Gummerus, 2012
s. 195
Alkuteos: Escape from Camp 14, 2012
Suomentaja: Ruth Jakobson
Mukavan entisen elämän ja lannistavan uuden elämän vastakohtaisuus järkytti muualta tuotuja niin paljon, ettei monikaan löytänyt elämänhalua tai saanut pidettyä sitä yllä. Leirillä syntyneillä oli puolellaan se kieroutunut etu, ettei heillä ollut minkäänlaisia odotuksia.
Siksi Shin ei kaikessa surkeudessaan koskaan vajonnut täyteen epätoivoon. Hänellä ei ollut toivoa menetettävänä, ei menneisyyttä murehdittavana, ei omanarvontuntoa vaalittavana. Hänestä ei ollut alentavaa nuoleskella keitontähteitä lattialta. Häntä ei hävettänyt anoa vartijalta anteeksi. Hänen omaatuntoaan ei kolkuttanut ystävän kavaltaminen ruokapalkkiosta. Ne olivat vain selviytymistaitoja, eivät syitä itsemurhan tekemiseen.
Varoitus! Nyt on luvassa tulossa luultavasti hyvin tunnepohjaista tekstiä josta varmasti on kaikki analyyttisyys harvinaisen kaukana, aihe on itselleni sen verran tärkeä :D
---
Shin Dong-hyuk syntyi vuonna 1982 Pohjois-Korean vankileirillä numero 14. Pohjois-Korean valtio ei myönnä näiden leirien olevan edes olemassa, ja niistä paljolti tiedetäänkin satellikuvien sekä maasta paenneiden loikkareiden ansiosta. Leirejä on monia ja niiden tarkoitus vaihtelee hieman sen mukaan millaisia vankeja niillä elää. Leiri 14, Shinin synnyinpaikka, on tarkoitettu poliittisille vangeille, joiden rikokset ovat valtion silmissä sovittamattoman vakavia. Sieltä ei koskaan pääse pois, vaan tuomio on elinkautinen. Elämä vankileireillä on epäinhimillistä ja hirveää, ihmisarvosta ei ole tietoakaan. Shin joutui todistamaan ensimmäistä teloitustaan ollessaan vain nelivuotias. Pojan ollessa kuusivuotias opettaja hakkasi karttakepillä yhden hänen luokkatoverinsa hengiltä, eikä tällaiseen tottunut Shin pitänyt sitä mitenkään erikoisena.
14-vuotiaana Shin todisti äitinsä ja isoveljensä teloitusta, eikä tuohon aikaan osannut olla edes pahoillaan perheenjäsentensä kuolemasta. Hän oli vain vihainen äidilleen, joka oli yrittänyt pakoa ja siten vaarantanut Shininkin hengen. Shinin mielestä hänen äitinsä ja veljensä ansaitsivat kohtalonsa. Muutenkaan Shinillä ei juurikaan ollut tunnesidettä perheenjäseniinsä, vaan hän kuvaili lapsesta asti pitäneensä äitiäänkin vain kilpailijana ruuasta.
Vankileirien ulkopuolella Pohjois-Korean valtio aloittaa kansalaistensa aivopesemisen jo varhain häikäilemättömällä propangalla. Jo lapsille opetetaan maata johtavan Kim-dynastian ylivertaisuutta, ylistetään dynastian "isällistä huolenpitoa" ja kerrotaan, että muualla maailmassa asiat ovat paljon huonommin. Koska Shin syntyi elinkautisvangeille tarkoitetulla leirillä, jolta hänen ei ollut koskaan tarkoitus päästä pois, ei häntä vaivauduttu aivopesemään tällä propangalla. Leiri 14:n lapset eivät olleet sellaisen vaivannäön arvoisia, vaan Shin hädin tuskin tiesi mitään maan johtajista tai Kim-dynastiasta. Muutenkaan Shin ei tiennyt ulkomaailmasta paljoakaan, eihän hän sillä tiedolla olisi leirillä mitään tehnyt. Oikeastaan Shin ei kunnolla edes tajunnut, että korkeajänniteaidan takana mitään muuta maailmaa onkaan. Shin ei tiennyt muiden valtioiden olemassaolosta, ei ollut koskaan kuullut Jumalasta, eikä tiennyt mitä "rakkaus" tai "anteeksianto" tarkoittivat.
Myöhemmin Shinistä tuli tiettävästi ainoa ihminen, joka on koskaan päässyt pakenemaan Leiri 14:ltä.
---
Kuten ehkä jo tässä vaiheessa arvata saattaa, kirja oli hyvin rankkaa luettavaa. Olen ennekin lukenut kirjoja Pohjois-Koreasta ja tiedän siten maan tilanteesta kohtalaisen paljon. Silti aihe onnistuu joka kerta hirvittämään ja luikertelemaan ihon alle fyysisesti tuntuvana ahdistuksen möykkynä. Ja ihan hyvä niin, koska epäilisin hyvin vahvasti omaa inhimillisyyttäni, jos voisin lukea tällaisia tarinoita niistä järkyttymättä. Tapahtumat ovat niin hirveän julmia ja kaukana mistään itse koskaan kokemastani, että niitä on lukiessa vaikea edes uskoa todeksi. Jouduin hokemaan lukiessani tapahtumien olevan totta eikä fiktiota, etten alkaisi vahingossa suhtautua tarinaan fiktiona. Ja siitä huolimatta asioita on vaikea käsittää. Jos itselleni sietämätöntä kipua kuvastaa oven väliin jäämisen seurauksena puolittain irronnut kynsi, niin miten voisin ymmärtää, miltä tuntuu avotulen yllä polttaminen tai sormen katkaiseminen? Aivan, en mitenkään.
Muihin aiemmin lukemiini Pohjois-Koreaa käsitteleviin teksteihin erona tässä kirjassa oli se, että Shin syntyi vankileirillä. Olen ennekin lukenut kuvauksia elämästä vankileireillä, mutta hahmot ovat joutuneet leireille pääsääntöisesti vasta aikuisina. Heillä on ollut jonkinlainen käsitys ulkomaailmasta ja paremmasta elämästä. Shinin tarinassa itseäni järkyttikin ehkä eniten se, että hän ei tiennyt mistään paremmasta. Hänelle ei ollut olemassa mitään muuta todellisuutta, kuin se jonka keskellä hän joutui leirillä elämään. Hänelle pahoinpitelyt, teloitukset ja jatkuva pelko olivat osa aivan normaalia, jokapäivästä elämää. Eikä Shin ollut tehnyt yhtään mitään kärsiäkseen tällaisen kohtalon. Tietenkään vankileirille joutuminen ei ole kenellekään oikein tai ansaittua, mutta Shin oli yksinkertaisesti vain syntynyt väärien ihmisten lapseksi. Hänellä ei ikinä ollut edes mahdollisuutta vaikuttaa asioihin, ja se tuntuu jotenkin aivan hirvittävän väärältä. Kaiken tämän muun vääryyden keskellä.
Toinen asia joka mielestäni oli erityisen kieroutunut (vankileirinkin mittapuulla) oli se, että itsemurha on Pohjois-Koreassa kielletty laissa. Ensin ihmiet alistetaan elämään oloissa, joihin kukaan ei varmasti vapaaehtoisesti haluaisi ja joissa elämänhalun ylläpitäminen on varmasti vaikeaa. Ja sitten heitä vielä lailla kielletään tappamasta itseään. Tietenkään itsensä tappanutta ei enää voida teostaan rangaista, mutta hänen perhettään voidaan. Ja mikä tähän kieltoon on syynä? Se, että valtio katsoo itsemurhan olevan yritys vapautua valtion ehdottomasta vallasta. Jotenkin tämä oli mielestäni erityisen sairasta, vaikken itsemurhan missään oloissa kannatakaan. Tämä vain mielestäni oli hyvä esimerkki siitä, miten Pohjois-Korean valtio yrittää riistää asukkailtaan aivan kaiken itsemääräämisoikeuden.
Huh, tulipahan vuodatettua. En yleensäkään ole kovin syvällinen tai osaa analysoida lukemaani juurikaan, mutta tuntuu, että tästä tekstistä puuttuu se vähäinenkin analysoiminen mihin ehkä kykenen :D Ihmisoikeudet ja juuri Pohjois-Korean sietämätön tilanne vain ovat itselleni hyvin tärkeä aihe. Jotenkin tällaisia kirjoja lukiessa tulee aina niin toivoton olo, kun itse tällaisiin asioihin ei voi vaikuttaa oikeastaan mitenkään... Mutta Shinin tarina osoitti mielestäni ehdottomasti myös toiveikkuutta!
Vaikka siis tiedämme, että lyhyellä aikavälillä vetoomuksilla on hyvin vähän vaikutusta, kehotan kaikkia silti niitä allekirjoittamaan. -- Kirjoittaessamme ja allekirjoittaessamme vetoomuksia nimillämme me todistamme tietävämme julmuuksista ja julistamme, että ne ovat väärin. Tällä on merkitystä sekä oman ihmisyytemme ylläpitämiselle että viestinä tulevaisuuden maailmalle. Me tiesimme, me yritimme. Me teimme parhaamme.
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Pohjois-Korea
Arvosana: 4/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti