Like, 2012
S. 356
Alkuteos: A Long Way From Paradise, 2010
Suomentaja: Anu Nyyssönen
Ei kai Jumala olisi antanut minulle lasta vain ottaakseen hänet pois niin nopeasti, vakuutin itselleni. Me kaikki uskoimme, että tuona päivänä Jumala lähti Ruandasta. Monen ruandalaisen mielestä kesti hyvin kauan ennen kuin Hän jälleen palasi.
- Kuoleman henki oli kaikkialla: olimme elossa mutta elimme kuoleman maassa. Olin varma, että kuulin kuolleiden sielujen valituksen.
Leah on ruandalainen tyttö, joka elää hemmoteltua ja etuoikeutettua elämää. Vanhemmat ovat varakkaita ja haluavat tarjota lapsilleen parhaan mahdollisen elämän. Vaikka lapsia on peräti kymmenen löytyy vanhemmilta aina aikaa ja kiinnostusta kaikille lapsilleen. Leah harrastaa tennistä ja tanssia, menestyy koulussa hyvin ja muutenkin kaikin puolin nauttii elämästään. Teini-ikäisenä Leah päätyy myös melkein kuin vahingossa tekemään satunnaisia mallintöitä.
Vaikka Leahin elämä onkin hemmoteltua ei hän milloinkaan ole itsekäs, vaan ennemminkin pitää muiden auttamisesta. Jo lapsena tyttö viettääkin aikaa sekä saiaalassa että läheisessä spitaalisten kylässä auttamassa huono-osaisempia ihmisiä. Auttamishalustaan huolimatta Leah on mukavuudenhaluinen ja aika sinisilmäinen, eikä esimerkiksi tiedä paljonkaan maansa poliittisesta tilanteesta. Tavallaan Leah on hyvä sulkemaan asiat mielestään ja silmistään ja keskittymään vain omaan elämäänsä.
Kun sitten vuonna 1994 presidentin lentokone ammutaan alas käynnistyy hallituksen organisoima kansanmurha, eikä Leahkaan enää voi sulkea asioita pois silmistään. Kigalin kadut peittyvät hetkessä vereen ja ruumiskasoihin. Tästä alkaa lähes sata päivää kestänyt murhenäytelmä, suoranainen teurastus, ja samalla Leahin pakomatka pois painajaismaiseksi muuttuneesta Ruandasta. Kuin ihmeen kaupalla Leah selviääkin pois kansanmurhan keskeltä, mutta pakomatka tuntuu kuitenkin jatkuvan vielä Ruandasta pakenemisen jälkeenkin. Tuntuu, ettei mikään paikka ole riittävän kaukana Ruandasta, eikä Leah enää siedä muita ruandalaisia ympärillään.
Etenkin kirjan alku oli hyvin mukaansatempaava. Tuntui, ettei Leahia voi vain hylätä keskelle kansanmurhaa ja lopettaa lukemista kesken. Huomasin paikoittain jopa jännittäväni Leahin kohtaloa, vaikka tiesinkin lukemaan ryhtyessäni hänen selviävän. Ruandasta pakenemisen jälkeen tuntui kirjan imu kuitenkin vähän laantuvan... Osaltaan tämä varmaan johtuu siitä, että kirjan alkupuoli oli niin intensiivistä ja karmivaa luettavaa. Ruandasta pakenemisen jälkeen tunnelma muuttui niin toisenlaiseksi, ettei intensiteetti mielestäni oikein pysynyt yllä.
Vaikka kuten sanottua, Leahin pakomatka jatkui vielä Ruandan jälkeekin, eikä hän oikein osannut asettua aloilleen missään. Tavallaan tuntui kuin tarina olisi tässä vaiheessa alkanut toistaa tietynlaista kaavaa. Ylitettiin raja uuteen maahan, vietettiin maassa hetki, alettiin miettiä miten päästäisiin seuraavan rajan yli ja sitten sama uudelleen. Samalla tosin opin hyvin paljon Afrikan eri maista ja kulttuureista. En esimerkiksi tiennyt, että Afrikassa puhutaan niin hirveän montaa eri kieltä. Myös Etelä-Afrikan rasistisuus yllätti minut todella, en tiennyt tilanteen siellä olevan sellainen. Tuntui epäreilulta, että tummaihoisia alkuperäisasukkaita kohdeltiin sillä tavalla omassa maassaan meidän valkoihoisten toimesta. Kirja olikin Leahin selviytymistarinan lisäksi mielestäni monessakin suhteessa hyvin vahva poliittinen kannanotto.
Mitä olin saavuttanut kannanotoillani? Maailma oli ilmaissut myötätuntonsa ja kääntänyt sitten selkänsä.
Vaikka kirjan aihe olikin hyvin rankka oli siinä myös paljon toiveikkuutta. Leah tapasi pakomatkallaan sekä Ruandassa että muissa Afrikan maassa paljon hyviä ja auttavaisia ihmisiä. Paikoittain huomasin kuitenkin olevani vähän epäileväinen - aina kun asiat olivat vähällä mennä lopullisesti päin mäntyä saapui jostain joku ja pelasti pulasta. En voinut olla ajattelematta sitä, minkä verran asioita oli mahdettu viihdemielessä muunnella. En haluaisi olla kyyninen, mutta paikoittain tuntui vain vähän epäuskottavalta, että aina juuri kriittisellä hetkellä joku ilmestyi auttamaan.Kokonaisuutena kirja oli hyvä, vaikka se mielestäni jakautuikin vähän kahtia kansanmurhan aikaisiin ja sen jälkeisiin tapahtumiin, ja loppupuolella lukeminen vähän tökki.
3/5
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Ruanda
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti