, että lukuinnostus on taas palannut jäädäkseen. Kesän mittaan aloittelin useampaakin kirjaa, mutta viitisenkymmenen sivun jälkeen kaikki jäivät kesken. Mikään ei vain maistunut ja lukeminen tökki hirvittävästi, vaikka kirja olisikin ollut kiinnostavan oloinen. Päätin siis armahtaa itseni ja suosiolla jättää kirjat hetkeksi rauhaan, vain odotella innostuksen palaavan omia aikojaan. Ja tulihan se innostus sieltä takaisin, vaikka hetken ehdinkin jo pelätä sen karanneen iäksi johonkin. Tämän kuukauden puolella olen lukenut jo kolme kirjaa, ja niistä olisi tarkoitus kirjoitella tekstit tässä lähipäivinä. Lisäksi varastossa on vielä parista alkuvuonna luetusta kirjasta kyhätyt muistiinpanot, joten kirjoittelen varmaan niistäkin kirjoista niin kattavasti kuin näin pitkän tauon jälkeen kykenen.
Ei nyt justiinsa muuta, mutta elossa ollaan, ja aion kirjoitella jostain kirjasta tässä lähipäivinä! :)
tiistai 16. syyskuuta 2014
tiistai 11. maaliskuuta 2014
Yann Martel - Piin elämä
Tammi, 2003
s. 394
Alkuteos: Life of Pi, 2001
Suomentaja: Helene Bützow
Minun oli kesytettävä Richard Parker. Tuo väistämätön tosiasia valkeni minulle juuri silloin. Me emme olleet vastakkain vaan yhdessä. Me olimme sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti samassa veneessä. Me eläisimme - tai kuolisimme - yhdessä.
s. 210
---
Piscine "Pii" Patel on intialainen kuusitoistavuotias poika, jonka perhe päättää Intian poliittisen tilanteen vuoksi lähteä Kanadaan etsimään parempaa elämää. Lähtövalmisteluissa menee kauan, sillä perhe omistaa eläintarhan, jonka eläinten myyminen ja kuljettaminen maasta toiseen ei ole mitenkään yksinkertaista. Vuoden päivät kuluvat lähtövalmisteluita tehdessä, mutta lopulta perhe pääsee laivaan ja matkaan kohti Yhdysvaltoja, mihin myös osa eläintarhan eläimistä lähtee samalla laivalla. Matkan puolivälin jälkeen jokin menee kuitenkin kohtalokkaasti vikaan, ja laiva uppoaa.
Pii on ainoa laivalta pelastusveneeseen selviävä matkustaja, kaikki muut - myös Piin vanhemmat ja isoveli - uppoavat laivan mukana. Pii ei kuitenkaan ole pelastusveneellä yksin, vaikka niin ajoittain toivoisikin, vaan hänellä on seuranaan melkoinen joukko eläimiä. Päivien myötä matkustajamäärä karsiutuu kahteen - Pii jää yksin kolmivuotiaan bengalintiikeriuroksen, Richard Parkerin, kanssa. Ei mitään ihanteellista matkaseuraa alle kahdeksanmetrisessä pelastusveneessä... Siitä alkaa Piin uskomaton selviämistarina, jossa koetukselle joutuvat niin kärsivällisyys, rohkeus kuin kekseliäisyyskin.
---
En oikein tiedä mitä odotin, kun aloin lukea Piin elämää. Ensinnäkin kirja odotti lainaamisen jälkeen aika kauan kirjapinossani, ennen kuin aloin lukea sitä. Ehkä odotin jotain klassikkoasemaan noussutta kirjaa, jota kaikki muut hehkuttavat, mutta itse en oikein ymmärrä. Joskus minulle käy suosittujen klassikoiden kanssa niin, vaikka en olekaan ihan varma siitä, onko Piin elämä varsinaisesti klassikko. Jos ei ole, niin ainakin sen pitäisi olla. Voin sanoa, että kirjaa ei todellakaan ole hehkutettu turhaan, vaan se oli aivan loistava. Hotkaisin koko lähes nelisataasivuisen kirjan kahdessa päivässä, tänään en juuri muuta ole tehnytkään kuin istunut nenä kiinni kirjassa.
Kirjan alku ei ollut hirveän jännittävä tai tapahtumarikas, mutta kuitenkin jo se tempaisi minut mukaansa. Martel on loistava tarinankertoja, kaikki oli kerrottu hauskasti ja värikkäästi. Lisäksi eläintarhat ja eläinten käyttäytyminen kiinnostivat kovasti, ja luin niistä mielelläni. Olisin mielelläni lukenut aiheesta enemmänkin :D Myös alussa havaittavissa oleva uskontokritiikki oli kerrassaan nerokasta, ja sai minut virnuilemaan itsekseni. En erityisen uskonnollinen ihminen ole, mutta jotenkin Piin mietteet uskontojen kilpailusta ja vihasta toisiaan kohtaan osuivat mielestäni aivan nappiin. Martelin kieli on muutenkin värikästä ja vertauskuvallista, ja etenkin jotkut vertauskuvat saivat minut hihittelemään ääneenkin. Miten voi lukea vakavalla naamalla ruuansulatuskanavasta joka "alkaa kiemurrella ja vaikeroida kauhuissaan kuin boakäärme joka on nielaissut ruohonleikkurin" tai siitä miten "tuntui kuin olisin mukiloinut sateenkaarta hengiltä"? :D
Tarina oli rakennettu niin, että siitä huomasi, että kirjailija oli aluksi ajatellut, ettei lukija kirjaa aloittaessaan tiedä Piin matkaseuralaisena olevan tiikerin nimeä. Kirjan alkupuolella nimi mainittiin joitain kertoja, muttei koskaan sellaisessa yhteydessä, että sen olisi osannut yhdistää tiikeriin, joka jo mielestäni kertoo jotakin. Joten oletan, että kirjailija oli tarkoittanut sen tulevan yllätyksenä, kun lopulta kerrotaan, että kyseessä on tiikeri. Mistäpä kirjailija olisi voinut sen tietää, että kirjasta tulee niin suosittu, ettei kukaan siihen tarttuessaan voi varmaan olla täysin tietämätön sen juonesta. Jotenkin jännä ajatus... :)
Kirjan takakannessa luvattiin, että tarina saa lukijan uskomaan uskomattomaan, ja suhtauduin siihenkin aluksi kyynisesti. Jouduin kuitenkin myöntämään lukiessani, että sekin osoittautui lopulta todeksi. Tarinan edetessä aloin pitää täysin uskottavana, että ihminen ja tiikeri saattavat elää sovussa samassa pelastusveneessä usean kuukauden ajan. Vain muutamassa kohdassa tuli sellainen tunne, että tarina meni vähän ylitse ja lipsui uskomattoman puolelle. Etenkin toisen osan loppua kohti tunne voimistui, ja sai hetkellisesti melkeinpä fantasian aineksia. tai maagisen realismin aineksia. Tunnelma muuttui myös suorastaan karmivaksi, vaikka se oli alkupuolen ollut melko kepeä - vaikeista tilanteista huolimatta. Jännittävää oli se, että tajusin vasta kirjan lukemisen jälkeen, että Piin elämä taidetaan laskea maagiseksi realismiksi. En tiedä, miksei se lukiessa kertaakaan pälkähtänyt päähäni. Olen kyllä ennenkin lukenut maagista realismia, ja olen aina tiennyt olevani juuri sen kanssa tekemisissä. Ehkä tämä kertoo juuri siitä, miten loistava ja vakuuttava tarinankertoja Martel on.
Toinen Martelin tarinankerrontalahjojen puolesta kertova asia on se, että vaikka tapahtumat tuntuivatkin lukiessa uskomattomilta, niitä teki silti mieli puolustaa kirjan lopussa esiintyviä epäilijöitä vastaan. Tapahtumien todenperäisyyden kyseenalaistaminen tuntui melkein loukkaukselta, vaikka tiedostinkin, etteivät jotkut asioista olisi mitenkään voineet tapahtua oikeasti. :D
Itse tarinaan liittymättömänä huomautuksena: joskus kirjan puolivälin jälkeen huomasin, että suomentaja oli sama, kuin vasta vähän aikaa sitten suomennoksensa takia moittimassani Silmänkääntäjässä. Piin elämän suomennos ei kuitenkaan ollut läheskään niin karmea, mistä kertoo osaltaan sekin, että en osannut epäillä suomentajan olevan sama ennen kuin lehteilin kirjan ensimmäisiä sivuja. Paikoittain huomasin samanlaisia kirjoitus- ja pilkkuvirheitä kuin Silmänkääntäjässäkin, ja pari sanavalintaa ihmetytti samalla tavalla, mutta muuten teksti oli paljon oikeaoppisempaa suomea kuin Silmänkääntäjässä. Jännä, vaikka tämä on suomennettukin aikaisemmin... Ihme homma, että Bützow, joka ei näiden taidonnäytteiden jälkeen lempisuomentajiini kuulu, saa suomennettavakseen kirjoja, joista päädyn hänestä huolimatta pitämään näin kovasti!
Harkitsin tätä hetken maailmanvalloitukseeni Intian valloittajaksi, sijoittuuhan kirjan alku Intiaan, mutta päätin kuitenkin luopua ideasta. Odottelen jotain suuremmalta osin Intiaan sijoittuvaa kirjaa, jonka jälkeen tiedän Intiasta enemmänkin... :)
---
5/5
Stefan Spjut - Staalo
Like, 2013
s. 722
Alkuteos: Stallo, 2012
Suomentaja: Taina Rönkkö
"Se hiiviskeli seuraavana päivänä täällä metsänreunassa, Monika näki sen ensin. Juoksimme kiittämään sitä. Olimme tietenkin suunnattoman kiitollisia ja iloisia siitä, että saimme mahdollisuuden kiittää. Että se oli tullut luoksemme.
Tajusimme vasta siitä vaiheessa, miten ihmeellinen se oli. Silloin kun seisoimme ja katselimme sitä järkytyksestä toivuttuamme. Ei pelkästään se, että se oli lyhytkasvuinen, vai miksi sitä nyt sanotaankaan, ja harvinaisen näköinen. Ne silmät. Sillä oli päässä paksu talvimyssy, vaikka oli keskikesä, ja se näytti... No se ei näyttänyt ihan tavalliselta. Sillä oli myös käsineet, jotka olivat liasta ja savesta jäykät, ja yhdestä hansikkaan sormenpäästä pilkisti täysin musta kynsi. Muistan sen. Sen kynnen."
s. 419
---
Susso on, äitinsä ja siskonsa harmiksi, täysin vakuuttunut staalojen olemassaolosta. Hän on niin vakuuttunut, että on perustanut uskomukselleen kotisivut, joille kirjoittaa havainnoistaan. Eihän niillä tosin vielä paljoa ole... Vain kuva, jonka Susson isoisä otti vuosikymmeniä sitten lentäessään ensimmäisen ihmisenä pienlentokoneella Ruotsin tuntureiden yllä. Lentokoneessa otetussa kuvassa näkyy karhu, jonka selässä näyttää istuvan jokin ihmismäinen olento... Susso on isoisänsä tavoin vakuuttunut siitä, että filmille on tallentunut ihka oikea peikko.
Kun Sussoon eräänä päivänä ottaa yhteyttä vanha nainen, joka epäilee nähneensä peikon, Susso toivoo pääsevänsä lähemmäs mysteerin ratkaisua. Niinpä hän lähtee tapaamaan naista, joka antaa hänen asettaa pihalleen riistakameran. Se, mitä riistakamera tallentaa, ylittää kaikkien villeimmätkin odotukset. Eivätkä tapahtumat tule jäämään siihen, vaan Susso uppoutuu yhä syvemmälle peikkojahtiinsa - lopulta syvemmälle, kuin hänelle ehkä olisi hyväksi...
---
Hmm, taas kerran kirja, josta minulla on vähän ristiriitaiset fiilikset... Ja olen antanut tämän lukemisestakin taas kulua vähän liikaa aikaa, ennen kuin sain ajatukseni tarpeeksi järjestykseen kirjoittaakseni tästä. Toisinaan tarvitsen vähän aikaa saadakseni koottua ajatukseni, jos kirja on jollain tavalla hämmentävä tai muuten ajatuksia herättävä. Ja sitten yleensä käy niin, että unohdan puolet asioista mietintätaukoa pitäessäni... :D
Näin Staalon kirjastomme uutuushyllyssä, ja kiinnostuin siitä hienon ja uhkaavan näköisen kannen ansiosta. Kun olin saanut takakannen luettua ei ollut enää epäilystäkään siitä, ettenkö kirjaa lainaisi, ja aloitinkin sen lukemisen heti samana päivänä. Vaikka kirjassa oli yli seitsemänsataa sivua, sain sen luetta aika nopeasti, eikä minulle kertaakaan lukiessani tullut tylsää. Etenkin kirjan alussa tunnelma oli hyvin tiivis ja jännittävä, jopa uhkaavan tuntuinen. Saatoin kuvitella itseni vähän liiankin hyvin pieneen pimeään mökkiin keskelle metsää... Alku tosin jäi mielestäni parhaaksi osaksi kirjassa, ja sen jälkeen tunnelma ei enää kertaakaan noussut niin karmivaksi ja hiuksia nostattavaksi.
Tarinassa olisi kyllä ollut tiivistämisen varaa, tästä olisi helposti saanut ainakin parisataa sivua ohuemman kirjan. Ja se olisi ehkä tehnyt tarinalle oikeuttakin. Tarina eteni aika hitaasti ja tapahtumat oli siroteltu niin hajalleen, että suvantokohtia jäi jonkin verran. Tuntui, että kirjailija keskittyi enemmän kaikenlaisten turhien yksityiskohtien kuvailemiseen, kuin tarinan eteenpäin kuljettamiseen. Etenkin se alkoi aika nopeasti häiritä itseäni, että jokainen huuleen työnnetty nuuskapussi piti mainita erikseen, ja nuuskarasiat kuvailla varoitustekstejä myöten. Käytetäänhän Ruotsissa paljon nuuskaa, mutta ei kukaan suomalainenkaan kirjailija noin paljoa keskity vaikka tupakointiin!
Tapahtumat kerrottiin vuoroluvuin staaloja etsivän Susson ja sellaisten kanssa mielestään liiankin läheisissä tekemisissä elävän Sevedin näkökulmista, mikä oli kiinnostava ratkaisu. Näin lukija pääsi seuraamaan Susson "etsiväntyötä", mutta myös kurkistamaan maailmaa staalojen puolelta. Se mikä minua kerronnassa hämmensi, olivat Susson äidin näkökulmasta kerrotut luvut, joita oli sekalaisesti siellä täällä. Susso ja Seved olivat päähenkilömäisempiä, mutta heidän kappaleensa kerrottiin yksikon kolmannessa, kun taas Susson äiti oli minäkertoja. En tiedä oliko näissä kappaleissa joku syvällisempi merkitys, mutta itse en ainakaan huomannut jos sellainen oli. Itse olisin voinut jättää ihan hyvin nuo Susson äidin luvut pois välistä, ja Susson äiti oli muutenkin hämmentävän suuressa roolissa. Hän ei oikeastaan tuonut tarinaan mitään eikä kuljettanut tarinaa eteenpäin, eikä sitä olisi oikeastaan edes huomannut, vaikka hän ei olisi ollut mukana.
Vaikka kirjan nimi on Staalo, jäivät staalot lopulta aika pieneen osaan. Tiedän niistä edelleen todella vähän, vaikka luinkin niistä seitsemänsataasivuisen kirjan, ja se on todella harmi! Staalot olivat kuitenkin nimenomaan se vetonaula, jonka takia kirjasta kiinnostuin. Tuntui, että staalojen etsiminen oli paljon suuremmassa roolissa kuin itse staalot, ja minulle jäi ainakin monta kysymysmerkkiä ilmaan. Esimerkiksi se jäi mietityttämään minua, miksi staalot tuntuivat hakeutuvan ihmisten seuraan. En saanut siihen kirjasta minkäänlaista ratkaisua, mutta staalot vain tuntuivat ilmestyvän sopivaksi katsomiensa ihmisten luokse ja asettuvansa taloksi. Toinen itseäni vaivaamaan jäänyt asia oli staalojen kiinnostus ihmislapsiin, mitä ei myöskään kirjassa selitetty oikeastaan mitenkään. Staalojen kyvytkin jäivät aika hämärän peittoon... Staalon itse eivät mielestäni suoranaisesti olleet pahoja, joskaan eivät ehkä hyviäkään... Mutta ennemminkin minusta staalojen kanssa tekemisissä olevat ihmiset osoittautuivat pahoiksi, tai ehkä staalojen seura ei vain tee kovin hyvää ihmisen mielelle. Vaikka eräs orava suurimman osan kirjasta olikin mielestäni hyvin sympaattinen, alkoi sekin loppua kohti tuntua aika karmivalta, ja sen vaikutus Sussoon jäi mietityttämään.
Staalojen kuvaaminen oli muutenkin aika sekavaa ja epäjohdonmukaista. Peikoiksi luettiin niin staalot ja maahiset kuin yhdessä vaiheessa tontutkin. Puhuttiin myös mielimaahisista, mutta en päässyt oikein selville, onko se kaikkien staalojen ominaisuus, vai vain joidenkin... Lisäksi staaloista puhuttiin jätteinä, vaikka niitä oli pieniäkin. Staalojen suhteen en siis saanut kauheasti tietoa, vaan enemmänkin jäin aika hämmentyneeksi.
Tämän ruotimisen jälkeen ehkä uskoisi, että vihasin Staaloa, mutta oikeastaan se oli mielestäni todella hyvä kirja! :D Tarina olisi kyllä kaivannut tiivistämistä, ja kirjailijan olisi ehkä pitänyt pistää ajatuksensa ja ideansa aluksi ihan kunnolla järjestykseen, mutta pidin Staalosta näinkin. Parisataa sivua tiiviimpi tarina, vähemmän nuuskaa, Susson äidin päälle ruksi ja enemmän tietoa staaloista, niin tämä kirja olisi saanut minulta viisi tähteä.
---
4/5
Slavenka Drakulic - Aivan kuin minua ei olisi
Otava, 2000
s. 254
Alkuteos: Kao da me nema, 1999
Suomentaja: Seija Uuskoski
S. oppii myöhemmin, että kipua on monenlaista, että ruumiillinen kipu menee yleensä ohi ja sitä voi oppia pakenemaan. Mutta hän tietää jo, että on olemassa sellaistakin kipua, jota ei voi paeta. Kipu vain lievittyy vähäksi aikaa.
s. 44
---
S. elää huoletonta elämää pienen vuoristokylän koulussa sijaisopettajana, eikä voi kuvitella minkään muuttavan elämäänsä. Sodasta puhutaan, mutta se tuntuu kaukaiselta asialta, vain sanalta muiden joukossa. Joltain, mikä ei kosketa hänen rauhallista elämäänsä. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun sota eräänä päivänä astelee nuoren pojan hahmossa sisälle S:n keittiöön.
S:n kylän miehet tapetaan, ja naiset ja lapset lastataan bussiin, joka lähtee matkalle kohti tuntematonta. Mitä pakata mukaan, kun ei tiedä minne on menossa tai koska on tulossa takaisin? Sitä ei tarvitse murehtia kauaa, sillä määränpäänä olevalle vankileirille ei voi valmistautua oikeita tavaroita pakkaamalla. Aluksi S. ja muut leirin naiset ovat toiveikkaita, sillä vankileirillä kulkee huhuja pian tapahtuvasta vankienvaihdosta. Huhut pysyvät kuitenkin huhuina, ja S. pääsee kohtaamaan vankileirin todelliset kauhut vasta, kun hänet haetaan hallintorakennuksessa sijaitsevaan naistenhuoneeseen. Siellä olevat naiset ovat olemassa vain miesten tarpeiden tyydyttämistä ja heidän huvittamistaan varten, eikä heillä ole mitään arvoa tai oikeuksia. Aivan kuin heitä ei edes olisi.
---
Olen lukenut ennenkin kirjoja vankileireiltä, mutta tässä kirjassa oli alusta asti jotain eroa aiempiin kokemuksiini verrattuna. Yleensä kirjojen ihmiset osaavat jollain tavalla varautua tulevaan, sota on jo heidän ympärillään. Aivan kuin minua ei olisi onkin siinä erilainen, että S. ja muut kirjan hahmot eivät osaa odottaa tulevaa, heidän on vaikea uskoa sodan ulottuvan koskettamaan heidän elämiään. Elin kirjan alusta asti mukana S:n tuntemassa hämmennyksessä ja epäuskossa, se oli kuvattu hyvin uskottavasti. Eihän sota näin voi alkaa, eivät ihmiset noin vain voi joutua vankileirille, ei tämä voi olla todellista! Silti samalla oli pakko hyväksyä, että juuri näinhän se tapahtuu. Ei kukaan osaa odottaa sotaa, ja sitä miten se muuttaa elämän kertarysäyksellä.
Yleensä vankileireistä kertovat kirjat ovat hyvin dramatisoivia, minkä toki aiheen kauheauden vuoksi ymmärtää. Aivan kuin minua ei olisi ei kuitenkaan ollut mitenkään dramaattinen, vaikka siinä kuvattiinkin uskomattomia julmuuksia. Tunnelma oli koko ajan hieman epätodellinen, ja aiheeseen nähden yllättävän lattea. En sano, että se olisi huono asia, vaan vain että se poikkeisi aiemmin lukemistani vankileirikirjoista. S. ei oikein tahtonut uskoa itselleen tapahtuvia asioita, vaan oli koko ajan hämmentynyt ja epäuskoinen, ja siksi kaikki tapahtui samanlaisissa epäuskoisissa tunnelmissa. Vankileirille joutuminen ei ollut aivan kauheaa, koska S. ei oikein tahtonut uskoa olevansa menossa vankileirille, ja sieltä pois pääseminen ei aiheuttanut suuria ilontunteita, koska S:n oli vaikea uskoa sitäkin. Se teki kirjasta uskottavan, mutta aiheutti ainakin minulle myös samanlaisen epätodellisen olon kuin hahmoillekin, enkä siksi kokenut tapahtumia ihan niin vahvasti, kuin muiden vankileirikirjojen kohdalla.
S. oli päähenkilönä hitusen ärsyttävä. Jotenkin hän tuntui pitävän itseään parempana kuin muita, vaikkei sitä tietoisesti tehnytkään. Kun häneltä varastettiin koruja, hän oli järkyttynyt siitä, miten kukaan saattoi tehdä sellaista, vaikka oltiin vankileirillä. Aivan kuin hän itse ei koskaan voisi tehdä mitään sellaista, ja aivan kuin se olisi kauhein hänelle tapahtuneista asioista. Ymmärrän kyllä, että tuollaisessa tilanteessa pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat varmasti valtavilta, mutta tätä esiintyi mielestäni muissakin asioissa. S. tuntui väheksyvän kaikkia muita - jopa muita vankileirillä olleita - ja ajattelevan, ettei kukaan voi ymmärtää häntä. Tavallaan tuli sellainen tunne, että hän piti itseään marttyyrina, ja jotenkin kaikkia muita jalompana.
Sodan ja vankileirien kuvauksessa kirja oli siis mielestäni todella onnistunut, mutta henkilökuvauksen tasolla vähän vähemmän laadukas... Jännittävää kyllä, mutta näin jälkikäteen kirjaa muistellessa pidän siitä enemmän, kuin lukiessa pidin.
Myös se hieman häiritsi, että henkilöistä puhuttiin pelkillä nimen etukirjaimilla. Muissa kielissä se varmasti toimii paremmin, mutta suomenkielen taivutuksen kanssa se oli hieman töksähtelevää luettavaa. Idea oli kyllä hyvä, se oli varmaan tarkoitettukin kuvastamaan vankileireille ja sodan jalkoihin joutuvien ihmisten "anonyymiutta". Sitä, että uhriksi voi joutua ihan kuka tahansa. Joten tässä idea ei ollut se, mikä tökki, vaan suomenkieli :D
---
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Bosnia ja Hertsegovina
2/5
maanantai 3. maaliskuuta 2014
Tess Gerritsen - Voitonmerkki
Otava, 2009
s. 318
Alkuteos: The Keepsake, 2008
Suomentaja: Mika Virva
(s. 290 -- s. 266)
---
Kun bostonilaisen museon kellarista löytyy muumio, neiti X, jonka ei tiedetty olevan siellä, kutsutaan tohtori Maura Isles mukaan muumion röntgenkuvauksiin. Parituhatta vuotta vanhaksi oletetusta muumiosta suunnitellaan museon uutta vetonaulaa, kunnes röntgenkuvista löytyy jotain, mitä niissä ei pitäisi olla. Muumioidun naisen sääressä on luoti. Luoti, joka on joutunut naisen jalkaan ennen hänen kuolemaansa. Neiti X ei olekaan kuollut muinaisessa Egyptissä tuhansia vuosia sitten, vaan Yhdysvalloissa vain muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin. Kun samaisen museon kellarista löydetään toisenkin naisen jäännökset tajuavat Maura Isles ja Jane Rizzoli olevansa tekemisissä sadistisen sarjamurhaajan kanssa. Sarjamurhaajan, joka saalistaa uutta voitonmerkkiä kokoelmaansa...
Tapahtumien ytimessä vaikuttaa olevan hyvin vahvasti museon uusi työntekijä, Josephine, joka ei Rizzolin mielestä vaikuta vain viattomalta uhrilta.
---
Minulla oli kesken lukemisen parhaillaan kaksi vähän vähemmän kiinnostavaa kirjaa, kun taas kerran harhailin kirjastossa ilman sen kummempaa päämäärää. Halusin lukea jotain takuuvarmasti hyvää, koska toivoin sen nostavan innostustani noita paria vähän tylsempää kirjaa kohtaan. Ja mitä tekee Metsänpeikko halutessaan jotain takuuvarmasti hyvää luettavaa? No lainaa Tess Gerritsenin kirjan tietysti :D
Mulla on vielä jokunen Gerritsenin kirja lukematta, ja Voitonmerkki vaikutti kirjastossa paikalla olevista kiinnostavimmalta. Pidän muumioita todella kiinnostavina, joten huomatessani kirjan käsittelevän osaltaan niitäkin ei päätöksen tekeminen ollut vaikeaa. Ja parissa päivässähän tämä Gerritsen tuli taas luettua, niin kuin niiden kanssa yleensä tuppaa käymään. Ja ajatus siitä, että minulla on vielä Gerritseneitä lukematta on jotenkin hyvin lohdullinen. Näihin on hyvä aina uppoutua, kun on lukujumi päällä. En tiedä olenko ikinä maininnut, mutta Gerritsenin kirjat ovat pitkälti syy siihen, miksi ihastuin aikanaan dekkareihin niin kovasti.
Kiinnostavien juonien lisäksi pidän Gerritsenin kirjoista siksikin, että niissä ei liiaksi keskitytä hahmojen yksityiselämään. Yleensä tylsistyn ja turhaudun, jos rikosten ratkomisen sijaan dekkareissa keskitytäänkin setvimään hahmojen parisuhdeongelmia tai ties mitä. Luen dekkareita rikosten takia, jos haluan lukea ihmissuhdesotkuista niin suuntaan kyllä jonkun ihan muun hyllyn luokse. Gerritsen kertoo kyllä hahmojen yksityiselämästäkin, niin että hahmot tuntuvat realistisilta ja näitä pääsee lähelle, mutta kirjat eivät mene sellaiseksi suhdesotkujen setvimiseksi luku toisensa perään.
Voitonmerkki oli Gerritseniä parhaimmillaan, ehkä vain Jääkylmää on tähän asti ollut Gerritsenin kirjoista parempi kuin Voitonmerkki. Tosin en tiedä miten paljon kiinnostukseni muumioita ja muinaista Egyptiä kohtaan vaikutti siihen, miten paljon tästä kirjasta pidin. Yksi turha fakta lisää: lapsuuden haaveammattini oli arkeologi :D Joten siksikin Voitonmerkki oli hyvin nautinnollista luettavaa. Juoni oli Gerritsenin tapaan kiinnostava ja yllätyksiä täynnä, tapahtumat yllättivät ihan viimeisille sivuille asti.
Enpä nyt enää oikein keksi muuta sanottavaa tästä kirjasta kuin sen, että Tess Gerritsen kunniaan! Tekisi aina mieli tarttua heti seuraavaan Gerritseniin, mutta säästelen vielä lukemattomia kirjoja lukujumien varalle :D Voitonmerkillä taas selvittiin yhdestä lukujumista, ja olenkin saanut jo molemmat noista vähemmän kiinnostavista kirjoista luettua pois alta tämän voimalla.
*fangirling*
---
4,5/5
sunnuntai 2. maaliskuuta 2014
Sarah Waters - Silmänkääntäjä
Tammi, 2006
s. 673
Alkuteos: Fingersmith, 2002
Suomtanaja: Helene Bützow
Siihen aikaan minun nimi oli Susan Trinder. Minua sanottiin Sueksi. Tiedän syntymävuoteni, mutta päivämäärästä ei ollut vuosikausiin mitään tietoa, ja vietin syntymäpäivää jouluna. Olen luultavasti orpo. Äiti on tietämäni mukaan kuollut. En ole ikinä tavannut häntä, niin että hän oli minulle ihan vieras ihminen. Jos olin yleensä jonkun lapsi, niin rouva Sucksbyn, ja isänä minulla oli herra Ibbs joka piti lukkosepän liikettä Lant Streetillä Boroughissa lähellä Thamesia.
s. 7
---
Sue on orpo lontoolaistyttö, joka on elänyt koko ikänsä rosvojen ja varkaiden parissa. Suen äiti on murhaaja, joka on hirtetty tytön ollessa vauva, ja isästään hän ei tiedä mitään. Sueta sanotaan urheaksi, mutta hän itse tietää totuuden: hän ei oikeasti ole urhea ollenkaan. Sue on kuitenkin tyytyväinen elämäänsä "kasvattivanhempiensa" herra Ibbsin ja rouva Sucksbyn luona. Herra Ibbs välittää varastettua tavaraa, ja rouva Sucksby pitää laitonta orpokotia. Sue pitää heitä "rehellisinä varkaina", ja on itsekin oppinut heidän kasvattinaan tempun jos toisenkin...
Suen ollessa seitsemäntoista ilmestyy hänen kasvattivanhempiensa ovelle tuttu Gentlemannina esiintyvä huijari. Hän kertoo tarvitsevansa Suen apua suunnitelmassa, jonka on tarkoitus tehdä hänestä rikas mies. Gentlemanni tahtoo värvätä Suen palvelustytöksi syrjäisessä kartanossa enonsa kanssa asuvalle, hieman yksinkertaiselle ja naiiville Maud Lillylle. Tarkoituksena on päästä Maudin kautta käsiksi hänen äidinperintöönsä, kunhan Maud ensin saadaan raivatuksi pois tieltä. Ja Suelle on tietysti luvassa osuus saaliista. Asiaa harkittuaan ja kasvattiäitinsä siunauksen suunnitelmalle saatuaan Sue päättää suostua apuriksi Gentlemannin juoneen. Sue ei kuitenkaan tiedä, mihin todella on päänsä pistämässä, ja kaikkii hänelle tuttu tulee muuttumaan pysyvästi...
---
Huh. Suljin Sarah Watersin Silmänkääntäjän kannet hetki sitten, ja tuntuu, että olen vieläkin vähän pyörällä päästäni. Maailma ei tunnu ihan samalta paikalta kuin ennen tämän kirjan lukemista. Silmänkääntäjä kuuluu ehdottomasti niihin elämää suurempiin kokemuksiin, joita jokaisen kirjatoukan tielle joskus sattuu. Eivätkö kirjat parhaimmillaan juuri muutakin tapaa, jolla lukija ympärillään olevaa maailmaa katsoo? Sanat tuntuva kliseisiltä ja liioitelluilta, epäaidolta ylistämiseltä, mutta tämä kirja on ylistyssanansa ansainnut.
Silmänkääntäjä on oikea helmi.
Ensimmäisten kahdensadan sivun aikana en lukenut kirjaa kovin nopeasti, pidin sitä vähän tylsähkönä. Taisin pari kertaa harkita kirjan keskenjättämistäkin. Tuntui, että osasin arvata etukäteen, miten juoni etenisi ja mitä se toisi tullessaan. Voi miten väärässä olinkaan... Kirjan alkupuolella kirjoittamissani muistiinpanoissa sanon, etten tuntenut kirjassa minkäänlaista imua, vaan se oli vain "ihan okei". Parinsadan sivun jälkeen käsitykseni muuttui kertarysäyksellä, eikä kirjan imu sitten enää kertaakaan päästänyt minua otteestaan. Ja kaikki mitä oletin etukäteen kirjan juonesta arvaavani meni aivan päin mäntyä. Jokin uusi juonenkäänne tempaisi aina maton jalkojen alta juuri, kun tunsi aavistavansa mitä seuraavaksi tapahtuu.
Yksi Silmänkääntäjän hienouksista onkin todella taitavasti rakennettu juoni. Se on täynnä yllätyksiä, jotka paljastuvat tarinan edetessä vähän kerrallaan. Koitin lukiessani arvailla, mihin suuntaan juoni lähtisi kehittymään, mutta en arvannut varmaan mitään oikein. Kirjan lopussa kaikki on kiertynyt niin monelle mutkalle, ettei asetelmaa meinaa enää tunnistaa samaksi kuin kirjan alussa! Tai ehkä asetelma oli kirjan alussa niin monella mutkalla, ettei sitä meinaa tunnistaa enää, kun kaikki mutkat on kierretty auki :D
Toinen tarinan hienouksista on mielestäni se, miten sen tuntee hahmojen kanssa. Tarina avautuu lukijalle samassa tahdissa hahmojen kanssa, ja juonenkäänteet yllättävät molempia yhtä paljon. En muista, olenko koskaan lukiessani elänyt näin voimakkaasti hahmojen mukana. Paikoitellen haukoin kirjaimellisesti hahmojen mukana henkeä, tunsin itseni petetyksi ja turhautuneeksi, ja itkin. Kirjan loppupuolella itkin niin paljon, että sain päänsäryn :D Hahmojen tunteissa eli niin intensiivisesti mukana, että kirjan lopussa tuntui hämmentävältä palata takaisin omaan todellisuuteensa.
Oikeastaan kirjassa oli ainoastaan yksi miinus, eikä sekään ole itse kirjan tai edes kirjailijan syy. Olen lukenut tästä muidenkin harmitteluja Silmänkääntäjän kohdalla: suomennos. En tiedä mitä suomentajan päässä on liikkunut kirjaa suomentaessa, mutta puhdasta suomenkieltä teksti ei ainakaan ole. En tiedä onko siinä tavoiteltu jonkinlaista alaluokkaisempaa puhekieltä tai jotain, mutta se vaikutti pelkästään oudolta - oli siinä sitten yritetty ihan mitä tahansa. Teksti oli töksähtelevää ja sanamuodot omituisia. Alussa se häiritsi jopa lukemista hieman, mutta tarinan edetessä ja sen imun voimistuessa suomennoksen omituisuuden unohti helposti. Tekstissä oli myös aika paljon ihan puhtaita kirjoitusvirheitä, joistain väleistä puuttuu sanoja ja joitain oli kirjoitettu väärin. Virheet tuntuivat lisääntyvän kirjan loppua kohden, ihan kuin suomentaja oli innostunut liikaa tapahtumien muuttuessa jännittävämmiksi ja unohtanut kieliopin :D Välillä toivoin, että olisin lukenut alkuperäisen englanninkielisen version mieluummin kuin suomennoksen. Mutta kuten sanottu, huono suomennos ei ole kirjan eikä kirjailijan syytä, enkä anna sen vähentää kirjan ansioita silmissäni. Se kyllä vähän ihmetyttää, miten kustantaja on hyväksynyt tällaisen suomennoksen.
Kaikki kirjan hahmot ovat hyvin todentuntuisia, syvällisiä ja huolella kasattuja, mutta lempihahmon nimeäminen on minulle vaikeaa. Se riippuu oikeastaan siitä, miten lempihahmon määrittelee. Hahmot ovat epätäydellisiä, ylpeitä, itsekkäitä, halpamaisia... Ihmillisiä. Heitä arvostaa ajatellessaan, miten todellisia kirjailija on heistä onnistunut luomaan, mutta heihin ei ehkä oikeassa elämässä haluaisi tutustua :D Jos mietin taitavimmin luotua hahmoa, valitsisin ehkä Maudin tai rouva Sucksbyn. Heistä kummastakaan on kuitenkin vaikea vilpittömästi pitää kaikkien heidän inhimillisten vikojensa vuoksi, joten lempihahmokseni nousee ehkä lopulta Dainty. Vähän yksinkertainen, mutta uskollinen ja vilpitön Dainty :)
---
5/5
perjantai 28. helmikuuta 2014
Markku Karpio - Tie auki taivasta myöten
Otava, 2001
s. 256
Onneksi on tänään. Onneksi huomenna alkaa kesätyö. Onneksi ihan uudessa paikassa. Onneksi tarpeeksi kaukana täältä. Onneksi onneksi onneksi! Hengitin onneksi-ilmaa keuhkojeni täydeltä -- ja menin äidin makuuhuoneen ovelle. -- Onneksi-fiilis laimeni vähitellen ja sekoittui siihen jokapäiväiseen mönjään, jota en ollut jaksanut niellä enää pitkään aikaan.
(Taaskaan ei oo sivunumero ylhäällä...)
---
Heli on teini-ikäinen tyttö, jonka elämä ei tunnu menevän yhtään niin kuin hän haluaisi. Äiti juo liikaa ja viihtyy lähibaarissa turhan hyvin, äidin uusi miesystävä on ääliö, isän tapaturmainen kuolema kummittelee menneisyydessä ja poikaystävän kanssa on ongelmia. Onneksi on kuitenkin alkamassa kesätyö, jonka varjolla Heli pääsee ottamaan vähän etäisyyttä kaikkeen mitä on meneillään. Kesätyö on keittiöapulaisen paikka Jumalan Valittujen melko sulkeutuneessa yhteisössä, ja Helin lahkoon kuuluva setä on auttanut häntä saamaan paikan.
Heli muuttaa Jumalan Valittujen yhteisön alueella olevaan mökkiin kesätyönsä ajaksi, ja harkitsee itsekin vakavissaan lahkoon liittymistä. Kuuluuhan hänen setänsä siihen, ja isäkin kuului aikanaan. Sitä paitsi Helille on lupailtu, että hän saattaisi päästä opiskelemaan Jumalan Valittujen kouluun seuraavan lukuvuoden alussa. Työ alkaa hyvin ja Heli saa kavereita Jumalan Valituista, mutta jokin kuitenkin tuntuu vähän oudolta... Jumalan Valittujen johtajan, Toivo Kähkösen, talolla on meneillään jotain hämärää, alueella liikkuu outo punatukkainen tyttö ja Helistä alkaa tuntua, että häntä painostetaan liittymään lahkoon ennen kuin hän on todella siihen valmis.
---
Törmäsin tähän kirjaan, kun ihan summanmutikassa vaeltelin kirjastossa ja lehteilin satunnaisia kirjoja. Uskonlahkot aiheena kiinnostavat, joten päädyin lainaamaan kirjan sen enempiä ajattelematta, ja olihan tämä ihan mukava välipalakirja. Lainasin kirjan tosin aikuistenpuolelta, joten en lainaushetkellä tiennyt sen olevan nuortenkirja. Näitä kirjoja näkee jonkin verran, jotka löytää myös aikuistenosastolta rankan aiheensa vuosi, vaikka ne onkin nuorille alunperin kirjoitettu. Sen yleensä kyllä huomaa tekstin laadusta ja tarinan syvällisyydestä - tai sen puutteesta - että kirja on suunnattu nuorille. Tiedän olevani tässä suhteessa vähän stereotypinen, mutta useimmat nuortenkirjat nyt vain eivät ole niin laadukkaita kuin aikuisille kirjoitetut kirjat :D
Tässäkin kirjassa sen kyllä huomasi lukiessa, että kirja on suunnattu nimenomaan nuorille. Itse asiassa aloin lukiessa miettiä, mahtaako kyseessä olla nuortenkirja, ja netistä sitten selvitin, että juuri niinhän se on. Vaikeasta aiheesta huolimatta tarina on hyvin pinnallinen, ja hahmot jäivät aika etäisiksi ja yksipuolisiksi. Paikoittain lukiessa tuntui siltä, että tarinasta oli yritetty saada syvällisempää ja uskottavampaa lisäämällä esimerkiksi vaikeita asioita Helin menneisyyteen, mutta en ihan täysin ostanut näitä yrityksiä. Esimerkiksi Helin isän kuolema kimmokkeena tytön halulle liittyä uskonlahkoon tuntui jotenkin omituiselta.
Helin reaktiot ja valinnat tuntuivat mielestäni muutenkin jotenkin epäloogisilta suurimman osan ajasta. Tietysti täytyy ottaa huomioon, että kyseessä on teinityttö, joka on sekaisin ja hukassa itsensä ja elämänsä kanssa, eikä siksi tee parhaita mahdollisia ratkaisuita. Mutta siitä huolimatta tarina tuntui vähän epäuskottavalta. En esimerkiksi päässyt lopultakaan ihan selville siitä, mitä ongelmia Helillä oikeasti oli poikaystävänsä kanssa... Ja sitten ne ongelmat yllättävän helposti vain lakaistinkiin maton alle, kun päästiin kirjan loppuun ja kirjailija tarvitsi nätin onnellisen lopun.
Koska uskonlahkot ovat aiheena mielestäni kiinnostavia, tiedän niistä aika paljon. Siksi sekin vähän ärsytti, että kirjassa annettiin ainakin tästä tietystä lahkosta todella mustavalkoinen kuva. Tietysti uskonlahkot voivat olla pahoja ja rankkoja paikkoja, ja suurin osa tällaisista suljetuista yhteisöistä taitaa sitä ollakin... Mutta eivät nekään silti näin mustavalkoisia ja yksiselitteisesti pahoja paikkoja ole. Niin lahkon johtajasta ja jäsenistä kuin ulkopuolisten mielipiteistä ja lahkosta erotetuistakin annettiin todella mustavalkoinen kuva. Näin se tuntuu nuortenkirjoissa usein olevankin, että kaikesta tehdään hyvin yksiselitteistä. Älkää ymmärtäkö väärin, en todellakaan puolusta uskonlahkoja tai mitään, mutta tällainen mustavalkoisuus ärsyttää minua ihan missä tahansa aiheessa. Kaikella on kuitenkin aina kaksi puolta, mikään ei ole näin yksiselitteistä :D
Ei mikään järisyttävä lukukokemus, vaan nopea välipalakirja jonka unohtaa nopeasti kannet suljettuaan. Tosin sen verran kirjaa puolustettakoon, että ei huonous kirjan vika ole, vaan kirjailijan. Tuskin tulen jatkossa Markku Karpion kirjoja lukemaan.
---
1/5
Haruki Murakami - 1Q84
Tammi, 2013
s. 783 + 446
Alkuteos: 1Q84, 2009
Suomentaja: Aleksi Milonoff
(Suomennos tehty Jay Rubinin englanninkielisestä kännöksestä.)
Vasta jonkin ajan kuluttua hän käsitti, mikä oli muuttunut, mutta senkin jälkeen hänen oli vaikea uskoa näkemäänsä. Hänen aivonsa eivät tahtoneet vahvistaa sitä, mitä hänen silmänsä näkivät.
Taivaalla oli kaksi kuuta - pieni ja iso. Ne paistoivat siellä rinnakkain. Isompi kuu oli se, jonka hän oli aina nähnyt. Se oli keltainen ja melkein täysi. Mutta sen vieressä oli toinenkin kuu. Se oli kummallisen muotoinen. Se oli hieman vino ja vihertävä, ikään kuin ohuen sammaleen peittämä. Sen hänen silmänsä olivat havainneet.
s. 268
Jotain on tekeillä, ihan varmasti. Joko maailmassa on jotain pielessä tai sitten minussa on jotain pielessä. Korkki ei sovi pulloon, mutta onko vika pullossa vai korkissa?
s. 268
---
Aomame on tavallinen nuori nainen, joka toimii liikunnanohjaajana suositussa suositussa kuntokeskuksessa. Hieman vähemmän tavallisen hänestä tekee kuitenkin hänen sivutyönsä. Hän nimittäin toimii liikunnanohjaajan työnsä ohessa palkkamurhaajana. Eräänä päivänä Aomame on taksissa matkalla tapaamiseen, kun taksi juuttuu ruuhkaan korotetulla moottoritiellä. Aomamella on kiire, joten ystävällinen taksikuski neuvoo hänelle kummallisen varoituksen kera reitin alas moottoritieltä hätäpoistumistikkaita pitkin. Tikkaita kiivetessään Aomame tulee siirtyneeksi rinnakkaistodellisuuksien välisestä repeämästä toiseen todellisuuteen, vuoteen 1Q84. Uudessa, samalla tutussa ja vieraassa todellisuudessa Aomame saa palkkamurhaajan uransa viimeiseksi uhriksi hyvin erityislaatuisen miehen, joka tuntuu tietävän hänen suunnitelmansa pelottavan hyvin...
Samaan aikaan toisaalla matematiikanopettaja Tengo saa muokattavakseen erikoisen käsikirjoituksen. Lukioikäisen Fuka-Erin kirjoittama tarina on hyvä, suorastaan lumoava, mutta kirjoitusasultaan julkaisukelvoton. Tengo saa tehtäväkseen muokata tekstin sellaiseen kuntoon, että se voi osallistua erään lehden järjestämään kirjoituskilpailuun. Tehtävä ei kuitenkaan tule Fuka-Eriltä itseltään, eikä tyttö tunnu olevan kiinnostunut niin julkisuudesta kuin maineestakaan. Ja ennen pitkää Tengo huomaa tarinan taivaalla loistavien kahden kuun siirtyneen omankin maailmansa taivaalle.
---
1Q84 oli ensimmäinen Murakamini, ja odotukseni kirjan suhteen olivat hyvin korkealla. Olen kuullut paljon ylistystä Murakamista ja hänen kirjoistaan, ja olin lukenut tästäkin kirjasta monia hehkuttavia arvosteluja ennen kuin kirjaan itse tartuin. Odotin siis jotain järisyttävää ja mullistavaa, kutakuinkin elämäni radaltaan kampeavaa tarinaa. Saattaa olla, että liian korkeat ennakko-odotukset pilasivat lukukokemukseni... Olen huomannut sitä sattuvan toisinaan :D Jos olen kuullut kirjasta liian paljon kehuja etukäteen, odotukseni ovat niin korkealla, että niiden täyttäminen on suunnilleen mahdotonta.
Tarina etenee hyvin hitaasti, arkisten ja toisinaan turhiltakin vaikuttavien asioiden kautta. Hidastempoiset kirjat eivät yleensä ole minun makuuni, mutta tässä kirjassa - tai ainakin kahdessa ensimmäisessä osassa - se toimi. Jotenkin pidin 1Q84:n arkisuudesta. Vaikka kyseessä onkin maaginen realismi, oli tarinan maagisuus verhoutunut arkisten asioiden taakse, mistä se paljastui vasta hiljalleen. Kirjan alussa ei tapahdu paljoa, mutta minulle tuli lukiessa hyvin kotoisa olo. Koko ajan ei tarvinnutkaan tapahtua jotakin. Teksti liikkui hyvin arkisissa asioissa ja kulki hitaasti eteenpäin, mutta tarinan maagisuus tuntui koko ajan tavallaan väreilevän sen ympärillä, juuri piilossa katseelta.
Kuten olen ehkä ennenkin maininnut, yleensä en pidä kirjoista joiden tapahtumia kuvataan useamman kuin yhden henkilön näkökulmasta. Siinä käy helposti niin, että alan pitää toisesta enemmän, ja toisen kappaleet tuntuvat pakkopullalta. Oletin aluksi, että Aomamesta tulisi suosikkini, mutta päädyinkin pitämään Tengon luvuista enemmän. Silti Aomamenkaan luvut eivät tuntuneet turhilta tai pakkopullamaisilta, vaan pidin niistä lähes yhtä paljon. Ehkä Aomamen ja Ayumin miestenmetsästysreissut eivät ihan hirvittivästi kiinnostaneet, mutta niitäkään ei ollut niin paljoa, että se olisi haitannut.
Aomame ja Tengo vaikuttivat hyvin erilaisilta hahmoilta, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään, ja olikin mielenkiintoista nähdä, miten heidän tarinansa alkoivat hiljalleen lähestyä toisiaan. Pidin siitä, miten molempien menneisyydestä hiljalleen paljastui asioita, jotka odottamatta sopivatkin yhteen. Myös Fuka-Eri oli hyvin kiinnostava hahmo, vaikka tuntuikin olevan yhtä hidastempoinen kuin itse tarinakin. Ilmakotelosta ja pikkuväestä kerrotaan aluksi hyvin vähän, suurin osa jätetään arvailun varaan. Se lisäsi tarinan kiinnostavuutta, sillä juuri nämä asiat aluksi tuntuivat kaikkein kiinnostavimmilta. Eteenpäin lukeminen innosti, koska asioista tahtoi saada enemmän selville.
Aluksi siis pidin kirjasta kovasti, mutta lopulta tarinan hidastempoisuus alkoi käydä puuduttavaksi. Näin kävi jo toisen osan lopulla, mutta kolmannen osan alussa se alkoi suorastaan ahdistaa. Alusta asti hitaasti edennyt tarina pysähtyi kokonaan paikalleen. Oli vain ruuanlaittoa, teen keittämistä, parvekkeella istumista... Kaikki tuntuivat pidättävän hengitystään ja vain odottavan. Odottamisella toki oli suuri rooli Aomamen elämässä tuolla hetkellä, mutta itselleni se kävi liian raskaaksi. Tuntui kuin olisin joutunut Aomamen kanssa lukituksi neljän seinän sisälle, samaa kaavaa noudattaviin ja itseään toistaviin päiviin. Tarinan yllä alati leijuva vaaran tuntu teki sen vielä ahdistavammksi. Luin enää vain muutaman sivun pätkissä, eikä kirjaan lopulta tehnyt mieli tarttua enää ollenkaan.
Sain kaksi ensimmäistä osaa luettua jo marraskuussa, ja kolmas osa oli siitä asti kesken. Tämän vuoden puolella en ollut edennyt lukemisessa kuin ehkä kolmisenkymmentä sivua. Niinpä päätin lopulta luovuttaa ja palauttaa kirjan lukemattomana kirjastoon. Olin tuolloin päässyt sivulle 131, ja olo oli jokseenkin helpottunut luovuttamispäätöksen jälkeen.
Saattaa olla, että kokeilen viimeisen osan lukemista joskus uudelleen, mutta nyt tuntuu siltä, että haluan hetken lukea jotain ihan muuta ja antaa koko kirjan toistaiseksi painua unohduksiin.
---
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Japani
2,5/5
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)