Gummerus, 2013
s.281
Minä ikävöin enkä ikävöi.
Ihmiskuvastimesta näen mikä minä olen.
Olen kahlittu nainen.
Olen vatsani vanki enkä pysty suunnittelemaan elämää yhdeksää kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä kannan lasta, minä lakkaa kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa.
s. 38
Kaisla on alkanut pyytää syntejään anteeksi joka ilta. Yksi kerta ei riitä, joskus tarvitaan kolmekin ennen kuin uni tulee. Iltarukous on myös pitkittynyt, ja hän aloittaa siunattavien kasvavan luettelon monta kertaa alusta, kun joku aina unohtuu. Ihana herkkä pieni tyttö, sanoo Virtasen Maria, kun kerron hänelle, oikea taivaan taimi. Kamalan ahdistunut lapsi, minä ajattelen ja talletan perheneuvolan puhelinnumeron kännykkään.
s. 53
---
Vilja on nuori lestadiolainen perheenäiti, jolla on kolme pientä lasta - ja neljäs tulossa. Aviomies Aleksi käy töissä, Vilja pysyy lasten kanssa kotona. Pitäisi jaksaa hymyssä suin pitää koti siistinä, hoitaa lapsia, tehdä ruokaa, käydä kokouksissa, leipoa pullaa myyjäisiin ja pakastimeen vastaisen varalle. Viljasta tuntuu, ettei elämällä ole hänelle mitään muuta tarjottavaa, ettei hänellä ole oikeutta edes odottaa mitään muuta. Hän on olemassa vain synnyttääkseen lapsia. Oman aviomiehen kanssa ei voi olla ilman ainaista pelkoa, ja kaikki muut äidit jaksavat paremmin ja enemmän, valittamatta. Toisten uskovien naisten kanssa voi kyllä jakaa pienet surut ja itkut, joista sitten yhdessä koitetaan selvitä eteenpäin. Mutta syvää, mustaa masennusta ei voi jakaa.
Ja äitiysneuvolasta saadaan uutisia, jotka lopullisesti saavat Viljan romahtamaan.
Pitäisikö jäädä vai lähteä, kun molemmat vaihtoehdot tuntuvat yhtä vaikeilta?
---
Varasin Pauliina Rauhalan Taivaslaulun kirjastosta viime syksynä, ja olin tuolloin varausjonossa sijalla 46. Kirjaa tulikin sitten odotettua kuukausikaupalla, ja sillä aikaa törmäsin netissä toinen toistaan ylistävämpiin arvosteluihin. Odotukseni kirjan suhteen olivat siis hyvin korkealla, kun sain kirjastosta viimein tekstiviestin varauksen saapumisesta. Heti kirjan lukemisen aloitinkin, ja luin sen nopeasti kokonaan. En kuitenkaan oikeastaan siksi, että se olisi ollut hyvä.
Pakko myöntää, että olin Taivaslauluun pettynyt. Osaltaan tähän vaikuttaa varmasti se, miten korkealle kaikki hehkutus oli odotukseni saanut. Luultavasti en olisi pitänyt kirjasta, vaikka en olisikaan etukäteen kuullut siitä mitään, mutta odotusten ollessa näin korkealla pettymys oli paljon karvaampi. Ilman ennakkoasenteita pettymys ei olisi ollut niin suuri.
Olen lukenut paljon ylistystä kirjan runollisesta kielestä, mutta minun mielestäni se oli ehdottomasti kirjan huonoin puoli. Toki kaunista kieltä on mukava lukea, mutta Taivaslaulussa oli mielestäni yritetty liikaa ja vedetty pahasti yli. Kieli oli niin vertauskuvallista ja koukeroista, etten saanut siitä minkäänlaista otetta. Tuntui, kuin olisin lukenut runokirjaa - enkä minä yleisesti ottaen pidä runoista. Mitään ei sanottu suoraan, kaikesta puhuttiin vertauskuvin ja kierrellen, niin että välillä olisi tehnyt mieli ravistella joko kirjaa tai kirjailijaa. Ihastumisen sijaan kirjan koukeroinen kieli sai minut vihastumaan, tuli typerä ja sivistymätön olo. Jopa osa kirjan sisällöstä meni minulta ohitse kirjan kielen takia, mikä mielestäni kertoo siitä, että runollisuuden tavoittelussa on menty liian pitkälle - ja lujaa.
Olisin luultavasti pitänyt kirjasta paljon enemmän, jos teksti olisi ollut vähän maanläheisempää.
Lestadiolaisuus aiheena kiinnostaa minua, samoin kuin suljetut yhteisöt muutenkin, ja se olikin suurin syy siihen, miksi kirjaan alunperin tartuin. Se oli myös toinen asia, jossa petyin. Kerronta oli niin kiemuraista ja sekavaa, etten tuohon yhteisöön liittyen saanut kirjasta mitään irti. En näin jälkeenpäin miettiessä edes muista koko kirjasta kauhean paljoa. Henkilöiden ahdistuksestakaan en saanut oikein otetta, vaikka se olikin kirjassa hyvin keskeinen teema. En päässyt siihen sisälle, seurasin vain vähän pitkästyneenä vierestä.
Uskon kyllä, että joillekin Taivaslaulu saattaa olla hyvin koskettava ja järisyttävä kirja. Ikävä kyllä minulle se ei sellainen ollut. Ei edes mitenkään merkittävä. Luultavasti en lukisi tätä kirjaa uudelleen, vaikka joku sitä tuliskin minulle tarjoamaan. Rankasta aiheesta huolimatta kirja ei herättänyt minussa muita tunteita kuin ärtymystä. Sanoisin, että hyvä tarina oli pilattu kielen liiallisella koukeroisuudella ja vaikeaselkoisuudella.
Kohdunpoisto on suomen kielen kaunein sana.
s. 137
---
2/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti